Jatkosodan jälkeinen kirjasensuuri Suomessa
Jatkosodan jälkeinen kirjasensuuri Suomessa tarkoittaa Suomessa sotien jälkeen vuosina 1944–1946 poliittisista syistä kiellettyjä kirjoja.
Kirjojen poistaminen saatavilta ja sensurointi[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Liittoutuneiden valvontakomissio määräsi syksyllä 1944 Neuvostoliittoa kohtaan vihamielisen kirjallisuuden poistettavaksi yleisön ulottuvilta, ja Suomen oikeusministeriö esitti tätä koskevan pyynnön Suomen Kustannusyhdistykselle. Kustannusyhdistys antoi kirjakaupoille luettelon 145:stä myynnistä poistettavasta ja kustantajille palautettavasta kirjasta kiertokirjeessä lokakuussa 1944 ja täydensi listaa vielä 143:lla muulla teoksella lokakuussa 1945. Lokakuussa 1944 Helle Kannilan johtama valtion kirjastotoimisto lähetti vastaavasti kirjastoille kiertokirjeen, jossa pyydettiin siirtämään sopimattomat kirjat pois yleisön saatavilta. Kirjastot saivat valita poistettavat kirjat itse. Kirjakaupat poistivat noin 300 ja kirjastot 1 783 nimekettä.[1] Sensuuri perusteltiin löyhästi neuvostovastaisen propagandan kieltävään Moskovan välirauhansopimuksen 21. artiklaan viittamalla,[2] jossa tosin varsinaisesti puhuttiin vain järjestöjen lakkauttamisesta.
Kirjastoista poistettujen yksittäisten niteiden määrä oli yli 22 000.[1] Ohjeiden mukaan poistot oli tehtävä mahdollisuuksien mukaan huomiota herättämättä.[3] Hyllyistä poistettuja kirjoja ei kuitenkaan hävitetty, vaan ne siirrettiin erityiseen varastoon. Vuoden 1958 huhtikuusta lähtien tutkijat saattoivat erityisellä luvalla lainata niitä opintosalissa luettavaksi, mutta muutoin niitä edelleen säilytettiin yleisön ulottumattomissa eli niin sanotusti myrkkykaapissa.[3][4]
Kirjastojen poistamat kirjat vaihtelivat. Yleisimmät kirjastoista poistetut teokset olivat Adolf Hitlerin Taisteluni, Kirsti Huurteen Sirpin ja moukarin alla, Erkki Palolammen Kollaa kestää ja Mika Waltarin Neuvostovakoilun varjossa.[5] Poistetuiksi joutuivat myös muun muassa kaikki Armas J. Pullan Ryhmy ja Romppainen -kirjat ja joukko Erkki Tantun Rymy-Eetu-sarjakuvakirjoja,[6][7] Urho Kekkosen Pekka Peitsi -nimimerkillä kirjoittamat Suomen kansan eheytymisen tie ja Eheytynyt kansa taistelee elämästään, Simo Penttilän (Uuno Hirvonen) Kalpea kamala -sarjan kirjat, Valentinin (Ensio Rislakki) pakinakokoelmat Terve vaan, terve ja Tipoittain, Ollin (Väinö Nuorteva) pakinakokoelmat Pisteet lopussa, Vot Iivana ja Vastikekastike 43 jutukkeesta, Kalle Väänäsen runokokoelma Runoruunalla ryssää päin, Artturi Vuorimaan Kolme kuukautta Kosolassa, Oskari Väänäsen teos Nuoriso aseissa,[8] lähes kaikki Itä-Karjalan ja Inkerin maantiedettä ja kulttuuria käsitelleet teokset[3] sekä yleensä suurin osa Suomessa ennen vuotta 1944 julkaistusta Venäjää ja Neuvostoliittoa käsitelleestä kirjallisuudesta[7]. Lisäksi viranomaiset takavarikoivat joitain uutuuskirjoja, muun muassa Hjalmar J. Procopén Ruotsissa vuonna 1946 julkaiseman sotasyyllisyysoikeudenkäyntiä käsittelevän teoksen Fällande dom som friar sekä A. F. Airon asekätkentäjutusta vuonna 1948 kirjoittaman kirjan Liikekannallepanosalaliitto.[9]
Poistomääräystä sovellettiin myös oppikirjoihin ja karttoihin. Oppikirjoista muokattiin tai niistä poistettiin muun muassa Neuvostoliittoon ja Suomen historiaan liittyviä tekstiä. Valtioneuvoston asettama, pääjohtaja L. Arvi P. Poijärven johtama komitea määräsi maaliskuussa 1945 kokonaan poistettavaksi 28 historian, maantiedon ja äidinkielen oppikirjaa, minkä lisäksi kymmenistä muista kirjoista oli poistettava yksittäisiä lauseita. Uusia painoksia odotellessa oppilaat saivat suorittaa poistot itse peittämällä sopimattomat kohdat liimapaperilla, liimamalla sivut yhteen tai leikkaamalla niitä.[10][11] Luovutettujen alueiden karttojen julkaisukielto oli voimassa vuoteen 1989. Karttalehtiä luovutettiin Neuvostoliitolle 15 780 735 kappaletta.[12] Näihin kuuluivat painettujen karttojen (kuten topografiset kartat mittakaavoissa 1:20 000 ja 1:100 000) ohella muun muassa Kansallisarkistossa säilytetyt, 1800-luvun lopulla kartoitetut venäläiset topografikartat, joista uuden rajan taakse jääneet lehdet luovutettiin Neuvostoliittoon ja rajalle osuneista lehdistä leikattiin pois uuden rajan takaiset osat.[13]
Katso myös[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- Ekholm, Kai: Kielletyt kirjat 1944–1946: Yleisten kirjastojen kirjapoistot vuosina 1944–1946. Väitöskirja, Oulun yliopisto. Jyväskylä: Things to come, 2000. ISBN 951-8908-03-6.
- Mikko Uola: ”Suomi sitoutuu hajottamaan...”: Järjestöjen lakkauttaminen vuoden 1944 välirauhansopimuksen 21. artiklan perusteella. Helsinki: Suomen Historiallinen Seura, 1999. ISBN 951-710-119-8. Teoksen verkkoversio
Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- ↑ a b Ekholm 2000, tiivistelmä, aikajana, s. 12–13.
- ↑ Uola 1999, s. 206–207.
- ↑ a b c Kielletyt kirjat – vain opintosalikäyttöön![vanhentunut linkki] Helsingin kaupunginkirjaston aihepakettiarkisto.
- ↑ Ekholm 2000, s. 102, 104.
- ↑ Ekholm 2000, s. 54. Taulukko 4. Yleisistä kirjastoista poistetuimmat teokset
- ↑ Ekholm 2000, s. 2, 98.
- ↑ a b Uola 1999, s. 207.
- ↑ Kalevi Haikara: Kielletyt kirjat. Mitä-Missä-Milloin, Kansalaisen vuosikirja 1970, s. 290. Helsinki: Otava, 1969.
- ↑ Uola 1999, s. 208.
- ↑ Ekholm 2000, s. 37–44.
- ↑ Uola 1999, s. 207–208.
- ↑ Ekholm 2000, s. 44–46.
- ↑ Senaatin kartasto 1:21 000. X.44. Kansallisarkisto. Maanmittaushallituksen historiallinen karttakokoelma. Ib.* Senaatin kartasto, 1886. Kartan verkkoversio Kansallisarkiston digitaaliarkistossa (viitattu 10.6.2010)
Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- Sensuuri poisti 30 000 neuvostovastaista kirjaa. MTV3 1.9.2000.