Eduard Päll
Eduard Päll | |
---|---|
Neuvosto-Viron Korkeimman neuvoston puhemiehistön puheenjohtaja | |
Edeltäjä | Nigol Andresen |
Seuraaja | August Jakobson |
Henkilötiedot | |
Syntynyt | 15. syyskuuta 1903 Koosa, Liivinmaan kuvernementti, Venäjän keisarikunta |
Kuollut | 13. kesäkuuta 1989 Tallinna, Viron SNT, Neuvostoliitto |
Kansalaisuus | venäjänvirolainen |
Ammatti | toimittaja, kirjailija, runoilija, akateemikko |
Tiedot | |
Puolue | Viron kommunistinen puolue (EKP) |
Eduard Päll (15. syyskuuta 1903 Koosa, Tartumaa – 13. kesäkuuta 1989 Tallinna) oli virolainen kirjailija ja tiedemies. Hän käytti kirjailijana myös nimeä Hugo Angervaks.
Koulutus ja työ Neuvostoliitossa
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Nuorena miehenä 1918 Eduard Päll liittyi puna-armeijaan. Pian sen jälkeen vuonna 1920 hän liittyi Neuvosto-Venäjän kommunistipuolueen jäseneksi. Päll kävi puna-armeijan jälkeen vielä liikealan koulutusta juuri itsenäistyneessä Virossa vuoteen 1921, mutta palasi sitten Neuvostoliittoon. Vuosina 1922-1924 Päll kävi Lännen vähemmistökansallisuuksien yliopiston Pedagoogisen instituutin Petrogradissa. Sen jälkeen vuosina 1924-1926 toimi Omskin oblastissa. Omskin jälkeen Päll opiskeli edelleen vuoteen 1929 asti Herzenille nimetyssä Leningradin Pedagoogisessa yliopistossa. 1930-luvulla hän jatkoi opintoja ollen jatko-opiskelijana (aspirantti) ja edelleen Leningradin opetuslaitosten johtotehtävissä. Tutkimuskohteena Eduard Pällillä oli viron kielen rakenteen tutkimus.
Paluu Neuvosto-Viroon
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Eduard Päll toimi vuoden 1940-1941 neuvostolaistamisjakson aikana Neuvosto-Virossa ilmestyneen aikakauslehti "Kommunistin" päätoimittajan sijaisena. Neuvostovallan päättyessä kesällä 1941 hän siirtyi Neuvostoliittoon ja toimi vuodesta 1943 Viron kommunistinen puolueen keskuskomitean sihteerinä. Tässä roolissa hän siirtyi takaisin vallattuun Viroon ja valittiin vuonna 1946 Johannes Varesin seuraajaksi Neuvosto-Viron korkeimman neuvoston presidiumin puheenjohtajana eli Neuvosto-Viron presidenttinä.
Hänet erotettiin kuitenkin jo vajaa neljä vuotta myöhemmin Neuvosto-Viron presidentin tehtävästä maaliskuun 1950 Viron kommunistipuolueen 9. pleenumin päätöksillä samassa yhteydessä puoluejohtaja Nikolai Karotammin kanssa. Erottamiset liittyivät porvarillis-nationalismin jäänteiden kitkemiseen, jossa edellä mainitut kommunistijohtajat eivät olleet Stalinin johtaman Neuvostoliiton mielestä toimineet riittävän ripeästi. Pällin kohdalla kyseessä oli hänen julkisesti puolustamansa 1900-luvun alun nuorvirolainen kirjallisuusliike, jota pidettiin porvarillis-nationalistisena syntinä.[1]
Neuvosto-Viron kirjallisuuden tutkimuksen johtajana
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Erottamisen jälkeen Eduard Päll toimi vuosina 1950-1955 Tallinnan Pedagogisen Instituutin viron kielen ja kirjallisuuden laitoksella johtajana, 1955-1968 Neuvosto-Viron tiedeakatemian Kielen ja kirjallisuuden instituutin johtajana sekä 1968-1973 Neuvosto-Viron tiedeakatemian yhteiskuntatieteellisen osaston akateemisena sihteerinä.
Runoilija ja kirjailija
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Kirjailijana Päll julkaisi jo Leningradin aikana ensimmäiset teoksensa - ensimmäisenä tarinakokoelma "Kuudes nauha" (1931) ja kokoelmateos "Valitut viestit" (1933) Siim Sepikin nimellä. Lisäksi hän laati oppikirjoja Neuvostoliiton vironkielisille kouluille. Neuvosto-Virossa maailmansodan jälkeen Päll julkaisi salanimellä Hugo Angervaks runokokoelmia kaikkiaan kolme kappaletta sekä kirjoja aina 1950-luvun lopulta 1980-luvun lopulle.
Lähteet
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- ↑ Raun 1989: 216.
Aiheesta muualla
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- Eesti Entsüklopeedia: Päll Eduard (viroksi)
- knowbysight.info: Пялль Эдуард Николаевич (Päll Eduard) (venäjäksi)
- Estonica: Encyclopedia about Estonia. (Arkistoitu – Internet Archive) (englanniksi)
- Toivo U. Raun: Viron historia. Helsinki: Otava, 1989. ISBN 951-14-10610-4.
Johannes Vares (1940) | Eduard Päll (1946) | August Jakobson (1950) | Johan Eichfeld (1958) | Aleksei Müürisepp (1961) | Artur Vader (1970) | Johannes Käbin (1978) | Arnold Rüütel (1983)
|