Maanjako
Maanjako on toimitus, jossa maa jaetaan kahden tai useamman omistajan kesken. Muinoin kylien ja yksittäistalojen asukkaat ottivat erämaasta hallintaansa laajoja-alueita metsälläkäyntiä ja kaskiviljelyä varten. He rajoittivat oman alueensa hakkaamalla puihin merkkejä enemmän tai vähemmän tarkasti. Tätä varhaisinta maanjakotapaa kutsutaan lohkojaoksi.
Ajan mittaan vakaantui peltoviljelys ja pellot jaettiin osamiesten kesken todennäköisesti kylvömäärän mukaan.
Ruotsin vallan mukana Suomeen tuli aurinko- eli ilmansuuntajako, jota alettiin kutsua sarkajaoksi. Aurinkojako on vanhin lainsäätelemä maanjakotoimitus Suomessa[1], jonka nimi juontuu kapeiden sarkojen jakamisesta auringon kulkusuunnan mukaisesti samassa järjestyksessä kuin talot olivat itse kylässä. Jakotavan säännökset koskivat vain viljelymaata, metsät ja vesialueet jäivät sen ulkopuolelle. Aikaa myöten aurinkojako havaittiin hankalaksi ja epätaloudelliseksi tavaksi viljellä maata, koska se johti vainiopakkoon. 1700-luvulla alkoi ilmetä vaatimuksia, joiden mukaan viljelykset tulisi koota yhdeksi kokonaisuudeksi talon lähelle. Jotta tämä oli mahdollista, ryhmäkylän taloja piti siirtää etäämmälle viljelyalueen laidoille. Uudistuksen voimakkaimpana esitaistelijana toimi Ruotsi-Suomen maanmittauslaitoksen päällikkö Jakob Faggot.
Ruotsin valtiopäivät käsitteli maareformia vuosina 1746–1747 maataloustuotannon tehostamiseksi. Kauppataseen tasapainottamiseksi, pidettiin välttämättömänä oman viljantuotannon lisäämistä. Jakob Faggot oli samoihin aikoihin esittänyt julkaistussa kirjassaan maanjaon uudistusta, jonka esikuva oli pääosin peräisin Englannista. Faggotin esitys sai voimakasta kannatusta eri säädyissä, ainoastaan talonpojat epäilivät sitä, mutta lopulta hekin alkoivat taipua isojaon kannalle. Toimeenpaneva asetus uudistuksesta annettiin vuonna 1757.[2]
Sarkajakoa koskevat säännökset olivat peräisin maakuntalaista ja olivat vielä mukana vuoden 1734 laissa. Jakoperusteena käytettiin äyriä, puntaa, manttaalia tai kyynärää. Tiluspalstojen lukumäärän vähentämiseksi ja järjestämiseksi yhtenäisemmiksi, annettiin 1700-luvun loppupuolella uusia säännöksiä maanjaosta, jota alettiin kutsua isojaoksi. Isojaot aloitettiin Suomessa vuonna 1749. Isojakotoiminta alkoi Suomessa ensimmäisenä Pohjanmaalla, Lounais- ja Etelä-Suomessa. Näillä alueilla uudistus saatiin lähes kokonaisuudessaan suoritettua 1800-luvun alkupuolella muutamia poikkeuksia lukuun ottamatta.
Ensimmäinen isojakoa koskeva asetus säädettiin 1757, seuraava 1775 ja kuninkaan selitys vuonna 1777. Asetuksien tarkoituksena oli kumota sarkajaot ja koota talon tilukset yhdeksi kokonaisuudeksi. Kylän metsämaasta lohkaistiin kotitaloustarpeeseen sopiva määrä metsää, loppuosan jäädessä valtiolle liikamaaksi. Niistä muodostettiin uudistaloja tai ne jäivät kruununmetsiksi.
Säännökset isojaosta olivat erittäin epätäsmällisiä ja isojakotoiminta oli aluksi hyvin varovaista, jolloin talojen palstaluku jäi liian suureksi, tämän vuoksi annettiin vuonna 1848 maanmittausohjesääntö, joka sisälsi käytännöllisemmät ohjeet maanjaosta. Ohjesääntö oli osittain lailla ja asetuksilla muutettuna voimassa aina vuoteen 1916, jolloin maanjakoa koskeva lainsäädöntö kokonaan uudistettiin. Tämän lain mukaan voitiin myös vesialueet jakaa sekä täydentää isojakoa uusjaolla, halkoa ja lohkoa. Kahta viimeksi mainittua kutsutaan maatilan osittamiseksi. Vuonna 1926 laadittu asetus muutti kaikki palstatilat lohkotiloiksi.[3][4]
Käsitteiden määrittelyä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- Isojako tarkoittaa sellaista maanjakoa, jossa jakamattoman kylän monipalstaisuus lopetaan ja kullekin talolle annetaan toimitetun jyvityksen perusteella sille kuuluvat tilukset yhtenä tai mahdollisimman harvoina tiluskappaleina.
- Kylä tarkoittaa isojaossa vanhastaan ollutta yksinäistaloa tai muutakin lohkokuntaa, jonka alueet on tietyillä rajoilla määritelty. Siellä missä ei ollut kylää, kutsuttiin aluetta jakokunnaksi. Isojako voidaan toimittaa sellaisessa kylässä tai jakokunnassa, jossa sitä ei ole aikaisemmin toimitettu. Isojako on lain mukaan toimitettava, mikäli yleinen etu tai joku talon omistaja sitä vaati.
- Manttaali ilmaisee sen osuuden, joka talolle kuuluu kylän maasta tai vesialueesta.
- Jyvitys on maan tuoton arviointia.[2] Näin hyvää ja huonoa maata voitiin jakaa mahdollisimman oikeudenmukaisesti talonpojille.
- Uusjako on toimitus, jolla voidaan korjata aikaisemmin isojaossa tapahtuneita virheitä ja puutteita. Uusjaot ovat uusia isojakoja, joissa jakoperusteena on isojaon mukainen nautinta.
- Isojaon täydentämisessä käydään läpi uudelleen rajoja ja pyykityksiä. Monipalstaisuuden vähentämiseksi voidaan tiluksia ja kylänmäkiä vaihtaa tai muuten muuttaa.
- Lohkominen on rajoilleen määrätyn alueen erottaminen tilasta uudeksi itsenäiseksi tilaksi, jolla on oma rekisterinumero ja manttaali, jos sellainen oli emätilalla.[3]
- Palstatilan erottaminen on ositusmuoto, jossa määrätty alue erotettiin omaksi itsenäiseksi yksityisoikeudelliseksi tilakseen, mutta se ei saanut omaa manttaalia ja veroa. Emätila vastasi sen kruunulle menevistä veroista ja muista velvoitteista.[5]
Maanjakotoimitus (isojako)[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Maanjakotoimituksen suoritti maanmittausinsinööri kahden uskotun miehen avustuksella. Määräys toimitukselle saatiin maaherralta.
Alkukokouksen jälkeen toimenpiteet voitiin jakaa kolmeen pääryhmään: jakokunnan muodostaminen, valmistelu- ja käytäntöönpanotoimet.
Kun jakoa alettiin toimittaa, määriteltiin ensimmäisenä jakokunnan laajuus piirirajankäynnillä, mikäli sitä ei oltu jo aikaisemmin suoritettu tai se oli muutoin epäselvä.
Valmistelutoimenpiteisiin kuuluivat myös alueiden mittaus ja kartalle pano, jollei karttaa ollut valmiiksi olemassa. Valmisteluun sisältyi myös liikamaan erottaminen, verollepano, jyvitys ja nautintaselitelmän laatiminen, josta selvisi, mitkä etuisuudet ovat talojen ja mitkä puolestaan kylän yhteisiä. Tämän jälkeen ratkaistiin kysymykset jakoperusteista ja yhteisiksi jäävistä alueista. Toimitusinsinööri vahvisti osittelun kartalle.
Valmistelutoimenpiteiden jälkeen ryhdyttiin täytäntöönpanotoimenpiteisiin, jolloin jakolinjat ja jakorajat lopullisesti merkittiin kartalle ja laadittiin jakokirja, josta selvisi mitä tiluksia kukin tila oli saanut. Tämän jälkeen jako selvitettiin asianosaisille sekä toimitettiin kartan mukaan rajankäynti ja rajojen pyykitys. Pyykityksen jälkeen vahvistettiin osakasten väliset korvaukset talon siirtämisestä, viljelyksistä ja pystymetsästä. Lopuksi jakotoimitus julistettiin päättyneeksi ja annettiin valitusosoitus.
Jakotoimituksen saatua lainvoiman, lähetettiin asiakirjat läänin maanmittauskonttoriin tarkistettaviksi. Mikäli jako hyväksyttiin siellä, se merkittiin maarekisteriin, jolloin sille syntyi lainvoima. Lainvoimainen jako oli toimitusinsinöörin kuulutettava julkisesti.
Maanjakotoimituksesta saattoi valittaa maanjako-oikeuteen ja edelleen sen päätöksestä korkeimpaan oikeuteen. Maaherran päätöksestä puolestaan saattoi valittaa korkeimpaan hallinto-oikeuteen.[3]
Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- ↑ ”Maanjako”, Mitä Missä Milloin tietosanakirja, s. 524. toinen painos. Helsinki: Otava, 1992. ISBN 951-1-11669-X.
- ↑ a b Ilkka Mäntylä: ”Kustavilainen aika”, Suomen Historian Pikkujättiläinen, s. 348. seitsemäs painos. Porvoo: WSOY, 1997. ISBN 951-0-14253-0.
- ↑ a b c ”Maanjako”, Pieni Tietosanakirja III, s. 66. Helsinki: Otava, 1951.
- ↑ ”Maanjako”, Otavan Iso Tietosanakirja 5, s. 1109-1114. Helsinki: Otava, 1963.
- ↑ Juhana Päivänen: Maanmittauksen pitkä historia (PDF) (kappale ”Maanmittauksen aamuhämärä”) Metsätieteen aikakauskirja. 1/2010. Metla. Arkistoitu 19.10.2013. Viitattu 10.3.2013.