Gilbert du Motier de Lafayette

Wikipedia
(Ohjattu sivulta La Fayette)
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Hakusana ”La Fayette” ohjaa tänne. Muita merkityksiä luetellaan täsmennyssivulla Lafayette.
Marie-Joseph-Paul-Roch-Yves-Gilbert du Motier de La Fayette
6. syyskuuta 175720. toukokuuta 1834
Marquis de Lafayette 2.jpg
Lisänimet "Kahden maailman sankari"
Syntymäpaikka Chavaniac, Ranska
Kuolinpaikka Pariisi, Ranska
Palvelusvuodet 1777–1778, 1781
Ylin sotilasarvo kenraalimajuri
Osallistuminen sotiin
ja taisteluihin
Yhdysvaltain vapaussota

Marie-Joseph-Paul-Roch-Yves-Gilbert du Motier de La Fayette, markiisi de La Fayette tai de Lafayette (6. syyskuuta 175720. toukokuuta 1834 Pariisi) oli ranskalainen aristokraatti, kenraali ja poliitikko, joka liittyi vuonna 1777 Amerikan siirtokuntien armeijaan Ison-Britannian kuningaskuntaa vastaan käydyssä sodassa. Sodan aikana hän ystävystyi George Washingtonin kanssa ja johti menestyksellisesti oman maansa joukkoja Yorktownin piirityksessä 1781. Myöhemmin Lafayette osallistui Ranskan suuren vallankumouksen (1789–1799) alkuvaiheisiin ja heinäkuun vallankumoukseen (1830).

Varhaiset vuodet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lapsuus ja nuoruus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Gilbert du Motier syntyi 6. syyskuuta 1757 vauraaseen ranskalaiseen aatelissukuun. Hänen isänsä kuoli Pohjois-Amerikassa käydyssä seitsenvuotisen sodan taistelussa Englantia vastaan vuonna 1759. Gilbertin äiti palveli Pariisin hovissa ja asui Palais du Luxembourgissa isänsä ja isoisänsä kanssa. Gilbert varttui Chavaniacissa kahden isänpuoleista sukua olevan tätinsä hoivissa, ja tapasi vain harvoin äitiään. Vaikka Gilbertillä oli aristokraattien tavoin monia erikoisoikeuksia, hänen lapsuutensa oli melko ankara. Muut kylän lapset kohtelivat nuorta markiisia kunnioittavasti; pojat tervehtivät häntä nostamalla hattuaan ja tytöt niiasivat.[1]

Avioliitto[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Marie Adrienne Francoise de Noaille

Vuonna 1768 Gilbert muutti äitinsä luo Pariisiin ja aloitti opinnot kaupungin maineikkaimmassa collegessa 11-vuoden iässä. Huhtikuussa 1770 hänen äitinsä ja isoisänsä kuolivat kahden viikon sisällä. Gilbert peri jättiomaisuuden, joka takasi 120 000 livren vuositulot. Hänen holhoojanaan toimi hänen isoisoisänsä.[2]

Vuonna 1771 Lafayette yleni vänrikiksi nuorten kuninkaallisten muskettisoturien (King's Black musketeers) yksikössä, jossa hänen isoisoisänsä oli aikoinaan toiminut kapteenina. Palvelukset sisälsivät etupäässä erilaisia seremonioita ja sotilasparaateja. Samanaikaisesti Lafayette opiskeli sosiaalisia taitoja, miekkailua ja ratsastusta kahdessa eri koulussa, jotka oli tarkoitettu korkea-arvoisten perheiden jälkeläisille. Täytettyään 16 vuotta Lafayette solmi isoisoisänsä järjestämän avioliiton 14-vuotiaan Maria Adrienne Francoisin kanssa. Morsian edusti vanhaa arvostettua Noaillesien sukua.[3]

Avioliiton solmittuaan Lafayette asui appensa ja vaimonsa talossa Versaillesissa. Samalla hän jatkoi opintojaan collegessa ja ratsastuskoulussa, jossa hänen eräänä opiskelutoverinaan oli Ranskan tuleva kuningas Kaarle X. Nuoripari osallistui kuninkaalliseen hovielämään Marie-Antoinetten hovissa, mutta Lafayette viihtyi huonosti hoviympäristössä. Hän ei pitänyt seurapiirielämästä vaan vältteli sitä tekosyiden varjolla.[4]

Amerikan vapaussota 1775–83[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Matka Amerikkaan[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vain kuukausi avioitumisensa jälkeen Lafayette sai johtajuuden appensa rykmentissä. Vuonna 1775 hän pääsi rykmenttinsä komentajan päivällisille, joilla vieraillut Englannin kuningas Yrjö III:n veli kritisoi maansa politiikkaa ja puolusti Amerikan vapaussotaa. Tämä vaikutti voimakkaasti Lafayetteen, ja hän päätti liittyä Amerikan vapaustaistelijoihin vapausaatteen ja tasa-arvon innoittamana. Lafayetteä innoitti myös hänen liittymisensä vapaamuurareihin, joiden kokouksissa puhuttiin kielletystä vapausaatteesta[5].

Benjamin Franklinin saapuessa Ranskaan hakemaan tukea vapaussodalle hänen mukanaan tullut Silas Deane värväsi sotilaita amerikkalaisiin joukkoihin. Lafayette sopi joulukuussa 1776 värväytymisestään kenraalimajurina[6]. Siirtokuntien kongressi ei pystynyt rahoittamaan matkaa, joten 19-vuotias Lafayette varusti omin varoin sotalaivan La victoiren ("Voitto"). Kuningas sai kuulla suunnitelmasta ja kielsi Lafayetteä toteuttamasta matkaansa.[7]

Kuninkaallisesta määräyksestä välittämättä Lafayette aloitti purjehduksensa Amerikkaan 20.4.1777. Hän ei ilmoittanut perheelleen aikeistaan, vaan kertoi matkastaan vasta vaimolleen lähettämässään kirjeessä.[7] Useimmista tovereistaan poiketen Lafayette opetteli laivassa englannin kieltä osatakseen "vapauden kansan kieltä".

Brittiläisten sota-alusten saartaessa Charlestonin Lafayette nousi maihin Etelä-Carolinassa 13. kesäkuuta 1777. Seurueensa kanssa hän saapui yli kuukauden marssin jälkeen Philadelphiaan, jossa mannermaakongressi nimitti hänet kenraalimajuriksi heinäkuun lopulla. Tuolloin 19-vuotias Lafayette teki kunnianhimollaan ja vaatimattomuudellaan vaikutuksen siirtokuntien armeijan ylipäällikköön George Washingtoniin ja päätyi tämän adjutantiksi. Lapseton Washington kutsui myöhemmin orpoa Lafayettea "pojakseen".[8].

Sotakentillä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lafayette haavoittuu Brandywinen taistelussa.

Lukumääräisesti ylivoimaisten brittien ja hesseniläisten ammattisotilaiden saarrettua amerikkalaiset Brandywinen taistelussa 11.9.1777 Washington lähetti Lafayetten kenraali John Sullivanin avuksi. Jalkaan haavoittunut Lafayette hillitsi kaoottisen paon järjestelmälliseksi perääntymiseksi. Washington ylisti Lafayetten urheutta ja pyysi kongressilta tälle oman divisioonan ulkomaalaisuudesta huolimatta.[9]

George Washington ja La Fayette Valley Forgessa.

Marraskuussa 1777 vammastaan toipunut Lafayette ja hänen 300 sotilastaan ajoivat pakoon samankokoisen hesseniläisosaston New Jerseyssä. Hyökkäys oli menestys amerikkalaisille ja toi paljon kunniaa Lafayettelle.[10] Albanyssa keväällä 1778 Lafayette värväsi amerikkalaisten puolelle irokeesien liittokuntaan kuuluvat oneidat, joka käyttivät 20-vuotiaasta kenraalista nimitystä Kayewla ("pelottava ratsumies" tai "suuri soturi").[11] Kun suurin osa siirtokuntien armeijasta jäi talvileirille Valley Forgeen, oneidat kantoivat heille maissia ja muita elintarvikkeita vastapalveluksena Lafayetten osoittamasta ystävällisyydestä.[12]

Maaliskuussa 1778 Ranska tunnusti Yhdysvaltain itsenäisyyden ja maiden väliset salaiset sopimukset julkistettiin.[13]

Toukokuussa 1778 Washington lähetti Lafayetten johtamaan 2 200 miehen tiedusteluretkeä Barren Hilliin Pennsylvaniassa. Seuraavana aamuna britit saivat tiedon Lafayetten leiristä, ja lähettivät kaikkiaan 11 000 miestä iskemään tämän armeijan vasempaan sivustaan. Kenraali William Howen johtamien brittien yrittäessä saartaa vihollisen Lafayette organisoi nopean perääntymisen. Määrällistä ylivoimaa teeskentelemällä hän määräsi osan miehistään kapuamaan metsäiselle Barren Hillille ja tulittamaan brittijoukkoja samalla kun pääjoukko vetäytyi kohti New Yorkia.[14]

Cyrus Edwin Dallin (1889): Lafayette

Paluu Ranskaan 1779[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ranskan ja Amerikan suhteiden vaarannuttua Lafaytte sai luvan palata Ranskaan, jonne purjehti helmikuussa 1779. Hän sai sankarin vastaanoton. Louis XVI kuitenkin määräsi hänet kahden viikon kotiarestiin luvattomasta Amerikan-matkasta. Myöhemmin kuningas halusi tavata hänet ja otti hänet jälleen palvelukseensa Lafayetten esiteltyä suunnitelmansa brittejä vastaan. Yhdessä Benjamin Franklinin kanssa Lafayette sai Ranskan lähettämään 6 000 ranskalaisen sotilaan lisäjoukon. Huhtikuussa 1780 hän saapui uudelleen Amerikkaan järjestettyään lisää tukea vallankumoussodalle.[15]

Takaisin Amerikkaan 1781[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Yorktownin taistelun kartta

Toukokuussa 1781 Lafayette liittyi uudelleen Washingtonin armeijaan. Hän seurasi kenraali Charles Cornwallisin brittijoukkoja, joka olivat menossa valmistelemaan hyökkäystä Philadelphiaan. Lafayetten toimet houkuttelivat uusia miehiä värväytymään mukaan. Kesäkuussa kenraali Anthony Waynen joukot liittyivät hänen armeijaansa. Viikkokausien marssiminen ja huonot olosuhteet aiheuttivat miesten kapinointia ja sotilaskarkuruutta, joiden seurauksena Wayne teloitutti kuusi karkuria. Lafayette päinvastoin lupasi vapauttaa palveluksesta kaikki halukkaat, mutta yksikään hänen alaisistaan ei halunnut jättää armeijaa.[16]

Elokuussa Cornwallis saapui Yorktowniin, jonne Lafayette saartoi britit. Kaupunkiin piti rakentaa satama brittilaivastolle. Ranskalaisen laivaston saavuttua ensimmäisenä ja torjuttua brittilaivaston Cornwallisin osasto oli ansassa. Lafayettea pyydettiin hyökkäämään heti, jotta ranskalaiset saisivat kunnian voitosta. Hän ei kuitenkaan halunnut uhrata suurta osaa joukoistaan vaan odotti Washingtonin saapumista ennen hyökkäystä. Lafayetten 400 miehen oikea siipi valtasi linnakkeen pelkin pistimin. Brittien vastahyökkäys epäonnistui ja Cornwallis antautui 19.10.1781.[17]

Orjuudenvastustaja ja aktivisti[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lafayette palasi Ranskaan vuodenvaihteessa 1781–82, ja hänet ylennettiin sotamarsalkaksi. Hän valmisteli sotaretkeä Länsi-Intiaan mutta 20.1.1783 solmittu Yhdysvaltojen ja Britannian rauhansopimus peruutti sen. Ystävänsä Thomas Jeffersonin kanssa Lafayette solmi USA:n ja Ranskan välisen kauppasopimuksen USA:n velan vähentämiseksi.

Jo 1777 Lafayette oli tukeutunut mustiin vapaussodassa, ja häneen vaikutti suuresti Condorcet'n orjuudenvastainen pamfletti (1781)[18]. Lafayette liittyi ranskalaiseen orjuudenvastaiseen Mustien ystävien seuraan, joka vaati orjakaupan lopettamista ja tasa-arvoa vapaille mustille. Kirjeissään Washingtonille (1783) hän ehdotti orjien vapauttamista viljelijöiksi. Washingtonin vastustaessa Lafayette perusti Ranskan Guayanaan tilan, jolla kokeili orjien kouluttamista ja vapauttamista.[19]

Lafayette ja Washington Mt. Vernonissa vuonna 1784.

Vuonna 1784 Lafayette palasi Amerikkaan. Edustajainhuoneelta hän pyysi "vapautta koko ihmiskunnalle" ja kiirehti orjien vapauttamista. Virginia, Massachusetts, Connecticut ja Maryland myönsivät hänelle kunniakansalaisuuden.[20]

1780-luvulla Lafayetten koti (Hôtel de La Fayette) toimi Pariisin amerikkalaisten päämajana. Benjamin Franklin sekä John Jay ja John Adams puolisoineen nauttivat siellä viikottaisen päivällisen perheen ja liberaalien aatelisten kuten Clermont-Tonnerren ja Madame de Staëlin kanssa.[21]

Ranskan vallankumous[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kansanvallan puolesta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ihmisoikeusjulistus, jonka luonnoksen Lafayette esitteli säätykokoukselle.

Ranskan velkakriisin paisuttua vuonna 1786 kuningas kutsui koolle "huomattavien neuvoston". Lafayette oli yksi nimetyistä jäsenistä. Hän vaati veronkorotusten sijaan julkisten menojen vähentämistä[22], ja laajempaa säätykokousta, joka edustaisi muitakin kuin aatelia ja papistoa.[23] 8. elokuuta 1788 kuningas suostui tähän ja valitsi Lafayetten aatelin edustajaksi[24].

Toukokuussa 1789 pidetyssä Säätyjen yleiskokouksessa (Estates-General) Lafayette kuului "Kolmenkymmenen komiteaan", joka vaati äänestämistä pääluvun eikä säädyn mukaan. Esityksen hyväksyminen olisi taannut "kolmannen säädyn" (lähinnä keskiluokka) enemmistön yli aatelin ja papiston.[25] Porvariston vaatimukset eivät saaneet kannatusta muilta säädyiltä ja kokoustila Versaillesissa suljettiin. Kolmas sääty ei kuitenkaan luopunut vaateistaan, vaan julistautui kansalliskokoukseksi 17. kesäkuuta 1789. Vain joitakin päiviä myöhemmin se vannoi "Pallohuoneen valan" lupaamalla olla hajaantumatta ennen kuin perustuslaki on säädetty. Lafayette liittyi kansalliskokoukseen myöhemmin 46 aateliston edustajan kanssa.[26]

Ihmisoikeuksien julistus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vapausaate jäi pysyvästi elämään Lafayetten ajatuksiin ja 11. heinäkuuta 1789 hän esitteli "Ihmisen ja kansalaisen oikeuksien julistuksen" luonnoksen[27], jonka hän oli tehnyt ystävänsä Thomas Jeffersonin (USA:n Pariisin-suurlähettiläs, USA:n itsenäisyysjulistuksen kirjoittaja, myöhempi presidentti) avulla. Jefferson oli innokas vallankumouksen tukija, joka oli antanut kotinsa Lafayetten vallankumouksellisten kokoontumispaikaksi.[28]

Kansalliskaartin komentajaksi[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lafayetten vala Fête de la Fédérationissa, 14. heinäkuuta 1790. Kuvassa oikealla tuolloinen Autunin piispa Talleyrand. Seisomassa oleva lapsi on La Fayetten poika Georges Washington de La Fayette. Maalaus 18. vuosisadalta. Musée Carnavalet.

Vain päivä jälkeen Bastiljin linnoituksen valtauksen 14. heinäkuuta 1789 Lafayette nimettiin kansalliskaartin komentajaksi vastoin kuninkaan toiveita. Lafayette ideoi kaartin nimen ja sini-valko-punaisen kokardin.[27][29] Vastaperustettujen joukkojen johtajana hänellä oli vastuu järjestyksen ylläpitämisestä Pariisissa. Lafayetten kansalliskaartista tuli malli muille kaupungeille ja maakuntien päämiehet värväsivät omia vapaaehtoisjoukkojaan amerikkalaisen kaavan mukaan.[30]

Lokakuussa 1789 naisten ja miesten muodostama protestikulkue marssi Versaillesiin Ranskaa ravisuttavan talouskriisin pakottamina.[31] Väkijoukko tunkeutui kuninkaan kartanon pihamaalle ja surmasi kaksi kuninkaallista henkivartijaa. Paikalle saapuneet Lafayetten kaartilaiset yrittivät rauhoittaa tilannetta. Kuningas joutui taipumaan asukkaiden edessä ja antoi määräyksen kuljettaa kaikki saatavilla oleva vilja kaupunkilaisille nälänhädän tyydyttämiseksi. Tapahtuman loppuvaiheessa Lafayette pelasti kuningatar Marie-Antoinetten parvekkeelta, jonne kaupunkilaiset aikoivat ampua hänet.[32] Väkijoukon murtautuessa palatsiin Lafayette rauhoitti tilanteen ja sai kuninkaan perheineen siirtymään Pariisin Tuileries'n palatsiin rauhanomaisesti, väkijoukon toiveiden mukaisesti.[33]

Kansalliskaartin vapaaehtoisten upseerin säilä. Suojaimessa Lafayetten kuva noin vuodelta 1790.

Toukokuussa 1790 Lafayette perusti Pariisin pormestari Jean Sylvain Baillyn kanssa "Vuoden 1789 seuran" tasapainottamaan jakobiiniklubin vaikutusvaltaa. Seura oli eräänlainen poliittinen akatemia, joka piti voimassa vuoden 1789 valtiojärjestystä.[34] 14. heinäkuuta 1790 hän vannoi palvelevansa kansalliskokouksen säätämää ja kuninkaan hyväksymää perustuslakia ja toivoi tasavaltaista perustuslaillista monarkiaa itsevaltiaan tilalle.[35] Monien muiden tehtäviensä ohessa Lafayette yritti yhä ylläpitää järjestystä. Keväällä 1791 hän riisui aseista kuninkaan suojaksi asettuneet aateliset.[36]

Suosio hupenee[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kesäkuussa 1791 kuningasperhe yritti paeta Tuileries'n palatsista, mutta jäi kiinni. Äärivasemmiston Danton ja Robespierre syyttivät kuningasperheestä vastuussa ollutta Lafayettea "petturiksi".[37] Hän menetti suosionsa kansan silmissä, ja kuninkaanvastainen mieliala nousi koko maassa.[38]

17. heinäkuuta 1791 kuninkaanvastainen 10 000 hengen väkijoukko hirtti kaksi "vakoojaa" lyhtypylvääseen.[39] Pormestari julisti sotatilan ja Lafayetten kansalliskaarti hajotti mielenosoittajat ilman väkivaltaa.[40] Väkijoukko kuitenkin kokoontui uudelleen, osittain Georges Dantonin ja Camille Desmoulinsin kiihotuspuheiden vuoksi. Kansalliskaartia kivitettiin, ja heitä kohti ammuttiin. Lafayette määräsi kaartin ampumaan varoituslaukauksen, mutta kun väkijoukko ei perääntynyt, kaartilaiset avasivat tulen. Välikohtauksessa menehtyi 13−50 ihmistä. Tapahtuman jälkeen kuolleiden lukumäärä liioiteltiin moninkertaiseksi ja Lafayetten suosio romahti kansan keskuudessa.[41]

Vankeus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

La Fayetten muistomerkki Olomoucissa

Ranskan julistaessa sodan Itävallalle huhtikuussa 1792, Lafayette määrättiin Metzin armeijan komentajaksi. Hän ei kuitenkaan ehtinyt saada kokoon riittävästi sotilaita, ja hänen armeijansa joutui paniikkiin ensimmäisten tykinlaukausten alla.[42] Myöhemmin Lafayette pyysi kansalliskokousta neuvottelemaan rauhasta.[43]

Kesäkuussa 1792 Lafayette palasi Pariisiin ja pyysi kansalliskokousta sulkemaan radikaaliklubit sekä puolustamaan perustuslakia. Saatuaan taakseen vain pienen ryhmän hän totesi kadottaneen valtansa, ja joutui pakenemaan Pariisista.[44] Elokuun alussa 1792 kansalliskokous äänesti hänet pois virastaan.[45]

Lafayette yritti paeta Hollannin kautta Yhdysvaltoihin, mutta jäi itävaltalaisten vangiksi Belgiassa, ja vietti seuraavat vuodet eri vankiloissa, joista ensimmäinen oli preussilainen Westphalian linnake.[46] Välillä hän oli vuoden täydessä eristyksessä rangaistuksena pakoyrityksestä.[47] Vankeuden aikana Lafayette pyrki hyödyntämään suhteitaan Haagin amerikkalaisiin diplomaatteihin. Presidentti Washington kuitenkin kehoitti lähettiläitä välttämään toimenpiteitä, jotka vaarantaisivat Yhdysvaltain välit Eurooppaan. Yhdysvalloilla ei ollut diplomaattisuhteita Itävalta-Preussiin, ja kongressi pystyi tarjoamaan vain rahallista apua kummankin Lafayetten etuoikeuksien lisäämiseksi vankeudessa. Viimeiset vuodet Lafayette vietti Olmützin vankilassa Itävallassa. Hänen Adrianne-vaimonsa joutui Pariisissa kotiarestiin syyskuussa 1792, ja terrorikaudella toukokuussa 1794 vankilaan, josta vapautui seuraavan vuoden alussa. Connecticutin osavaltio lähetti Lafayetten perheelle kansalaispassit, mutta Adrianne halusi vankilaan miehensä vierelle. Hänen passinsa kuitenkin oikeutti vain matkaan Yhdysvaltoihin.[48] Päästyään amerikkalaisen diplomaatin avustuksella Wieniin, Adrianne ja hänen kaksi tytärtään viettivät pitkiä aikoja vankilassa Lafayetten tukena.[49]

Myöhempi elämä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ary Schefferin maalaama muotokuva vuodelta 1824 Yhdysvaltain edustajainhuoneessa.

Syyskuussa 1797 Lafayette vapautettiin. Hän muutti perheineen aluksi Schleswig-Holsteiniin Saksaan, jossa asui vuoteen 1799. Napoleonin suorittaman Brumairen vallankaappauksen jälkeen Lafayette palasi Ranskaan ja asettui asumaan vaimonsa suvun omistamamaan La Grangen linnaan 60 kilometrin päässä Pariisista. Hän kieltäytyi palvelemasta Napoleonin armeijassa pitäen tämän valtaa laittomana. Thomas Jefferson pyysi vuonna 1803 Lafayetteä Louisianan kuvernööriksi, mutta tämä kieltäytyi ja kertoi haluavansa työskennellä vapauden puolesta Ranskassa.[50] Tämän jälkeen Lafayette vetäytyi julkisuudesta pitkäksi aikaa ja omistautui perheensä ohella maanviljelyyn ja rotukarjan kasvattamiseen.[51]

Adriannen kunto ei koskaan palautunut ennalleen raskaiden vankilavuosien jälkeen. Lääkärit eivät kuitenkaan pystyneet diagnosoimaan hänen sairauttaan. Adriannen viimeisinä elinviikkoina Lafayette kävi päivittäin vaimonsa sairasvuoteen äärellä kunnes korkea kuume uuvutti tämän lopullisesti jouluaattona 1807.[52]

Vapauden puolustaminen jatkuu[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vaikka Lafayette viihtyi maatilallaan, hän tuki Napoleonia vastustavia aktivisteja ja eri vapausliikkeitä kaikkialla Euroopassa.[53] Satapäiväisen keisarikunnan aikana Lafayette valittiin edustajainhuoneeseen vuonna 1815. Hän oli koko lainsäätäjän uransa aikana ajanut lehdistönvapautta, äänioikeuden laajentamista ja maailmanlaajuista orjuuden lakkauttamista.[54] Napoleonin hävittyä Waterloon taistelun hän puolusti vaatimusta Napoleonin erosta syyttäen tätä kolmen miljoonan ranskalaisen kuolemasta vuosien varrella.[53] Bourbonien hallituskautena 1818 Lafayette toimi edustajainhuoneen jäsenenä ja puhui taantumuksellisuutta vastaan.[55]

Amerikan-kiertue[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Simon Willardin markiisi La Fayetten Valkoisen talon kirjastoon tekemän vierailun muistoksi valmistama kello.

Presidentti James Monroe kutsui Lafayetten yli vuoden vierailulle USA:han 1824–25 juhlimaan valtion 50-vuotista itsenäisyyttä. Lafayette vieraili kaikissa osavaltioissa ja tapasi monien merkittävien henkilöiden ohella John Adamsin ja James Madisonin. Kongressin päätöksellä Lafayettelle annettiin 2 000 000 dollarin palkkio tunnustuksena hänen palveluksistaan Yhdysvaltain itsenäisyyden hyväksi.[56]

Kuningasvallan palattua Lafayette työskenteli kansalaisten perustuslaillisten oikeuksien kaventamista vastaan, erityisesti sananvapauden ja riippumattoman oikeuslaitoksen puolesta, sekä parlamentaarikkona että salaisen Carbonari-vallankumousseuran Ranskan suurmestarina.[57]

Heinäkuun vallankumous 1830[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kaarle X:n hallinnon muuttuessa konservatiivisemmaksi Lafayette osallistui voimakkaasti vuoden 1830 heinäkuun vallankumoukseen johtaneisiin tapahtumiin.[58] 27. heinäkuuta 1830 pariisilaiset alkoivat rakentaa barrikadeja. Lafayette perusti komitean väliaikaiseksi hallitukseksi. Hän sai komissiolta pyynnön ryhtyä diktaattoriksi, mutta ei suostunut vaan siirrätti kruunun Ludvig Filip I:lle, joka vielä tuolloin esiintyi perustuslain puolustajana. Uusi kuningas nimitti Lafayetten kansalliskaartin komentajaksi mutta erotti tämän Lafayetten johtaessa tasavaltalaista oppositiota.[57]

Kuolema[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lafayetten muistomerkki Pariisissa.

Lafayette puhui viimeisen kerran edustajainhuoneessa 3. tammikuuta 1834. Helmikuussa hän sairastui keuhkokuumeseen, josta toivuttuaan sairastui uudelleen maaliskuussa ja menehtyi 20. toukokuuta 1834.[59] Hänet haudattiin vaimonsa viereen. Kuningas Ludvig Filip määräsi sotilashautajaiset estääkseen kansan osallistumisen. Suuret väkijoukot kokoontuivat protestoimaan hautajaisten sulkemista.

Aatteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Liberaalien vallankumousten sarja[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Historioitsija Lloyd S. Kramerin mukaan Lafayette tuki laajempaa liberaalien vallankumousten ja kansanliikkeiden sarjaa kuin kukaan muu: "Pohjois-Amerikasta (1770-luku) Ranskaan (1789), Etelä-Amerikkaan (1820-luku), Kreikkaan, Espanjaan, Belgiaan (1830) ja lopulta Puolaan (1831–33) – unohtamatta Irlannin, Sveitsin, Italian ja Saksan kansallisia liikkeitä." Lafayette yhdisti ihmisiä ja tapahtumia ja oli näiden "liberaali vallankumouksellinen silta".[60]

Liberaalien ja oikeiston välissä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kansalliskokouksessa Lafayette ei kuulunut liberaaleihin vaan oikeistolaiseen kansallispuolueeseen, joskin hän oli useissa asioissa hyvin liberaali kannattaen laajaa äänioikeutta, orjuuden lakkauttamista, sananvapautta ja perustuslaillista, tasavaltalaista, parlamentaarista valtiota, tosin haluten kuninkaan toimivan valtionpäänä.[61]

Lafayette oli säätykokouksen 1789 aatelin edistyksellisimpiä edustajia ja hänen lankonsa Noailles oli keskeinen aateliston etuoikeuksien riisuja.[47].

Heinäkuussa 1790 häntä juhlittiin sankarina, joka puolusti demokraattisesti säädettyä perustuslakia ja oikeuksia anarkialta. Vuotta myöhemmin moni piti häntä jo tasavallan petturina.[47] Toisaalta monarkistit pitivät jo aiemmin häntä petturina, joka oli hylännyt kuninkaan ja aatelin edut.[62]

Naisasia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lafayette tuki naisasiaa, etenkin oikeutta koulutukseen ja avioeroon[63].

Henkilöstä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Presidentti John Quincy Adams‎in mukaan "Lafayetten nimi on korkealla luettelossa ihmiskunnan puhtaista ja pyyteettömistä hyväntekijöistä".[64]

Elämäkerturin mukaan Lafayette arvosti mainetta ja kunniaa muttei kaivannut valtaa tai asemaa vaan halusi vain intohimoisesti edistää hyvää.[65]

USA:n vapaussodan edetessä Lafayette lausui: "Ihmiskunta on voittanut taistelunsa. Vapaudella on nyt kotimaa."[66] ja/tai "Ihmisyys on saanut kotinsa, vapaus ei enää ikinä tule olemaan vailla turvapaikkaa."[67]

Kunnianosoitukset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

USA:n presidentti Andrew Jackson määräsi Lafayettelle samat kunnianosoitukset kuin presidentit John Adams ja George Washington olivat saaneet. Linnoituksissa ja aluksissa ammuttiin 24 laukausta, liput laskettiin puolitankoon 35 päiväksi ja upseerit pitivät huivia puolen vuoden ajan.[68] Kongressi pyysi koko kansaa pukeutumaan mustiin 30 päivän ajan.[69]

Yhdysvaltalainen 3 centin postimerkki vuodelta 1957 La Fayetten syntymän 200-vuotispäivän kunniaksi.

Valkoista taloa pohjoisessa reunustava puisto nimettiin jo 1824 nimellä Lafayette Park. Yliopistoja, sotalaivoja, monumentteja ja tauluja on tehty tai nimetty hänen kunniakseen. USA:ssa on puolensataa kaupunkia tai kylää nimeltään Lafayette, Fayette tai Fayetteville. "Lafayette Street" -katuja on lukemattomissa kaupungeissa, yksin New York Cityssä viisi, yksi kussakin kaupunginosassa.

USA:n liityttyä ensimmäiseen maailmansotaan eversti Charles E. Stanton kävi itsenäisyysjulistuksen vuosipäivänä 4.7.1917 Lafayetten haudalla lausumassa kuuluisat sanansa "Lafayette, olemme tässä" ("Lafayette, we are here"). Sodan jälkeen USA:n lippu sijoitettiin haudalle pysyvästi. Joka vuosi 4.7. lippu vaihdetaan ranskalais-yhdysvaltalaisessa seremoniassa.[70] Lippua ei uskallettu poistaa edes natsien miehittäessä Pariisin.

USA:n vapautettua Korsikan 1943 kenraali George S. Patton lupasi siellä amerikkalaisten vapauttavan myös Lafayetten synnyinpaikan.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Aubry, Octave: Ranskan suuri vallankumous I. WSOY, 1962.
  • Clary, David: Adopted Son: Washington, Lafayette, and the Friendship that Saved the Revolution. Bantam Books, 2007. ISBN 9780553804355. (englanniksi)
  • Cloquet, Jules: Recollections of the Private Life of General Lafayette. Baldwin and Cradock, 1835. Ei ole. Google-kirjat (viitattu 22.8.2014).
  • De La Fuye, Maurice: The Apostle of Liberty: A Life of Lafayette. Thomas Yoseloff, Inc, 1956. ISBN 9780801055553. (englanniksi)
  • Doyle, William: Oxford history of the French Revolution. Oxford University Press, 1990. ISBN 0192852213. (englanniksi)
  • Gaines, James R.: For Liberty and Glory. W. W. Norton & Company, 2007. ISBN 978-0393061383. (englanniksi)
  • Glattaad, Joseph T & Martin, James.: Forgotten Allies. Macmillan Publishers, 2007. ISBN 9780809046003. (englanniksi)
  • Greene, Francis Vinton: The Revolutionary War and the Military History of the United States. Charles Scribner's Sons, 1911. Ei ole. (englanniksi)
  • Holdbrook, Sabra: Man in the Middle. Atheneum Books, 1977. ISBN 0689305850. (englanniksi)
  • Lanning, Michael Lee: The American Revolution 100: The People, Battles, and Events of the American War for Independence, Ranked by Their Significanc. Sourcebooks, Inc, 2009. ISBN 978-1402221156. (englanniksi)
  • Neely, Sylvia: A Concise History of the French Revolution. Rowman & Littlefiel, 2009. ISBN 0742534111. Google-kirjat (viitattu 22.8.2014).
  • Payan, Gregory: Marquis De Lafayette: French (Library of American Lives and Times. Rosen Publishing Group, 2002. ISBN 978-0823957330. (englanniksi)
  • Unger, Harlow Giles: Lafayette. John Wiley & Sons, 2002. ISBN 0471394327. (englanniksi)
  • Tuckerman, Bayard: Life of General Lafayette: With a Critical Estimate of His Character and Public Acts. Mead, Judd, 1889. Ei ole. (englanniksi)

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Gaines 2007, s. 33.
  2. Gaines 2007, s. 34.
  3. Gaines 2007, s. 35.
  4. Gaines 2007, s. 36.
  5. Clary 2007, s. 28.
  6. Hollbrook 1977, s. 15.
  7. a b Gaines 2007, s. 56.
  8. Clary 2007, s. 100.
  9. Hollbrook 1977.
  10. Cloquet 1835. 2. 2003.
  11. Glattaad 2007, s. 190, 315.
  12. Glattaad 2007, s. 208.
  13. Gaines, s. 33
  14. Green3 1911, s. 140–141.
  15. Lanning 2009, s. 164.
  16. Gaines 2007, s. 150.
  17. Clary 2007, s. 330–338.
  18. Lafayette The Abolitionist, in "Lafayette - Citizen of Two Worlds", Cornell University, 2006
  19. Unger 2002, s. 216.
  20. The ‘Washington’ Lafayette Presentation Gold Button gildings.co.uk. Viitattu 1.4.2015. (englanniksi)
  21. Maurois, Adrienne: The Life of the Marquise de La Fayette, s. 113.
  22. Tuckerman 1889, s. 198.
  23. Neely 2009, s. 47.
  24. Tuckerman 1889, s. 210.
  25. Doyle, s. 74, 90.
  26. Unger 2002, s. 233.
  27. a b Gerson, s. 81–83.
  28. Thomas Jefferson loc.gov. Viitattu 3.4.2015. (englanniksi)
  29. Doyle, s. 112–113.
  30. Unger 2002, s. 216.
  31. Gaines 2007, s. 321.
  32. Gaines 2007, s. 327.
  33. Gaines 2007, s. 328.
  34. Aubry 1962. s. 233.
  35. Cloquet, s. 305.
  36. Doyle, s. 148.
  37. Gaines 2007, s. 345–346.
  38. Hollbrook 1977, s. 100.
  39. Neely 2009. s. 128.
  40. Andress, s. 51.
  41. Gaines 2007, s. 349.
  42. Gaines 2007, s. 355.
  43. Andress, s. 72–75.
  44. Aubry 1962. s. 439.
  45. Gaines 2007, s. 358.
  46. Prisoner of Olmütz lafayette.edu. Viitattu 2.4.2015. (englanniksi)
  47. a b c From Hero To “Traitor”: The French Revolution, in "Lafayette - Citizen of Two Worlds", Cornell University, 2006
  48. Gaines 2007, s. 381.
  49. Gaines 2007, s. 382.
  50. Kennedy, s. 210.
  51. Gaines 2007, s. 426.
  52. Gaines 2007, s. 438.
  53. a b Gaines 2007, s. 427.
  54. Clary 2007, s. 442–445.
  55. La Fayette – Lafayette runeberg.org. Viitattu 11.4.2015..
  56. Glathaar 2007, s. 3 - 4.
  57. a b French Politics After 1800, in "Lafayette - Citizen of Two Worlds", Cornell University, 2006
  58. Hollbrook 1977, s. 188.
  59. Payan 2002, s. 93.
  60. Freedom Everywhere! - National Self-Determination As One Of The "Rights Of Man" library.cornell.edu. Viitattu 3.4-2015. (englanniksi)
  61. Clary 2007. s. 443 - 444.
  62. Historiaa: Kiistelty sankari Lafayette, Yle.fi 22.9.2010
  63. Lafayette & Women, in "Lafayette - Citizen of Two Worlds", Cornell University, 2006
  64. John Quincy Adams‎, todistus USA:n kongressille, 31.12.1834.
  65. Jules Germain Cloquet, "Recollections of the Private Life of General Lafayette", 1836, Vol. I, pp. 23-24
  66. Edward Fecteau: "French Contributions to America", 1945
  67. "Memoirs de La Fayette" Vol. II, p. 50, kirjeessä vuonna 1780
  68. Gaines 2007, s. 448.
  69. Clary 2007, s. 448–449.
  70. Lafayette and the American Flag: The Fourth of July Ceremony Viitattu 31 July 2009.