Islamilainen lääketiede keskiajalla

Mansur ibn Ilyas: Ihmisen verenkierto- ja hermojärjestelmä, (kopio n. 1488). Mansurin kirja oli ensimmäinen islamilainen lääketieteellinen teos, jossa oli kuvia. Niiden esikuvat on löydetty latinankielisestä 1100-luvun teoksesta.

Islamilainen lääketiede keskiajalla tarkoittaa lääketieteen tutkimusta ja harjoittamista islamilaisen sivilisaation maissa 800-luvulta 1400-luvulle. Lääkärit eivät aina olleet arabeja, kirjoittaneet arabiaksi tai olleet muslimeja, joten yhteistä "islamilaiselle lääketieteelle" oli oikeastaan lähinnä se, että sitä harjoitettiin islamilaisissa maissa.

Kun arabikalifaatti syntyi 600-luvun puoliväliin mennessä, sen alaisuuteen jäi Itä-Rooman perintönä useita lääketieteen keskuksia, kuten Aleksandria, Antiokia, Edessa ja Amida. Persiassa Gundeshapur oli hellenisoitunut kaupunki, jossa oli vahva lääketieteen perinne. Sieltä tulivat muun muassa kalifeja vuosikymmeniä hoitaneet nestoriolaiset hovilääkärit, kuten Bukhtishun suku. Kristilliset nestoriolaiset lääkärit, kuten Hunain Ibn Ishaq (k. 873 tai 877) vaikuttivat siihen, että islamilainen lääketiede sai kreikkalaisen suunnan intialaisen tai persialaisen asemesta. Hunain kirjoitti kääntäneensä kreikasta 95 Galenoksen tekstiä syyriaksi ja 34 tekstiä arabiaksi.

Koululääketieteen rinnalla toimivat keskiajalla myös kansanparantajat. Varsinaiset lääkärit palvelivatkin lähinnä yläluokkaa. Koululääketieteen hyöty potilaille oli yleensä kyseenalainen. Esimerkiksi kreikkalainen humoraalioppi suoneniskentöineen tuotti sairaille lähinnä haittaa. Vasta 1850 jälkeen päästiin Euroopassa tasolle, missä koululääketieteestä alkoi olla merkittävää hyötyä sairauksien hoidossa.

Islamilainen kirjallisuus

Hunain ibn-Ishaq

Hellenistinen lääketieteellinen kirjallisuus käännettiin arabiaksi 800-luvun aikana, minkä jälkeen alkoi ilmestyä tätä kirjallisuutta systematisoivaa ja yleistajuistavaa arabialaista kirjallisuutta.

• Hunain ibn Ishaq (809–873) oli nestoriolainen kristitty tiedemies ja lääkäri, joka tunnetaan antiikin kreikkalaisten filosofisten, luonnontieteellisten ja lääketieteellisten teosten kääntäjänä arabian kielelle. Hunain kirjoitti kääntäneensä kreikasta 95 Galenoksen tekstiä syyriaksi ja 34 tekstiä arabiaksi.

• Nestoriolaiskristitty Yuhanna (Johannes) ibn Masawayh (k. 857) laati useita arabiankielisiä kirjoituksia muun muassa kuumeesta, leprasta, masennuksesta ja silmäsairauksista.
• Abū Bakr Muhammad ibn Zakarīya al-Rāzi eli Rhazes (k. 925) oli persialainen lääkäri, joka osasi myös kreikkaa. Hän kirjoitti kaksi lääketieteellistä käsikirjaa, jotka käännettiin Euroopassa latinaksi nimillä Liber ad Almansorem ja Continens.
• Muita merkittäviä käsikirjoja tekivät al-Majusi (k. 983), al-Zahrawi (1000-luvulla), Ibn al-Nafis (k. 1288) ja Averroes (k. 1198).
• Erityisen merkittävä teos oli Avicennan (k. 1037) 14-osainen Lääketieteen kaanon, jota kommentoitiin laajasti. Se oli lääketieteen keskeisimpiä teoksia Länsi-Euroopassa 1600 -luvulle asti. Teos luokitteli ja kuvasi tauteja ja hahmotteli niiden oletettuja syitä. Se käsitteli myös hygieniaa, lääkkeitä sekä eri ruumiinosien toimintaa.

Eräitä lääketieteen aloja

Oftalmologia

Islamilaisessa maailmassa oftalmologia sai osakseen paljon huomiota. 800-luvulla silmätaudeista kirjoittivat Ibn Masawayh ja Hunain ibn Ishaq. 1100-ja 1200-luvuilla ilmestyi useita kirjoja silmäsairauksista. Muun muassa al-Andalusissa Muhammad al-Ghafiqi kirjoitti laajan oppikirjan silmäsairauksista ja Syyriassa Ibn al-Nafis kirjoitti systemaattisen katsauksen nimeltä Täydellistetty kirja oftalmologiasta. 1300-luvun jälkeen alan kehitys pysähtyi.

Anatomia

Islamilaisessa maailmassa seurattiin anatomian alalla hellenistisiä kirjoituksia, kuten Aristoteleen ja Galenoksen oppeja. Ruumiinavaukset olivat kiellettyjä, mikä esti tiedon lisääntymisen. 1300-luvun lopulla persialainen Mansur ibn Ilyas kirjoitti kirjan Ihmiskehon anatomia, joka sisälsi eurooppalaisesta lähteestä kopioituja anatomisia kuvia. Se oli ensimmäinen kuvitettu anatomian teos islamilaisessa maailmassa ja kirjoitettiin Timur Lenkin mongolivaltakunnassa, missä kuvakielto ei ollut yhtä tiukka kuin arabimaailmassa.

Perinteen vaalimisen ohella keskiajan islamilaisessa maailmassa tapahtui edistysaskel anatomiassa, kun egyptiläinen Abd al-Latif al-Baghdadi (k. 1231) käytti aineistonaan nälänhädässä kuolleiden luurankoja ja paransi alaleuan luiden ja ristiluun kuvausta. Syyrialaisen Ibn al-Nafisin on usein katsottu löytäneen vuonna 1242 keuhkoverenkierron, vaikka keksintö ei levinnyt ja vajosi unohduksiin. Rainer Brömer on kuitenkin väittänyt, että al-Nafis oli vielä kaukana keuhkoverenkierron ymmärtämisestä. Oikea kuvaus esitettiin vasta 300 vuotta myöhemmin, löytäjinä Miguel Serveto (k. 1553) ja Realdo Colombo (k. 1559).

Anatomian kehitystä jarrutti myös islamilaisissa maissa haluttomuus ruumiiden leikkelyyn, joka oli kiellettyä myös uskonnollisista syistä. Ajatollah Khomeini lausui vielä 1900-luvulla: "Musulmaanin ruumiin leikkely on ehdottomasti kielletty, mutta ei-musulmaanisen ruumiin leikkeleminen on sallittua".

Farmakologia

Ennen modernia tieteellistä farmakologiaa ihmiset ovat löytäneet vaivoihinsa apua luonnosta ja luonnonkasveista. Arabiaksi oli käännetty kreikkalaisten Dioskorideksen ja Galenoksen lääkeaineoppaat, mutta niiden käyttökelpoisuutta rajoitti lääkekasvien rajattu maantieteellinen levinneisyys. Merkittävin arabialainen teos oli Ibn al-Baytarin (k. 1248) Granadan emiraatissa kirjoittama opas, joka luetteli 1 400 lääkeainetta. Jo 800-luvulla arabit käyttivät useita lääkeaineita, joita ei Euroopassa tunnettu, kuten Intian kautta tullut kamferi, Keski-Aasiasta saatu myski ja kreikkalaisilta peritty salmiakki eli "Ammonin suola".

Käytäntöjä

Sinivalkoinen fajanssinen arabialaistyyppinen albarello Toscanasta Italiasta (1400-luvun loppu).

Kuppaus, suoneniskentä, kauterisaatio

Kreikkalaisen lääketieteen esikuvan mukaisesti sekä Euroopassa että islamilaisessa maailmassa tärkeä lääkinnän muoto oli kuppaus ja suoneniskentä, jotka perustuivat Hippokrateen oppiin ruumiinnesteiden tasapainosta. Molemmilla suunnilla asiasta vastasivat yleensä parturit, jotka idässä tekivät työtään kylpylöissä (hammam). Idässä käytössä oli lisäksi tuskallinen kauterisaatio eli ihon polttaminen, jota käytettiin muuhunkin kuin verenvuodon tyrehdyttämiseen.

Hospitaalit

Vaikka lääkärin työtä harjoitettiin pääosin yksityisesti, 900-luvulta alkaen perustettiin Bagdadiin, Damaskokseen ja Kairoon ja vähitellen muihinkin suuriin kaupunkeihin hospitaaleja (sairaaloita), joissa yhdistyivät sairaalan, hoitokodin, mielisairaalan ja vaivaistalon tehtävät. Niiden toiminnasta ei ole säilynyt tarkempia tietoja. Bagdadissa ensimmäisen hospitaalin perusti luultavasti visiiri Yahua ibn Barmak 800-luun alussa. Matkailija Ibn Jubayr kertoi vuonna 1184, että Bagdadissa sijainnut sairaala oli suuri rakennus, jossa työskenteli 25 erikoistunutta lääkäriä.

Useimmissa moderneissa historiateoksissa väitetään, että kalifi Harun ar-Rašid (786–809) perusti Bagdadiin ensimmäisen hospitaalin. Teko kuvaillaan islamin kultakauden saavutuksena. Sitä koskevat tiedot ovat kuitenkin vasta myöhäiskeskiajalta, joten väite on kyseenalaistettu. Kertomukseen on liittynyt väite, että sairaalan esikuva saatiin Gundishapurissa sijanneesta lääketieteellisestä koulusta, mutta senkin olemassaolo on kyseenalaistettu.

Vaikutukset Eurooppaan

Keskiajan islamilainen lääketiede nojautui samoihin kreikkalaisiin lähteisiin kuin keskiajan eurooppalainen lääketiede, joten arabiankielisen kirjallisuuden kääntäminen latinaksi 1100-luvulta alkaen ei tuonut mukanaan suuria uutuuksia. Sen sijaan antiikin klassikkoja tarkasteltiin islamilaisten kommentaattoreiden kautta.

Joitakin uutuuksiakin on ehdotettu. On arveltu, että ristiretkeilijät näkivät Lähi-idässä suuria sairaaloita ja toivat ajatuksen mukanaan Eurooppaan. Bysantissa kirkko ja luostarit olivat kuitenkin perustaneet sairaaloita jo Konstantinus II:n hallituskaudella 350-luvulta alkaen, joten vaikutteet olivat kulkeneet pikemminkin lännestä itään. Esimerkiksi Jerusalemiin oli 600-luvun alussa rakennettu kristillinen hospitaali pyhiinvaeltajia varten.

Arabeilta opittiin uusia lääkeaineita, kuten Kaakkois-Aasiasta peräisin oleva kamferi. Uutuuksiin kuului myös albarello eli apteekkien keraaminen lääkepurkki. Islamilaisten lääkäreiden käsikirjoja kuten Avicennan Kaanonia, luettiin laajasti, koska Euroopassa ei ollut tarjolla mitään vastaavaa.

Katso myös

• Islamin kulta-aika
• Keskiajan lääketiede

Lähteet

• Dols, Michael W.: The Origins of the islamic Hospita: Myth and Reality. Bulletin of the History of Medicine, 1987, 61. vsk, nro 3, s. 367–390. Artikkelin verkkoversio.
• Lindberg, David C.: The Beginnings of Western Science. The European Scientific Tradition in Philosophical, Religious, and Institutional Context, Prehistory to A.D. 1450. 2nd ed.. The University of Chicago Press, 2007. ISBN 978-0-226-48205-7. Teoksen verkkoversio.
• Savage-Smith, Emilie: Medicine in Medieval islam. Teoksessa: The Cambridge History of Science. Vol 2. Medieval Science (toim. David C. Lindberg & Michael H. Shank), s. 139–167. Cambridge University Press, 2013. ISBN 978-0-521-59448-6.
• Zeidan, Alan (toim.): al-Razi Encyclopaedia Britannica. ei vl.. Viitattu 2.9.2021.

Aiheesta muualla

• Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Islamilainen lääketiede keskiajalla Wikimedia Commonsissa