Jokamiehenoikeus Suomessa

Kohteesta Wikipedia
Siirry navigaatioon Siirry hakuun

Jokamiehenoikeuksilla Suomessa tarkoitetaan jokaisen oikeutta nauttia Suomessa luonnosta ja hyödyntää sitä riippumatta alueen omistus­suhteista. Luonnon käyttämiseen jokamiehenoikeuksien sallimissa rajoissa ei siis tarvita maanomistajan eikä maan haltijan lupaa eikä jokamiehenoikeuksien käyttämisestä tarvitse maksaa. Suomessa jokamiehenoikeudet ja velvollisuudet koskevat myös ulkomaalaisia. Ne perustuvat maan tapaan, joka on ollut voimassa ikimuistoisista ajoista lähtien. Suurin osa jokamiehenoikeuksista on nykyään johdettavissa erinäisistä laeista.[1]

Jokamiehenoikeuksiin sisältyy aina vaatimus niiden harmittomuudesta: oikeutta ei saisi käyttää haittaa tai häiriötä tuottavalla tavalla. Erityisesti on huolehdittava, ettei kenenkään kotirauhaa rikota. Lainsäätäjä ei ole asettanut tarkkaa rajaa sille, kuinka monen metrin päähän pihapiiristä kotirauha yltää. Jokaisen on itse arvioitava ja ymmärrettävä sopivaisuuden raja.

Jokamiehenoikeutta ei ole Suomessa laissa määritelty[2], vaan jokamiehen oikeuksiin kuuluu se, mitä perinteisesti on pidetty kohtuullisena ja mitä ei ole laissa kielletty. Usein jokamiehenoikeus on tulkinnanvaraista, kuten se, mikä on tilapäistä käyttöä tai kotirauhan piiriin kuuluvaa piha-aluetta. Tässä jokaisen on käytettävä omaa harkintaansa, eikä luvan pyytäminen yleensä ole haitaksi.

Jokamiehenoikeuksia rajoittava lainsäädäntö[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Luonnossa ei saa tehdä mitä hyvänsä eikä missä hyvänsä. Kunkin maan luonto on jokaisen maan omaa kansallis­omaisuutta, jota tulee suojella ja kunnioittaa. Jokamiehenoikeuksia on rajoitettu yksityiskohtaisesti annetuilla lailla. Ne rajoittavat liikkumisoikeutta pihamailla, istutuksilla ja viljelyksillä ja pelloilla sekä luonnonsuojelualueilla. Ilman maanomistajan lupaa moottoriajoneuvolla ei saa ajaa maastossa. Avo­tulen tekoon tarvitaan myös lupa, ellei ole kysymyksessä aivan pakottava tarve. Sen sijaan grilliä tai retkikeitintä saa käyttää.[3] Kasvavia puita ei saa mennä kaatamaan, ei pieniäkään. Myöskään jäkälää, sammalta tai varpuja (kuten mustikan ja puolukan varvut, kanerva jne.) ei saa kerätä, eikä ottaa kuivunutta tai kaatunutta puuta ilman lupaa.[4][1][5]

Liikkuminen luonnossa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Herkkää luontoa on pyrittävä varjelemaan, sillä se uudistuu monilta osin hitaasti. Jokamiehenoikeuksia käyttävän on muistettava myös vastuunsa toisia ihmisiä, eläimiä ja kasveja kohtaan.[6] Jalan, hiihtäen, ratsastaen ja pyöräillen liikkuminen on yleensä sallittua luonnontilaisilla tai siihen verrattavilla alueilla. Kävely, ratsastus ja pyöräily kuluttaa maastoa, ja siksi muu kuin tilapäinen liikkuminen näin saattaa vaatia luvan. Liikkumisoikeutta on rajoitettu pihamailla, pelloilla, niityillä ja istutuksilla, joille ei saa aiheuttaa vahinkoa. Kesällä pellot ja vastaavat paikat on ylitettävä teitä tai ojan pientareita pitkin. Talvella sitä vastoin pellolla voi vapaasti hiihtää. Porteista kuljettaessa ne on muistettava sulkea. Toisen pihamaa kuuluu kotirauhan piiriin, eikä sitä saa käyttää kulkutienä ilman omistajan lupaa. Toisen maalle ei saa rakentaa tai tehdä edes tilapäisrakennelmia esimerkiksi telttailtaessa tai muutoin luonnossa yövyttäessä. Maata ei saa kaivaa niin, että se muuttuu ulkonaisesti alkuperäisestä. Vesistöissä saa veneillä, uida, onkia ja pilkkiä, mutta ei muutoin kalastaa eikä metsästää ilman lupaa. Joillakin alueilla, esimerkiksi lohijoissa, näitä oikeuksia on rajoitettu erikoissäädöksin.

Liikkumista on usein rajoitettu luonnonsuojelualueilla, joilla on omat järjestyssääntönsä. Lintujen pesimisaikana tulisi liikkumista välttää niiden pesimä- ja oleskelualueilla. Näitä ovat tunnettujen lintuvesien lisäksi erityisesti ulkosaaret merellä ja isoilla järvenselillä. Kulkua luonnossa voidaan rajoittaa vain viranomaisten päätöksiin perustuvin kielloin. Kieltotaulussa mainitaan usein tämä viranomainen, joka on tavallisesti lääninhallitus, ympäristökeskus tai Puolustusvoimat. Järjestettyä joukkoliikuntaa kuten erä-, hiihto- ja suunnistuskilpailuja ei pidä toteuttaa nojautumalla pelkästään jokamiehenoikeuksiin. Niiden järjestämisestä tulisi sopia maanomistajan kanssa.

Moottoriajoneuvoa ei saa käyttää toisen maalla ilman lupaa.

Luonnossa oleskelu[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Tilapäinen luonnossa oleskelu kuten levähtäminen, uiminen, auringon ottaminen ja viikonlopun tai muun lyhyen ajan kestävä telttailu ja leiriytyminen on sallittua. Tätä koskevat samat rajoitukset kuin luonnossa kulkemistakin. Maan omistajalle tai haltijalle ei saa aiheuttaa vahinkoa eikä aluetta saa roskata, lintujen pesiä tuhota tai poikasia vahingoittaa. Useita vuorokausia kestävästä oleskelusta ja leiriytymisestä on neuvoteltava maanomistajan kanssa. Erityisalueilla, kuten uimarannoilla, telttailu ei yleensä ole sallittua ja muitakin toimintoja on voitu rajoittaa. Varsinaisilla virkistysalueilla on tavallisesti telttailupaikkoja tai alueita, joille telttailu pyritään ohjaamaan. Toisen maalle ei saa tehdä avotulta ilman lupaa tai pakottavaa tarvetta. Ahvenanmaalla telttailu on pääsääntöisesti sallittu vain erikseen osoitetuilla paikoilla, ja muualla telttailuun on pyydettävä maanomistajan lupa.[7]

Marjastaminen ja sienestäminen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Luonnonvaraisia marjoja ja sieniä sekä rauhoittamattomia kukkia ja kasveja saa kerätä niin omaan kuin kaupalliseenkin käyttöön. Maahan pudonneita kuivia risuja ja käpyjä saa ottaa[8]. Sammalta ja jäkälää ei saa kerätä ilman maanomistajan lupaa. Luonnonsuojelualueilla kasvien ja kasvinosien kerääminen on yleensä luvanvaraista, mutta marjastaminen ja sienestäminen on sallittua. Lapin läänissä voidaan erikseen rajoittaa lakan eli hillan poimintaa valtion omistamilla mailla, mikäli se katsotaan tarpeelliseksi paikallisten asukkaiden taloudellisen edun takia.

Malmien ja jalokivien etsintä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Harrastelijamalminetsijällä on eräin rajoituksin kaivoslakiin perustuva oikeus ottaa tutkimustarkoituksia varten malmipitoisiksi arvioimiaan näytteitä maaperästä ja kalliosta. Lupa koskee myös kaivoslaissa mainittuja kaivoskivennäisiä ja jalokiviä. Näytteiden otossa on noudatettava kohtuullisuutta ja varovaisuutta, sillä kaivoslaki ei anna lupaa suorittaa kaivutöitä tai muita maastoon jälkiä jättäviä tutkimuksia. Noin nyrkinkokoinen näytekappale riittää. Muussa tarkoituksessa tapahtuvaan näytteenottoon tarvitaan maanomistajan lupa. Geologian tutkimuskeskuksella on aluetoimistot Espoossa, Kuopiossa ja Rovaniemellä, joista saa opastusta.

Katso myös[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Bonekamp, Gunnevi: Luonnon marjat ja hedelmät värikuvina. Suomen Luonnonsuojelun Tuki Oy, 2001. ISBN 951-9381-80-5.

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b Ymparisto.fi: Usein kysytyt kysymykset jokamiehenoikeuksista Viitattu 20.11.2017.
  2. Nilsson, Ulf Ivar: Kaikki mitä luulit tietäväsi onkin VÄÄRIN!, s. 73. Osio Jokamiehenoikeus. Suomentanut Laila Rauhamaa. Helmi Kustannus, 2003. ISBN 951-556-011-X.
  3. Saako kalliorannalle tehdä nuotion? Ympäristöministeriö, 2005. Viitattu 20.11.2017
  4. Bonekamp 2001, s. 9.
  5. Arktiset aromit: Jokamiehenoikeudet Viitattu 20.11.2017.
  6. Bonekamp 2001, s. 8.
  7. Allemansrätten på Åland - Visit Åland Visit Åland. Viitattu 20.8.2018. (ruotsiksi)
  8. Anne Helenius: Jokamiehenoikeus ei veny kaikkeen Metsälehti. 21.6.2017. Viitattu 26.9.2018.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]