Kilpikonnat

Kohteesta Wikipedia
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Kilpikonnat
Punakorvakilpikonna (Trachemys scripta elegans)
Punakorvakilpikonna (Trachemys scripta elegans)
Fossiili
Keskijurakausi – Nykyaika (Holoseeni)[1]
Tieteellinen luokittelu
Domeeni: Aitotumaiset Eucarya
Kunta: Eläinkunta Animalia
Pääjakso: Selkäjänteiset Chordata
Alajakso: Selkärankaiset Vertebrata
Luokka: Matelijat Reptilia
Alaluokka: Diapsidit Diapsida
Kladi: Testudinata
Kladi: Perichelydia
Suku: Kilpikonnat
Testudines
Linnaeus, 1758
Maalla elävien kilpikonnien levinneisyys mustalla, meressä elävien sinisellä
Maalla elävien kilpikonnien levinneisyys mustalla, meressä elävien sinisellä
Alalahkot
Katso myös

 Wikispecies-logo.svg Kilpikonnat Wikispeciesissä
 Commons-logo.svg Kilpikonnat Commonsissa

Kilpikonnat (Testudines) on matelijoihin kuuluva lahko. Se sisältää kaikki sekä vedessä että maalla elävät kilpikonnalajit.

Ulkonäkö ja koko[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kilpikonnan selkäkilven sarveislevyt eli suomut (vasemmalla) ja niiden alla oleva luulevyjen kerros (oikealla).

Kilpikonnien ruumista suojaa kotelomainen kuori, jonka sisään useimmat lajit voivat vetää päänsä, raajansa ja häntänsä. Kuori jakautuu selkäkilpeen (carapax) ja vatsakilpeen (plastron), ja se koostuu kovista luulevyistä, jotka ovat kiinnittyneet selkärankaan ja kylkiluihin. Useimmilla lajeilla luulevyjä peittää sarveistuneesta ihosta syntyneiden levyjen eli suomujen kerros, tosin joillakin lajeilla on sarveislevyjen sijaan paksu, nahkamainen ihokerros.[2][3][4]

Muiden matelijoiden tapaan kilpikonnat ovat vaihtolämpöisiä ja niiden ihoa peittävät suomut.[5] Meressä elävillä kilpikonnilla on erityinen kyynelrauhanen silmän takana, jonka avulla ne pääsevät eroon elimistöönsä kertyvästä liiallisesta suolasta.[5] .

Kilpikonnilla ei ole hampaita, vaan teräväreunainen nokka.[6]

Kilpikonnat vaihtelevat kooltaan sademetsien parisenttisistä lajeista jättiläismäiseen merinahkakilpikonnaan, joka voi kasvaa jopa kaksimetriseksi ja painaa lähes tonnin.[7] Kilpikonnat ovat pitkäikäisiä, kauimmin elävät lajit voivat elää yli 150 vuotta. Vanhimmaksi eläneen kilpikonnan ennätystä pitää tällä hetkellä hallussa 188-vuotiaana kuollut Tu’i Malila.[8]

Levinneisyys ja elintavat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kilpikonnia tavataan kaikilla mantereilla ja valtamerillä napa-alueita kuten Etelämannerta lukuun ottamatta. Ne puuttuvat myös aavikkoalueilta kuten Arabiasta ja Australian sisäosista, Kaspianmereltä, Mustaltamereltä ja Pohjois-Amerikan suurilta järviltä sekä joistakin vuoristoista kuten Andeilta ja Pyreneiden pohjoisosasta.[9]

Vaikka osa kilpikonnista viettää suuren osan elämästään veden alla, ovat ne kuitenkin ilmaa hengittäviä matelijoita. Niiden täytyy siis tulla pinnalle hengittämään tietyin väliajoin. Kilpikonnat myös viettävät aikaa maalla, useat lajit munivat rantahiekkaan. Maalla elävät kilpikonnat ovat kasvinsyöjiä. Maakilpikonnat ovat rauhallisia eläimiä, jotka eivät tee mitään pahaa ihmisille, mutta jotkin vesikilpikonnat voivat olla aggressiivisia ihmistä kohtaan.

Evoluutio ja luokittelu[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Proganochelys ei ollut vielä varsinainen kilpikonna.

Ennen kilpikonnat sijoitettiin perinteisesti anapsideihin, jolloin ne olivat ainoita nykyisin eläviä anapsideja. Nykyään sukulaissuhde kilpikonnien sekä kivihiilikauden ja permikauden anapsidien välillä on kuitenkin yhä epävarma. Useimmat paleontologit uskovat nykyisin, että kilpikonnat polveutuvat diapsideista, jotka menettivät ohimoaukkonsa. Diapsideissa kilpikonnat luetaan nykyisin yleensä Pantestudines-kladiin, ja ne saattavat olla läheisintä sukua joko arkosaureille (Archosauromorpha tai Archelosauria) tai lepidosaureille (Ankylopoda).

Noin 220 miljoonaa vuotta sitten myöhäistriaskaudella eläneellä Odontochelyksellä oli kilpi vain vatsapuolella.[10][11] Se ei ollut vielä varsinainen kilpikonna, mutta se edusti kilpikonniin johtanutta kehityshaaraa, ja oli haaran varhaisin tunnettu jäsen, jolla oli jonkinlainen kilpi.[11] Odontochelys saattoi olla vesieläin, jolloin sen kilpi olisi luultavati kehittynyt suojaamaan sitä alhaalta sukeltavilta pedoilta. Noin 10 miljoonaa vuotta myöhemmin eläneellä Proganochelyksellä oli jo täysin kehittynyt kilpi.[10] Silläkin oli kuitenkin vielä primitiivisiä piirteitä, kuten hampaita suulaessa.[11] Ensimmäiset varsinaiset kilpikonnat ilmaantuivat keskijurakaudella.[1]

Kilpikonnat jaetaan kahteen alalahkoon sen mukaan, miten ne vetävät kaulansa sisään. Pystytaivuttajat (Cryptodira) taivuttavat kaulansa selkäkilven etureunan alle pystysuunnassa S-kirjaimen muodossa, kun taas sivutaivuttajat (Pleurodira) tekevät saman sivusuunnassa.[12][13]

Kilpikonnat voivat vetää kaulansa ja raajansa kilven sisään vaaran uhatessa. Kuvassa punakorvakilpikonna suojautuu sinisorsalta.

Kilpikonnat lemmikkeinä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suomessa lemmikkeinä yleisimmät maakilpikonnalajit ovat kreikankilpikonna (Testudo hermanni), nelivarvaskilpikonna (Testudo horsfieldi eli Agrionemys horsfieldii) ja reunuskilpikonna (Testudo marginata). Näistä lajeista Suomessa kasvatetaan ainakin nelivarvaskilpikonnia ja kreikankilpikonnia. Useimpia lajeja on myynnissä eläinkaupoissa. Kilpikonnia myyvät myös kasvattajat. Vedessä elävistä lajeista yleisin on punakorvakilpikonna. Nykyisin lemmikkinä tavataan melko paljon myös vaippakilpikonnia, jotka jäävät kooltaan punakorvakilpikonnaa pienemmiksi.

Nykyään kilpikonnien tuonti Suomeen on sallittua, mutta joillain lajeilla täytyy olla asianmukainen CITES-todistus. Näitä lajeja ovat mm. espanjankilpikonna (Testudo graeca), leopardikilpikonna, tunisiankilpikonna ja kreikankilpikonna.

Kilpikonnien hoito on vaativaa, sillä ne tarvitsevat paljon liikkumatilaa ja tarkkaan laaditun ruokavalion. Väärin hoidettuna kilpikonnat sairastuvat helposti. Terveen kilpikonnan silmät ovat kirkkaat eivätkä vuoda, iho on kimmoisa ja siinä ei ole loisia, kilpi on kova ja ehjä, peräpää on siisti, nenän ja suun seutu ovat kuivia, kilven muoto on tasaisesti kaareutuva, käytös aktiivinen ja vastustelee nostaessa ja uloste on kiinteää tahmaista ja lähes hajutonta.[14] Kilpikonnat tarvitsevat terraarioonsa uv-lampun sekä lämpölampun.

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Palmén, Ernst & Nurminen, Matti (toim.): Eläinten maailma, Otavan iso eläintietosanakirja. 3. Lepakot–Perhoset. Helsinki: Otava, 1974. ISBN 951-1-01530-3.

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b Joyce, Walter G.: A Review of the Fossil Record of Basal Mesozoic Turtles. Bulletin of the Peabody Museum of Natural History, 1.4.2017, 58. vsk, nro 1, s. 65–113. doi:10.3374/014.058.0105. Artikkelin verkkoversio (pdf) Viitattu 5.6.2019. (englanniksi)
  2. Palmén & Nurminen 1974, s. 1030–1031
  3. Palmén & Nurminen 1974, s. 1114
  4. Anatomy of the Turtle's Shell Turtle Puddle. Viitattu 12.7.2019. (englanniksi)
  5. a b Green Sea Turtle Earth Trust
  6. http://naturalhistory.uga.edu/~gmnh/gawildlife/index.php?page=speciespages/order_description&order=Testudines
  7. Turtle Animal Planet. Discovery Communications. Arkistoitu 26.9.2008. Viitattu 27.4.2019. (englanniksi)
  8. Tortoise Believed to Have Been Owned by Darwin Dies at 176 26.06.2006. Fox News. Viitattu 13.04.2014. (englanniksi)
  9. Cogger, H.G & Zweifel, R.G. (1998). "Reptiles & Amphibians". ISBN 0121785602.
  10. a b Fossils reveal how the turtle got its shell Guardian
  11. a b c Joyce, Walter G.: The origin of turtles: A paleontological perspective. Journal of Experimental Zoology Part B: Molecular and Developmental Evolution, 15.5.2015, 324. vsk, nro 3, s. 181–193. doi:10.1002/jez.b.22609. Artikkelin verkkoversio (pdf) Viitattu 5.6.2019. (englanniksi)
  12. McGhee, Karen & McKay, George: Maailmamme eläimet, s. 148. Suomentanut Marja-Leena & Pertti Hiltunen. Helsinki: Gummerus, 2007. ISBN 978-951-20-7373-3.
  13. Dixon, Dougal: The Complete Illustrated Encyclopedia of Dinosaurs & Prehistoric Creatures, s. 279. London: Hermes House, 2016. ISBN 978-1-84681-209-5. (englanniksi)
  14. Hartmut Wilke, Kilpikonnat, ISBN 951-31-0301-3

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]