Khosroiani

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun

Khosroidit eli Khosro[v]iani-dynastia (georg. ხოსრო[ვ]იანი) oli Iberian (paikallisesti Kartlin) eli muinaisen Georgian hallitsijasuku 300–800-luvuilla. Dynastian jäsenet toimivat ensin Iberian kuninkaina ja myöhemmin ruhtinaina. Suku oli mahdollisesti iranilaista alkuperää ja mihranidi-dynastian haara. Khosroianit omaksuivat kristinuskon noin vuonna 337 ja hallitsivat Bysantin ja sassanidien Iranin puristuksessa yrittäen pysyä itsenäisinä. Kun sassanidit lakkauttivat Iberian kuninkuuden noin vuonna 580, dynastia säilyi kahden läheistä sukua olevan mutta kilpailevan ruhtinassuvun eli vanhemman Khosroiani-dynastian ja nuoremman guaramidi-dynastian muodossa aina 800-luvun alkuun saakka. Silloin georgialainen Bagrationi-dynastia nousi heidän tilalleen.

Alkuperä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Varhaiskeskiaikaisen georgialaisen perinteen mukaan ensimmäisen khosroidikuninkaan Mirian III:n (hallitsi 284–361) nosti Iberian valtaistuimelle hänen isänsä, johon kronikat viittaavat nimellä "Khosroes", Iranin suuri kuningas. Mirian oli naimisissa iberialaisen prinsessan, Aršakiani-dynastian viimeisen hallitsijan Aspagur I:n tyttären kanssa.[1] Mirianin valtaannousu tapahtui sassanidien hallitessa Irania, joten on ajateltu, että iberialainen dynastia saattoi olla sukua sassanideille. Dynastioiden välistä suhdetta ei kuitenkaan tarkkaan tunneta. Iranin sassanidit eivät käyttäneet nimeä Khosroes (Khusraw) ennen kuin vasta jonkin verran myöhemmin, joten georgialaiset kronikat ovat joko erehtyneet Mirianin isän nimestä tai termiä "Khosroes" käytettiin yleisenä kuningasta tarkoittavana sanana.

Professori Cyril Toumanoff on ehdottanut, että khosroidit olivat mihranidien haara. He olivat yksi Iranin seitsemästä suuresta suvusta ja kaukaista sukua sassanideille. Suvun kaksi muuta haaraa asetettiin pian Gogarenen ja Gardmanin valtaistuimille: ne olivat kaksi Kaukasian alueen ruhtinaskuntaa, joissa kolme kansallisuutta, armenialaiset, albanialaiset ja georgialaiset, elivät yhdessä.[2] Georgialainen historioitsija Giorgi Melikišvili on kuitenkin epäillyt khosroidien iranilaista alkuperää ja pitänyt heitä paikallisena dynastiana, joka keksi itselleen myyttisen ulkomaalaisen alkuperän, mikä ei ollut vastaavissa tilanteissa lainkaan epätavallista.[3] Joka tapauksessa georgialainen perinne on saattanut liioitella Mirianin sukutaulua, jotta hän vaikuttaisi Iranin kuninkaiden kuninkaan jälkeläiseltä.[4]

Alkuvaiheet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Mihranidien nousu Kaukasian valtaistuimille oli osoitus siitä, että sassanidit olivat voittaneet Parthian arsakidi-dynastian jäänteet alueella. Arsakidien armenialainen haara oli taantumassa ja georgialainen haara jo sammunut.[5]

Khosroiani-dynastian perustaja Mirian III (hallitsi 284–361) osallistui Iranin vasallina sassanidien sotaan Rooman valtakuntaa vastaan. Nisibiksen rauhassa vuonna 298 Rooman ylivalta Itä-Georgiassa kuitenkin vahvistettiin, mutta Rooma tunnusti tästä huolimatta Mirianin Iberian kuninkaaksi. Mirian sopeutui nopeasti muuttuneeseen poliittiseen tilanteeseen ja solmi läheiset suhteet Roomaan.[6] Side vahvistui edelleen, kun kristitty lähetyssaarnaaja Nino käännytti Mirianin, hänen vaimonsa Nanan ja heidän lähipiirinsä kristinuskoon vuoden 337 tienoilla. Sassanidit kuitenkin taistelivat edelleen Rooman kanssa vaikutusvallasta Iberiassa, ja onnistuivat tilapäisesti syrjäyttämään Mirianin Roomaa tukeneen seuraajan Saurmag II:n.[7] Hänen tilalleen nostettiin Irania tukenut Varaz-Bakur I vuonna 361. Rooman keisari Valens puuttui alueen tapahtumiin ja palautti Saurmagin valtaistuimelle vuonna 370, mutta Varaz-Bakurin pojan ja seuraajan Mirdat III:n (hallitsi 365–380) annettiin jäädä hallitsemaan kuningaskunnan itäosaa.[8]

Vuoteen 380 mennessä sassanidit olivat kuitenkin jälleen saaneet Iberian valtaansa yhdistettyään maan Varaz-Bakur II:n hallintoon (hallitsi 380–394) ja alkoivat kerätä Iberialta veroa. Roomalaiset ilmeisesti myönsivät menettäneensä Iberian Iranin kanssa solmitun Acilisenen sopimuksen jälkeen vuonna 387. Kristitty kirkko ja osa aatelistosta vastustivat Iranin vaikutusvallan kasvua ja zarathustralaisuuden leviämistä Itä-Georgiassa. Merkittävin taistosta jäljelle jäänyt kulttuuriperintö on georgialaiset aakkoset, jotka olivat ratkaisevan tärkeä väline kristinuskon oppien levittämiseksi maassa.[9] Vaikka Iberian Khosroiani-kuninkaat olivat kristittyjä, he pysyivät yleisesti ottaen uskollisina iranilaisille herroilleen, kunnes Vakhtang I Gorgasali (hallitsi 447–522) käänsi kelkkansa vuonna 482 ja toi maansa ja kirkkonsa lähemmäs Bysanttia. Hän oli mahdollisesti kaikkein suosituin Iberian Khosroiani-kuninkaista ja häntä on perinteisesti pidetty Georgian nykyisen pääkaupungin Tbilisin perustajana. Hän aloitti armenialaisen prinssin Vardan I Mamikonianin kanssa avoimen kapinan sassanideja vastaan ja jatkoi epätoivoista, lopulta tuloksettomaksi jäänyttä kamppailuaan elämänsä loppuun saakka.[10]

Myöhemmät khosroidit[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vakhtang I:n kuoleman jälkeen vuonna 522 suku taantui ja sillä oli Iberiassa vain rajallisesti valtaa. Maata johti käytännössä iranilainen varakuningas Tbilisistä paikallisten ruhtinaiden suostumuksella. Kun kuningas Bakur II kuoli vuonna 580, sassanidit käyttivät tilaisuutta hyväkseen ja lakkauttivat monarkian. Iberian aateliset eivät juuri vastustaneet heidän toimiaan. Vakhtang I:n perilliset vetäytyivät syrjäytettyinä vuoristolinnoituksiinsa: vanhempi khosroidihaara Kakhetin provinssiin ja nuorempi guaramidihaara Klardžetiin ja Džavakhetiin. Jälkimmäisen sukuhaaran jäsen Guaram I (hallitsi 588–590) kapinoi vuonna 588 sassanideja vastaan ja vannoi uskollisuuttaan Bysantin keisari Maurikiokselle, minkä vuoksi hänelle annettiin korkea bysanttilainen kuropalates-arvonimi. Hän onnistui palauttamaan Iberian itsehallinnon ruhtinaskunnan muodossa. Iran hyväksyi järjestelyn vuoden 591 rauhassa, jossa Iberia jaettiin Bysantin ja Iranin välillä kahtia Tbilisissä.[11] Guaramin poika ja seuraaja Stepanoz I (hallitsi 590–627) alkoi kuitenkin tukea sassanideja ja yhdisti Iberian jälleen. Bysantin keisari Herakleios (hallitsi 610–641) lähti lopulta raivokkaaseen vastahyökkäykseen liitossa kasaarien kanssa ja valtasi Tbilisin vaikean piirityksen jälkeen vuonna 627. Herakleios I käski nylkeä Stepanozin elävältä ja antoi hänen virkansa Bysanttia tukeneelle Khosroiani-ruhtinaalle Kakhetin Adarnase I:lle (hallitsi 627–637/42).[12]

Kun Khosroiani-dynastia oli jälleen noussut valtaan Herakleioksen avulla, suku noudatti Bysanttia myötäilevää politiikkaa, mutta Stepanoz II:n (hallitsi 637/642–n. 650) oli pakko ryhtyä arabien kalifaatin vasalliksi. Kalifaatista tuli ennen pitkää tärkein alueellinen suurvalta. Adarnase II:n (hallitsi n. 650–684) kuoleman jälkeen kilpaileva guaramidihaara eli Guaram II (hallitsi 684–n. 693) palasi valtaan, ja vanhempi Khosroiani-haara vetäytyi jälleen läänityksilleen Kakhetiin, jossa sukuun syntyi merkittävä jäsen, Georgian ortodoksikirkon pyhimys Artšil. Hän joutui marttyyriksi arabien käsissä vuonna 786. Kun Artšil kuoli, hänen vanhin poikansa Iovane (kuoli n. 799) pakeni Bysantin hallitsemalle alueelle Egrisiin (Lazicaan) Länsi-Georgiassa. Hänen nuorempi poikansa Džuanšer (hallitsi 786–n. 807) puolestaan pysyi Kakhetissa ja meni naimisiin Bagrationi-dynastian esi-isän prinssi Adarnasen tyttären Latavrin kanssa.[13]

Pää-khosroidihaara säilyi kaksi vuosikymmentä pidempään kuin nuorempi guaramidihaara, joka kuoli vuonna 786. Kun Džuanšer menehtyi vuonna 807, sekin sammui. Paikalliset aatelisperheet ottivat haltuunsa khosroidien omaisuuden Kakhetissa ja muodostivat piispojen (khorepiskopos) dynastian, joka säilyi 1000-luvulle saakka. Guaramidien tilat siirtyivät heidän sukulaisilleen Bagrationi-dynastiasta.[14]

Khosroiani-hallitsijat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Iberian kuninkaat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kakhetin ja Iberian ruhtinaat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Adarnase I, Kakhetin ruhtinas n. 580–637, Iberian ruhtinas 627–637
  • Stepanoz I (II), Kakhetin ja Iberian ruhtinas 637–n. 650
  • Adarnase II, Kakhetin ja Iberian ruhtinas n. 650–684
  • Stepanoz II, Kakhetin ruhtinas 685–736
  • Mir, Kakhetin ruhtinas 736–741
  • Artšil, Kakhetin ruhtinas 736–786
  • Iovane, Kakhetin ruhtinas 786–790
  • Džuanšer, Kakhetin ruhtinas 786–807

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Thomson, Robert W.: Rewriting Caucasian History: The Medieval Armenian Adaptation of the Georgian Chronicles: The Original Georgian Texts and the Armenian Adaptation, s. 74–5. Clarendon Press, 1996. ISBN 0198263732.
  2. Toumanoff, Cyril: Chronology of the Early Kings of Iberia. Traditio, 1969, 25. vsk, s. 22.
  3. М. Лордкипанидзе, Д. Мусхелишвили (Ред., 1988), Очерки истории Грузии. Т.2: Грузия в IV-X веках. АН ГССР, Ин-т ист., археол. и этнографии - Тб. : Мецниереба: Тип. АН ГССР.
  4. Rapp, Stephen H.: Studies In Medieval Georgian Historiography: Early Texts And Eurasian Contexts, s. 154. Peeters Bvba, 2003. ISBN 90-429-1318-5.
  5. Toumanoff, Cyril: Introduction to Christian Caucasian History, II: States and Dynasties of the Formative Period. Traditio, 1961, 17. vsk, s. 38.
  6. Suny, Ronald Grigor: The Making of the Georgian Nation, s. 15. Indiana University Press, 1994. ISBN 0-253-20915-3.
  7. Paikallinen historiankirjoitus ei yllättäen kerro Saurmagista mitään, mutta hänet mainitaan ajan roomalaisen historioitsijan Ammianus Marcellinuksen teoksessa Res Gestae. Rapp (2003), s. 488.
  8. Greatrex, Geoffrey B.: The Background and Aftermath of the Partition of Armenia in A.D. 387. The Ancient History Bulletin, 2000, 14. vsk, nro 1-2, s. 35-48.
  9. Suny (1994), s. 22.
  10. Suny (1994), s. 24.
  11. Suny (1994), s. 25.
  12. Suny (1994), s. 26.
  13. Rapp (2003), s. 475.
  14. Suny (1994), s. 29.