Johannes Käbin
| Johannes Käbin (ven. Ivan Kebin) | |
|---|---|
 Johannes Käbin, 1978 |
|
| Neuvosto-Viron Korkeimman neuvoston puhemiehistön puheenjohtaja | |
| Edeltäjä | Artur Vader |
| Seuraaja | Arnold Rüütel |
| Viron kommunistinen puolue (EKP), ensimmäinen sihteeri | |
| Edeltäjä | Nikolai Karotamm |
| Seuraaja | Karl Vaino |
| Viron kommunistinen puolue (EKP), ideologiasihteeri | |
| Seuraaja | Leonid Lentsman |
| Henkilötiedot | |
| Syntynyt | 24. syyskuuta 1905 Kalvi, Vironmaan kuvernementti, Venäjänä keisarikunta |
| Kuollut | 26. lokakuuta 1999 Tallinna, Viro |
| Kansalaisuus | venäjänvirolainen |
| Tiedot | |
| Puolue | Viron kommunistinen puolue (EKP) |
Johannes Käbin (alk. Ivan Käbin, 24. syyskuuta 1905 Kalvi – 26. lokakuuta 1999 Tallinna) oli Viron kommunistisen puolueen ensimmäinen sihteeri 1950–1978 ja sen jälkeen vuosina 1978–1983 Neuvosto-Viron korkeimman neuvoston puheenjohtaja.
Ennen toista maailmansotaa Neuvostoliitossa
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Johannes Käbinin perhe muutti Virosta Pietariin Venäjälle vuonna 1910. Niinpä hän kasvoi venäjänkielisessä ympäristössä venäjän tullessa hänen pääkielekseen. Hän käytti ennen toista maailmansotaa Neuvostoliitossa itsestään venäläismuotoista nimeä Ivan Kebin Johannes Käbinin asemasta.
Nuoren neuvostovallan aikaan hän työskenteli 1920-luvun alussa kausiluonteisissa töissä Leningradin lähellä Hatsinassa. Hän liittyi kommunistiseen nuorisojärjestöön Komsomoliin vuonna 1923. Vuonna 1926 hän aloitti opiskelut Leningradissa Karl Liebknechtille nimetyssä puoluekoulussa. Kebin liittyi Neuvostoliiton kommunistiseen puolueeseen puoluekoulusta pääsyn jälkeen vuonna 1927. Tällöin hänet nimitettiin Leningradin alueen Hatsinaan kyläneuvostoon puoluetyöntekijäksi toimien siellä vuoteen 1931 jatkaen sen jälkeen puoluetyötehtävissä Leningradin alueella muun muassa Kommunarin paperitehtaalla sekä Omskin alueella.
Kebin opiskeli vuosina 1936–1938 Leningradissa puolueaktivisteja kouluttavassa puoluekoulussa ja toimi sen jälkeen vuosina 1939–1941 marxismi-leninismin lehtorina Ivan Gubkinille nimetyssä Venäjän valtion öljy- ja kaasukorkeakoulussa.
Sodan aika 1941–1944
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Ivan Kebin palasi vuonna 1941 Viroon propagandatyöntekijäksi ollen maassa aina saksalaismiehitykseen asti. Hänen tehtäviinsä kuului muun muassa Viron lehdistön valvonta. Toisen maailmansodan aikaan hän toimi puoluetyössä puna-armeijaan liitettyjen Viron armeijan yksiköiden parissa sekä valmensi evakuoituja virolaisia kommunistivirkailijoita Jaroslavlissa Viroon palaamista varten. Lyhyen aikaa syksyllä 1942 hän toimi puoluetoimitsijana Omskissa. Puna-armeijan vallattua Viron Ivan Kebin tuli itsekin Viroon venäläisten vallattua Tallinnan syyskuussa 1944.
Sodan jälkeinen aika
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Ivan Kebin kuului sodan jälkeen tulleisiin venäjänvirolaisiin, jotka saivat venäläisten rinnalla keskeisen aseman Neuvostoliiton valtaamassa Virossa. Kielellisesti venäjänvirolaisista käytettiin nimitystä ”jeestiläiset” siitä syystä, että he äänsivät vironkielisen e-kirjaimen venäläiseen tapaan je’ksi.[2]
Käbinin oman kertoman mukaan silloinen Neuvosto-Viron puoluejohtaja venäjänvirolainen Nikolai Karotamm koki hänet Moskovan lähettämäksi kilpailijaksi siirtäen hänet aluksi vähempiarvoisiin tehtäviin. Ensimmäiset tehtävät olivat Kommunistipuolueen keskuskomitean propagandaosaston 1. varapuheenjohtaja ja sitten Puoluehistorian instituutin johtaja. Käbin nousi 1940-luvun lopulla näköalapaikalle Viron kommunistipuolueen propaganda- ja agitaatiosihteeriksi (myöh. ideologiasihteeri).[3]
Viron kommunistipuolueen ensimmäinen sihteeri
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Viron kommunistipuolueen 8. täysistunto maaliskuussa 1950 oli käännekohta Käbinille. Silloin sodan jälkeinen Viron kommunistipuolueen ensimmäinen sihteeri Nikolai Karotamm syrjäytettiin, ja tilalle valittiin silloisella nimellään Ivan Käbin. Vallansiirrossa Ivan Käbin oli aktiivissa roolissa saaden taustatukea toimilleen Neuvostoliiton keskusjohdosta. Kriitikin otsikkona oli ”Viron kommunistipuolueen virheet ja puutteet”. Samassa täysistunnossa syrjäytettiin joukko virolaisia kommunistijohtajia, joista huomattava osa oli vuonna 1940 kommunismiin kääntyneitä ns. kesäkuun kommunisteja. Tässä vaiheessa Käbin edusti Neuvosto-Viron tiukkaa stalinistista kommunistivaltaa.[4]
Stalinin kuoltua 1953 tiukka Moskovan keskusvalta alkoi antaa hieman periksi; alkoi ns. suojasään aika. Varsinainen vedenjakaja Stalinin ajan toimiin oli NKP:n 20. puoluekokous helmikuussa 1956, jossa uusi Neuvostoliiton kommunistijohtaja Nikita Hruštšov antoi ankaraa kritiikkiä ennen kaikkea Stalinin henkilökulttiin ja osaksi myös isovenäläiseen nationalismiin. Tämän jälkeen keskustelu Neuvosto-Virossakin käynnistyi. Tällöin Käbin ja silloinen idelogiasihteeri Leonid Lentsman joutuivat pitämään tiukkaa kontrollia käytävässä keskustelussa. Liberalisoitumista virolaiskansalliseen suuntaan osoitti Käbinin nimen muuttuminen lehtikirjoittelussa virolaismuotoiseksi Johannes Käbiniksi.
Presidentti Kekkosen maaliskuussa 1964 tapahtuneen Viron vierailun yhteydessä selvisi, että Johannes Käbinin inkerinsuomalainen puoliso Toini Käbin vaikutti mieheensä mm. myönteiseen suhtautumiseen Suomen ja Neuvosto-Viron suhteita koskevissa kysymyksissä.[5]
Käbin joutui ensimmäisen kerran sisäiseen valtataisteluun kommunistipuolueen toisena sihteerinä toimineen venäjänvirolaisen Artur Vaderin kanssa. Kilpailijansa valtaannousuhankkeista selvän saanut Käbin sai torjutuksi Vaderin siirrättämällä hänet edustukselliseen Neuvosto-Viron johtajan virkaan vuonna 1970.[6] Käbinin valta oli siihen niin vahva, että sanottiin ”Virossa ei nuppineulakaan pudonnut hänen tietämättään”. Työstään Neuvostoliiton hyväksi hän sai vuonna 1975 Sosialistisen työn sankarin arvonimen.
Koko 1970-luku eli Neuvostoliiton silloisen johtajan Leonid Brežnevin aika oli Virossa jatkuvaa valtataistelua, jossa tiukemman keskusvallan venäläismieliset kannattajat johtajanaan kommunistipuolueen toinen sihteeri venäläinen Konstantin Lebedev ja vironvirolaiset johtajanaan Johannes Käbin taistelivat asemastaan. Vuonna 1977 Käbin ja hänen puolueen ideologiasihteeriksi nostama vironvirolainen Vaino Väljas joutuivat Neuvostoliiton kommunistipuolueen keskuskomitean kuulusteluun aiheena neuvostotasavallan tila. Käbin piti tilannetta hyvänä, sillä maatalouteen vahvasti suuntautunut Viron neuvostotasavalta oli saavuttanut asetetut tavoitteet. Paine syrjäänsiirtämiseksi kuitenkin jatkui.[7]
Johannes Käbinin vastaisessa kampanjassa häntä syytettiin nationalististen suuntautusten suosimisesta. Neuvosto-Viron johtoelimiin oli noussut Käbinin tukemana uusia vironvirolaisia. Kamppailu huipentui keväällä 1978, jolloin Käbin syrjäytettiin ja tilalle valittiin venäjänvirolainen keskusvallan luottomies Karl Vaino. Siirtoa perusteltiin sillä, että ”Käbin oli jo ammentanut itsensä tyhjiin eikä pystynyt tehokkaasti taistelemaan Virossa nousevaa nationalismia vastaan”. Käbin siirrettiin Vaderin kuoleman johdosta vapautuneeseen edustukselliseen Neuvosto-Viron presidentin virkaan, jossa hän toimi vuoteen 1983, jolloin hän erosi myös kommunistipuolueen keskuskomiteasta.[8]
Tilinpäätöksestä Käbinin toiminnasta emigranttivirolainen historioitsija Toivo U. Raun antaa yhteenvedon:[9]
»Johannes Käbin oli epäilemättä Viron kommunistisen puolueen Stalinin jälkeisen ajan huomattava hahmo; hän johti puoluetta lähes kolmen vuosikymmenen, myös stalisinimista siirtymisen hankalan vaiheen, ajan. Hänen ehkä tärkeimmät poliittiset ominaisuutensa olivat kyky mukautua olosuhteiden muutoksiin ja toimia välittäjänä Neuvosto-Viron ja Moskovan keskusjohdon välillä. Stalinismin loppuvuosina Käbin epäilemättä oli kaukana virolaisesta kansallistunteesta, mutta vuoden 1953 jälkeen hän alkoi vähitellen ymmärtää ja sietää, joskaan ei tukea, sen pyrkimyksiä neuvostoliittolaisissa puitteissa. Hänen viron kielen taitonsa parani vuosien mittaan, ja hän tavallaan uudelleenvirolaistui.»
Toisin kuin aiemmat Viron kommunistijohtajat Käbin vietti loppuelämänsä Virossa asuen tallinnalaisessa kerrostaloasunnossa inkerinsuomalaisen vaimonsa kanssa.[10]
Lähteet
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- ↑ Käsikirja kommunistisen puolueen ja Neuvostoliiton historiasta 1898–1991 knowbysight.info. Viitattu 23.1.2010.
- ↑ Kung, Andres: ”Osa 1: Viro”, Unelma vapaudesta – passiivinen vastarinta nyky-Baltiassa, s. 21. Suomentanut Virtanen, Antti. Tampere: Kustannuspiste Oy, 1979. ISBN 951-95192-9-7
- ↑ Jukka Rislakki: Viron vanha kommunistijohtaja syyttää venäläisiä jatkuvasta kansalliskiihkosta. Helsingin Sanomat, Lokakuu 1998. Helsinki: Sanoma Oy.
- ↑ Zetterberg, Seppo: ”Sirpin ja vasaran otteessa (1944–1991)”, Viron historia, s. 668–669. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2007. ISBN 978-951-746-520-5
- ↑ Graf, Mati, Roiko-Jokela, Heikki: ”Suojasään anti”, Vaarallinen Suomi, s. 82. Jyväskylä: Minerva, 2004. ISBN 952-5478-09-2
- ↑ Zetterberg, Seppo: ”Sirpin ja vasaran otteessa (1944–1991)”, Viron historia, s. 681. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2007. ISBN 978-951-746-520-5
- ↑ Graf, Mati, Roiko-Jokela, Heikki: ”Jännityksen ilmapiiri”, Vaarallinen Suomi, s. 10–105. Jyväskylä: Minerva, 2004. ISBN 952-5478-09-2
- ↑ Zetterberg, Seppo: ”Sirpin ja vasaran otteessa (1944–1991)”, Viron historia, s. 681–683. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2007. ISBN 978-951-746-520-5
- ↑ Raun, Toivo U.: ”Stalinin jälkeinen aika”, Viron historia, s. 238. Suomentanut Järvenpää, Heidi. Helsinki: Kustannusosakeyhtiö Otava, 1989. ISBN 951-1-10610-4
- ↑ Jukka Rislakki: Viron vanha kommunistijohtaja syyttää venäläisiä jatkuvasta kansalliskiihkosta. Helsingin Sanomat, Lokakuu 1998. Helsinki: Sanoma Oy.
 |
Tämän artikkelin tai sen osan viitteitä on pyydetty muotoiltavaksi. Voit auttaa Wikipediaa muotoilemalla viitteet ohjeen mukaisiksi, esimerkiksi siirtämällä linkit viitemallineille. Tarkennus: Viitteet voisi yhdistää niin että lähteet on ensin lueteltu ja sitten vain sivunumeroita artikkeliin |
Karl Säre (1940) | Nikolai Karotamm (1944) | Johannes Käbin (1950) | Karl Vaino (1978) | Vaino Väljas (1988–1989)
Johannes Vares (1940) | Eduard Päll (1946) | August Jakobson (1950) | Johan Eichfeld (1958) | Aleksei Müürisepp (1961) | Artur Vader (1970) | Johannes Käbin (1978) | Arnold Rüütel (1983)
| ||||||||||||||
