Tämä on suositeltu artikkeli.

Hietamäen kappeli

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun

Hietamäen kappeli
Hietamäen kappeli vuoden 1682 kartassa.
Hietamäen kappeli vuoden 1682 kartassa.
Sijainti Hietamäki, Mynämäki
Koordinaatit 60°39′51.5″N, 021°51′50.4″E
Materiaali Puu
Lisää rakennusartikkeleitaArkkitehtuurin teemasivulla

Hietamäen kappeli oli Laajoen varressa nykyiseen Mynämäkeen kuuluvan Mietoisten Hietamäen kylässä sijainnut puinen kirkkorakennus. Kappeli oli rakennettu kylän länsilaidalle Kappelinmäelle, jonka rinteeseen oli haudattu vainajia jo rautakaudella. Itse kappeli mainitaan kirjallisissa lähteissä ensimmäisen kerran vuonna 1366, vaikka seurakunta lieneekin tätä vanhempi. Kappelin käyttö väheni ja kirkkomaahan hautaaminen lopetettiin Mietoisten kirkon valmistuttua 1600-luvulla. Viimeinen kirkollinen toimitus Hietamäen kappelissa pidettiin vuonna 1731, ja sitten kappeli jäi lahoamaan paikalleen. Osa esineistöstä siirrettiin Mynämäen ja Mietoisten kirkkoihin. Kappelin ja sen kirkkotarhan jäänteetkin tuhoutuivat lopullisesti 1920-luvulla, kun paikasta tuli soranottoalue. Kappelimäen etelälaidalle on kuitenkin 1950-luvulla pystytetty kivistä muurattu kappelin muistomerkki ja sen juurella on myös pidetty jumalanpalveluksia.

Kappelin alueella on tehty arkeologisia kaivauksia, joissa on löytynyt muun muassa rahoja ja luita sekä muuta esineistöä. Vanhaa esineistöä siirrettiin jo 1700-luvulla todennäköisesti Mietoisten ja Mynämäen kirkkoihin, joissa niitä on edelleen.

Historia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Esihistoria[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Hietamäen kylän alueella sijaitsi asutus- ja kauppapaikka ilmeisesti jo rautakaudella.[1] Suomen muinaismuistoyhdistyksen aikakauskirjassa vuonna 1887 julkaistun Juho Sjörosin artikkelin mukaan kappelin läheisyydessä, samalla Kappelinmäellä, on ollut lukuisia muinaishautoja. Mäen kaakkoislaidalla on ollut parikymmentä hautapaikkaa ja pohjoisrinteessä pitkä hautasarja, ainakin kolmekymmentä yksittäistä muinaishautaa.[2] Maankohoamisen perusteella ne kaikki on ajoitettu aikaisintaan rautakautisiksi.[1] Hietamäen kappeli on siis ilmeisesti pystytetty paikalle, jota on pidetty pyhänä jo esihistoriallisena aikana.[3] Varhaisia kirkkoja on rakennettu Vakka-Suomen alueella muutenkin vastaaville paikoille, sillä esimerkiksi Laitilan Untamalan sekä Kalannin ja Vehmaan kirkot on ilmeisesti perustettu rautakautisten kalmistojen sijoille.[4]

Rautakaudella Kappelinmäki oli aivan meren rannalla, Mynälahden pohjukassa ja Laajoen suulla.[5] Mynämäen kirkon alue oli jo tuolloin jäänyt maankohoamisen vuoksi Mynäjoen Raukkaan kosken yläpuolelle. Siksi Mynälahden kaupallisen ja vanhimman kirkollisen keskuksen on ajateltu olleen nykyisen Hietamäen ja siitä noin kilometrin verran kaakkoon sijaitsevien Pyheen ja Valaskallion kylien alueella.[6] Kaikkien näiden kylien alueilta on myös tehty 800-luvun viikinkiajan esinelöytöjä.[7][8]

Kappelin aika[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Alun perin Hietamäki on ollut ilmeisesti itsenäinen seurakunta, mutta sen arvellaan menettäneen itsenäisyytensä ja muuttuneen Mynämäen kappeliseurakunnaksi jo 1300-luvulla.[9][10][11] Teoksessa Muinainen Kalanti ja sen naapurit arvioidaan, että ensimmäinen puukirkko on voitu rakentaa Hietamäkeen jo 1200-luvulla.[12] Ensimmäinen kirjallinen maininta Hietamäen seurakunnasta on Turun tuomiokirkon Mustassakirjassa vuodelta 1366.[3][9][13][14] Arvellaan, että Hietamäessä on ollut puurakenteinen, Pyhälle Jaakobille omistettu kappelikirkko viimeistään keskiajan lopulla.[13][14][15] Kappeli oli rakennettu vilkkaan kauppapaikan läheisyyteen ja siellä pidettiin jumalanpalveluksia toripäivinä ja kaikkina juhlapäivinä.[9][13][15][16][17] Kappelin vaiheista seuraavan kahdensadan vuoden aikana ei ole tietoa, sillä seuraavan kerran Hietamäen kappeli mainitaan vasta 1558, kun Kustaa Vaasa takavarikoi kirkon omaisuutta. Muun muassa kirkkohopeita menetettiin kruunulle. Lähteiden mukaan Hietamäen kappelin hopeisia ehtoollisvälineitä ei kuitenkaan takavarikoitu, kullattua hopeista ehtoolliskalkkia lukuun ottamatta.[13][18][19][20][21]

Osa maanmittari Olof Mörtin piirtämästä tiluskartasta vuodelta 1687.[22] Kappeli sijaitsee kuvan vasemmassa alalaidassa, Kappelimäen eteläpäässä. Mäki on kartassa nimetty Hietamäeksi (ruots. Sandbacke). Kartan keskellä kulkee Laajoki, ja sen länsirannalla ovat Hietamäen kylän ja itärannalla Ravean kylän talot.

Ei ole tiedossa, onko 1500-luvulla käytössä ollut sama rakennus kuin 1300-luvulla.[23] On kuitenkin erittäin todennäköistä, että ainakin myöhemmät, 1700- ja 1800-luvun kuvaukset kappelista koskevat jossakin vaiheessa paikalle rakennettua toista puukirkkoa.[12] Suomen keskiaikaisiin kirkkoihin perehtynyt tutkija Markus Hiekkanen toteaa, että useimmissa seurakunnissa kirkkosukupolvia on täytynyt olla useampia kuin yksi, päinvastoin kuin yleensä esitetään. Historiallisia ja arkeologisia tietoja keskiajan puukirkoista on kuitenkin erittäin vähän.[24]

Koska myös Hietamäestä kertovia lähteitä on hyvin vähän, kirkkorakennuksia ei ole voitu luotettavasti ajoittaa. Mynämäen nykyisen seurakunnan neljästä vanhasta kappelista Hietamäen 1920-luvulla tuhoutunut kappelirakennus oli lähteiden mukaan kuitenkin todennäköisesti vanhin. Sjörosin mukaan vuonna 1643 valmistunut Mietoisten kappelikirkko ja Karjalan kappeli olivat nimittäin Hietamäen silloista kirkkorakennusta nuorempia. Toisaalta Mynämäen kirkkoherra Antti Lizelius kirjoitti 1780-luvulla, että Mietoisten kappeli olisikin ollut silloista Hietamäkeä vanhempi, mutta myöhempien lähteiden mukaan tulkinta on todennäköisesti virheellinen. Vehmalaisten kappeli oli kuitenkin kappeleista selvästi nuorin, sillä se oli vihitty käyttöön vasta Lizeliuksen aikana, vuonna 1771.[19][25][26][27]

Kirkkorakennuksen ja kirkkotarhan lisäksi Hietamäen omaisuuteen on kirkkojen maaomistuksia tutkineen Väinö Voionmaan mukaan ilmeisesti kuulunut myös Saaren kylässä sijainnut Vähä-Saaren tila. Vähä-Saari ei ole ollut kirkon pappila vaan kirkolle kuuluvaa omaisuutta, joka on vain luovutettu papiston käyttöön. Tila siirtyi ilmeisesti 1300-luvulla Mynämäen kirkon hallintaan, kun Hietamäen seurakunta muuttui kappeliksi.[10][11][28][29] Kun kirkon omistus peruutettiin Västeråsin valtiopäivien päätöksellä 1529, Vähän-Saaren ja läheisen Ison-Saaren tilat yhdistettiin nykyiseksi Saaren kartanoksi. Tämän jälkeen kartano toimi kuninkaankartanona.[13][30][31]

Kappeli häviää[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kun Mietoisten kirkko valmistui 1643, Hietamäen kappeli jäi vähemmälle käytölle, ja samoihin aikoihin myös Hietamäkeen hautaaminen lopetettiin.[18][32] Kirkon kappalainen jopa kielsi kappelin käytön, jottei seurakunnan papeille koituisi liikaa töitä.[16][18] Kappelissa pidettiin silti jumalanpalveluksia apostolien päivinä ja joka toinen keskiviikko; tosin lopulta kappelia käytettiin sen huonon kunnon vuoksi vain kesäisin.[33] Hietamäen kappeli lakkautettiin lopullisesti vuonna 1702,[13][21] mutta viimeinen kirkollinen toimitus järjestettiin Gregorius Halleniuksen vuonna 1738 julkaistun väitöskirjan mukaan "apostolien Simonin ja Juudaan päivänä", 28. lokakuuta 1731, jolloin kappelissa saarnasi silloinen Mynämäen kappalainen Gustaf Pacchalenius.[13][16][17][32][33] Samoihin aikoihin lopetettiin myös kirkkomaahan hautaaminen. Viimeinen Hietamäkeen haudattu vainaja oli kappelin pitkäaikainen kirkonisäntä, talonpoika Johannes Anttila, jonka hauta jäi sukulaisten pyynnöistä huolimatta siunaamatta kolmeksi vuodeksi kappalaisen antaman käyttökiellon takia.[16][17][25][34] Lizelius puolestaan kuvaa Tiedustus-kirjassaan kappelin viimeisiä vaiheita seuraavasti:

Mietoislaisen Anton Erland Sunellin piirros Hietamäen kappelin raunioista 1880-luvulla. Kuva on Juho Sjörosin teoksesta.

»Toisexi, nijn rakettin Hietamäen kartanon Nummelle yxi kappeli puusta, puolen kolmatta wirstan paika isoista kirkosta. Täsä Hietamäen kappelisa pidettiin waan joskus Jumalan palvelus wuodesa, wimeiseltä ainoasti Jacobin päivänä, jona sen mäellä myös markinat pidettiin. Sitte se nähtin tarpettomaxi, siiliä ne kylät sen ympäristöllä, jotka sijnä kävit kirkon menoisa, taitavat huokiasti sekä Emäkirkosa, että Mietoisten kappelisa käydä; suljettin sen tähden kokonansa. W. ja ei sitte enää ole sijnä Jumalan palvelusta pidetty. Otettin myös sen kello ja muu omaisus Emäkirkkoon. Ja on se kappeli kokonansa rämstynyt ja kukistunut.[35]»

Kappelinmäki venäläisten sotilaskartoittajien kartoittamassa topografikartassa vuodelta 1881.[36] 1920-luvulla valmistunut Uudenkaupungin rata on lisätty alkuperäiseen karttaan myöhemmin. Pyheen kylä ("Puho") näkyy kartan kaakkoiskulmassa, Valaskallion kylä sijaitsee siitä etelään.

Hirsistä salvotun rakennuksen ikkunat olivat vuonna 1731 rikki ja nurkat olivat lahonneet, joten vesi ja lumi pääsivät satamaan sisään.[13][16][21][33] Silti kappelin läheisyydessä asuneet olivat saman vuoden piispantarkastuksessa anoneet, että saisivat edelleen käyttää kappelia kirkkona. Koska kappelia ei ollut vuoden 1701 jälkeen enää korjattu, pyyntö kuitenkin evättiin.[37] Halleniuksen väitöskirjan aikaan, vuonna 1741, talonpojat viettivät edelleen kappelinsa muistojuhlaa Jaakon päivänä, vaikka markkinat oli jo siirretty kylään. Tällöin kappeli oli Halleniuksen mukaan erittäin huonossa kunnossa. Sen katto oli rikki niin, että sadevesi pääsi sisään, ja seinät olivat kauttaaltaan lahonneet. Kirkkotarhan paikalla oli tie ja eläinten laidun. Kappelin kaksi kelloa olivat kuitenkin säilyneet paikoillaan, mitä Hallenius ihmetteli.[16][17][18]

Mynämäen kirkonkokoukselle oli vuonna 1767 esitetty, että kappelin hirret myytäisiin polttopuiksi. Kokous ei tähän suostunut, vaan hirret jäivät lahoamaan, joten osa kirkon jäännöksistä oli nähtävissä vielä 1800-luvulla.[12][32][34] Sjörosin mukaan kappelin alushirret olivat vuonna 1881 vielä paikoillaan, ja luoteisnurkassa hirsiä oli jäljellä vielä yli sylen (noin 2 metrin) korkeudelta. Kappelin lattia oli kuitenkin jo täysin maatunut, ja kappelin keskellä kasvoi korkeita tuuheita kuusia. Kirjan tietojen perusteella kappeli on ollut 44 jalkaa (noin 13 metriä) pitkä ja 30 jalkaa (noin 9 metriä) leveä ja siinä on ollut paanukatto.[21][38] Sjörosin arvelun mukaan kappelin vieressä on ollut myös puuaidan ympäröimä hautausmaa,[18] jonka kooksi on myöhemmin arvioitu noin 24 x 29 metriä.[39] Tämän tarkempia tietoja kappelin ulkonäöstä ei ole.[9][38]

Soranotto oli aloitettu alueella jo Sjörosin aikaan, ja sen yhteydessä oli noin 16 metrin etäisyydellä kappelista löytynyt luita ja ruumisarkun palasia.[16][18] Kappelin viimeiset jäännökset tuhoutuivat 1920-luvulla Uudenkaupungin rataa rakennettaessa, jolloin myös kappelin paikalle kaivettiin laaja soranottoalue.[9] Kun rata vihittiin käyttöön, Hietamäen aseman läheisyydessä havaittiin ratapenkereessä vainajien jäänteitä. Muinaistieteellinen toimikunta kielsi soranoton alueelta kokonaan, ja kappelin alueella aloitettiin kaivaukset.[40] Silloin kappelista oli jäljellä enää kivijalka ja muutama seinähirren pätkä.[29]

Arkeologiset löydöt ja esineistö[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pienempi Mietoisten kirkkoon ilmeisesti Hietamäestä tuoduista krusifikseista. Kirkon alttarilla olevan noin 40 senttiä korkean veistoksen risti on myöhempää tekoa.

Vuonna 1918 ennen soranottoa kappelin alueella tehtiin pienimuotoisia kaivauksia, joissa löydettiin hyvin pieni määrä erilaisia esineitä. Löytöluettelon mukaan maasta kaivettiin neljä 1500–1600-lukujen rahaa: kaksi neljännesäyrin rahaa 1600-luvulta, 1/6 äyrin raha vuodelta 1677 ja yhden äyrin raha vuodelta 1591. Lisäksi mainitaan 166 kappaletta todennäköisesti jonkinlaiseen päähineeseen kuuluneita pieniä helmiä, rautanauloja sekä kolmiharjainen pronssisormus ja sen mukana sormiluun pala.[39][41]

Toinen alun perin ilmeisesti Hietamäessä sijainneista krusifikseista on nykyään Mietoisten seurakuntakodin salissa.

Vuonna 1924, soranoton kieltämisen jälkeen, kappelin alueella tehtiin kaivauksia maisteri Iikka Kronqvistin johdolla. Itäpuolelta löytyi runsaasti luita 40–70 sentin syvyydestä sekä runsaasti nauloja; lounaispuolelta taas löydettiin luita kahdesta kerroksesta noin metrin ja 30–40 sentin syvyyksiltä. Koska eri ruumiiden luut sijaitsivat aivan lähellä toisiaan, vainajia oletetaan haudatun riviin ilman arkkua.[23] Mynämäen historiaa käsittelevässä, vuonna 1963 julkaistussa kirjassaan Mynämäki 1260–1960 historiantutkija ja teologian tohtori Väinö Perälä olettaa näiden hautojen olevan Hietamäen kylän itäpuolisen Ravean kylän lähellä käydyssä taistelussa kaatuneiden sotilaiden hautoja, mutta taistelun ajankohtaa tai oletuksen lähdettä ei teoksessa mainita. Samassa yhteydessä Perälä myös kertoo vanhan kirkkotien johtaneen kappelille sen länsipuolelta.[29]

Hietamäen esineistöstä osa on todennäköisesti siirretty 1700-luvulla Mietoisten ja Mynämäen kirkkoihin, joissa niitä on vielä nykyäänkin.[39] Mietoisten kirkossa on kaksi keskiaikaista, noin 40 ja 160 senttiä korkeaa koivupuista krusifiksia 1500-luvulta sekä hiekkakivinen 1200-luvulla tehty kasteallas, jotka lienevät alun perin Hietamäen kappelista.[13][14][15][39][42] Markus Hiekkasen mukaan kasteallas tosin saattaa olla peräisin myös Mynämäen kirkosta, jonne se olisi hankittu vuosien 1250–1350 välisenä aikana ja josta se olisi siirretty Mietoisiin 1600-luvulla.[43] Hietamäen kappelin kirkonkelloista toinen valettiin uudestaan vuosina 1762–1763 Tukholmassa, jolloin se ja eräs toinen kello yhdistettiin yhdeksi suuremmaksi kelloksi. Tämä uusi kello sijoitettiin Mynämäen kirkkoon.[44] Myös toinen kelloista päätyi Mynämäelle, ja se käytettiin myöhemmin ilmeisesti uusien kellojen valamiseen.[39]

Vuoden 1731 piispantarkastuksessa Hietamäen kappelissa oli kellojen lisäksi jäljellä vielä kulunut alttaripeite, kolehtihaavi ja suomenkielinen Raamattu. Kappelissa olivat myös tallella Hietamäen tilan omistajan Karl Gyllenflögin lesken, Helena Silfverarmin 1600-luvun loppupuolella lahjoittama kullattu ehtoolliskalkki ja siihen kuuluva öylättilautanen, jotka ilmeisesti myös päätyivät Mynämäelle.[33][39]

Kappelin paikka nykyään[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kappelin paikalla sijaitsevassa soramontussa ei näy rakennuksesta mitään jälkiä.

Kappelinmäen kaakkoisosa, jossa Hietamäen kappeli aikanaan sijaitsi, on nykyään lähes kokonaan soranottoaluetta. Soranotto on kuitenkin lopetettu jo vuosia sitten, ja kuopan pohjalla kasvaa runsaasti puita, pääasiassa raitaa, koivua ja kuusta. Sorakuopan nykyinen pohja on 10–12 metriä alkuperäistä maanpintaa matalammalla, joten kappelin jäänteet ovat varmasti täysin hävinneet.[40] Lisäksi alueen rautakautiset muinaishaudat ovat tuhoutuneet, todennäköisesti soranoton ja muun ihmisen toiminnan tuloksena. Kappelin todennäköisimmän sijaintipaikan läpi kulkee pienehkö metsätie.

Hietamäen kappelin muistomerkki.

Mietoisten kotiseutuyhdistys on pystyttänyt Kappelinmäen ohi kulkevan Raveantien varteen muistomerkin, jonka läheisyydessä on 2000-luvulla vuosittain järjestetty kesäisin ulkoilmajumalanpalveluksia.[41][45] Vuonna 1954 rovastikuntapäivien yhteydessä paljastettu muistokivi on kuvanveistäjä Jussi Vikaisen suunnittelema.[45][46] Muistokivi on noin kolme metriä korkea luonnonkivistä muurattu paasi, joka seisoo kivistä muuratulla matalalla jalustalla. Muuraukseen on upotettu harmaasta graniitista tehty risti sekä kappelin ja sen läheisyyteen haudattujen muistolaatta.[45]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Gregorius A. Hallenius: Wirmoënsis in Finlandia territorii memorabilia I–II. Turku: Pars I sub mod. Algothi A. Scarin, pars II sub. mod. Henrici Hassel., 1738, 1741. Suomennos teoksessa Toivo Viljamaa: Territorium Wirmoënse: Gregorius Halleniuksen Mynämäen kihlakunnan kuvaus. Suomennos, johdanto ja selitykset. 248 s. Koneen säätiö, 2012. ISBN 978-952-67496-1-7.
  • Raija Herrala: Kokonaan kadonnut kappeli. Arkeologia NYT!, 2003, 8. vsk, nro 1, s. 9–12. Turun Maakuntamuseon ystävät – Arkeologian jaosto. ISSN 1236-4827. Artikkelin verkkoversio. (Arkistoitu – Internet Archive)
  • Markus Hiekkanen: Suomen keskiajan kivikirkot. SKS:n toimituksia 1117. Helsinki: SKS, 2007. ISBN 978-951-746-861-9.
  • Sari Honkasalo: Mynämäen kirkot ja rukoushuoneet näyttelyssä. Vakka-Suomen Sanomat, 9.10.2008, s. 10.
  • Veijo Kaitanen, Esa Laukkanen & Kari Uotila (toim.): Muinainen Kalanti ja sen naapurit – talonpojan maailma rautakaudelta keskiajalle. SKS:n toimituksia 825. Helsinki: SKS, 2003. ISBN 951-746-289-1.
  • Sinikka Kauko-Vainio: Mietoisten kulttuurimaisema ja vanha rakennuskanta. Turku: Turun maakuntamuseo ja Varsinais-Suomen liitto, 1993. ISBN 951-9125-96-5.
  • Sinikka Kauko-Vainio & Paavo Kairavuo (toim.): Mietoinen ajan aallokossa. Turku: Mietoisten kunta, 2002. ISBN 952-91-3754-0.
  • Eino Nikkilä & Niilo Valonen (toim.): Satakunta XII: Kotiseutututkimuksia. Vammala: Satakuntalainen osakunta, 1946. Teoksen verkkoversio.
  • Hanna Nurminen (toim.): Saaren kartano Mynämäellä. SKS:n toimituksia 1184. Helsinki: SKS, 2008. ISBN 978-952-222-010-3.
  • Väinö Perälä: Mynämäki 1260-1960. Turku: Mynämäen kunta ja seurakunta, 1963.
  • Juhani Rinne: Turun tuomiokirkko keskiaikana III: Turun tuomiokirkko hiippakunnan hallinnon elimenä. Turku: Turun tuomiokirkon isännistö, 1952.
  • Tove Riska: Suomen kirkot – Turun arkkihiippakunta, II osa – Mynämäen rovastikunta. Helsinki: C. A. Nordman & Nils Cleve, 1961.
  • Juho Sjöros: Muinaismuistoja Mynämäen kihlakunnasta. Suomen muinaismuistoyhdistyksen aikakauskirja VIII. Helsinki: Muinaismuisto-yhdistys, 1887.
  • Ilmo Suikkanen, Erkki Santamala & Lassi Liippo (toim.): Vakka-Suomi: merestä maaksi. Rauma: Vakka-Suomen luonnonystävät, 1994. ISBN 951-97107-0-1.
  • Suomen Sukututkimusseura: Mynämäki HisKi-tietokanta. 20.7.2009. Viitattu 7.10.2009.
  • Väinö Voionmaa: Keskiaikaisten maaseutukirkkojemme maanomistukset. Historiallinen arkisto XXXI. Helsinki: Suomen historiallinen seura, 1924. ISSN 0073-2540.

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. ↑ a b Perälä: Mynämäki 1260–1960, s. 17
  2. ↑ Sjöros: Muinaismuistoja Mynämäen kihlakunnasta, s. 99
  3. ↑ a b Perälä: Mynämäki 1260–1960, s. 28–29
  4. ↑ Jukka Vehmas: Vakka-Suomi asutetaan, s. 106. Teoksessa: Suikkanen, Santamala & Liippo (toim.) Vakka-Suomi: merestä maaksi
  5. ↑ Herrala: Kokonaan kadonnut kappeli, s. 9–10
  6. ↑ Kari Uotila: Arkeologian tavoitteena tuhat vuotta kartanon historiaa, s. 47. Teoksessa: Nurminen (toim.): Saaren kartano Mynämäellä
  7. ↑ Jukka Vehmas: Vakka-Suomi asutetaan, s. 103. Teoksessa: Suikkanen, Santamala & Liippo (toim.) Vakka-Suomi: merestä maaksi
  8. ↑ Kauko-Vainio: Mietoisten kulttuurimaisema ja vanha rakennuskanta, s. 9–10, 12
  9. ↑ a b c d e Herrala: Kokonaan kadonnut kappeli, s. 9
  10. ↑ a b Rinne: Turun tuomiokirkko keskiaikana III, s. 212–213
  11. ↑ a b Anu Lahtinen: Saaren kartano Flemingin suvun hallussa, s. 49. Teoksessa: Nurminen (toim.): Saaren kartano Mynämäellä
  12. ↑ a b c Veijo Kaitanen: Korpipoluilta maanteille, luonnonsatamista markkinapaikkoihin, s. 155–156. Teoksessa Kaitanen, Laukkanen & Uotila (toim.): Muinainen Kalanti ja sen naapurit
  13. ↑ a b c d e f g h i Lahtinen: Mietoinen ja muu maailma
  14. ↑ a b c Mietoisten kappeliseurakunta: Mietoisten kirkko
  15. ↑ a b c Toivonen: Kuinka silkkiperhosen toukka Mietoisten kirkkoon eksyi
  16. ↑ a b c d e f g Herrala: Kokonaan kadonnut kappeli, s. 11
  17. ↑ a b c d Hallenius: Wirmoënsis in Finlandia territorii memorabilia continens, suomennoksen s. 20
  18. ↑ a b c d e f Sjöros: Muinaismuistoja Mynämäen kihlakunnasta, s. 114
  19. ↑ a b Herrala: Kokonaan kadonnut kappeli, s. 11–12
  20. ↑ Perälä: Mynämäki 1260–1960, s. 67
  21. ↑ a b c d Riska: Mynämäen rovastikunta, s. 71
  22. ↑ Olof Mört: Ravea, Hietamäki ja Askaisten kunnan Vilun kylä. Tiluskartta ja selitys. Kansallisarkisto, Maanmittaushallitus, Maakirjakartat. A2.15. 1687. Kartan verkkoversio Jyväskylän yliopiston julkaisuarkistossa (jpg) (viitattu 11.4.2010)
  23. ↑ a b Perälä: Mynämäki 1260–1960, s. 41
  24. ↑ Hiekkanen: Suomen keskiajan kivikirkot, s. 16–19
  25. ↑ a b Sjöros: Muinaismuistoja Mynämäen kihlakunnasta, s. 114–115
  26. ↑ Suomen Sukututkimusseura: Mynämäki
  27. ↑ Lahtinen: Seurakunta-historia
  28. ↑ Voionmaa: Keskiaikaisten maaseutukirkkojemme maanomistukset, s. 17–20
  29. ↑ a b c Perälä: Mynämäki 1260–1960, s. 42
  30. ↑ Anttila: Saaren kartano on historiantutkijoiden aarreaitta
  31. ↑ Perälä: Mynämäki 1260–1960, s. 178
  32. ↑ a b c Kauko-Vainio: Mietoisten kulttuurimaisema ja vanha rakennuskanta, s. 58
  33. ↑ a b c d Perälä: Mynämäki 1260–1960, s. 250
  34. ↑ a b Perälä: Mynämäki 1260–1960, s. 251
  35. ↑ Pertti Virtaranta: Antti Lizeliuksen suomenkielisiä kirjoituksia III, s. 245–246. Teoksessa: Nikkilä & Valonen (toim.) Satakunta XII: Kotiseutututkimuksia
  36. ↑ Kansallisarkisto, Maanmittaushallituksen historiallinen kartta-arkisto, Senaatinkartasto 1:21 000. XI:14. 1881. Kartta Kansallisarkiston digitaaliarkistossa (jpg) (viitattu 11.4.2010)
  37. ↑ Perälä: Mynämäki 1260–1960, s. 249
  38. ↑ a b Sjöros: Muinaismuistoja Mynämäen kihlakunnasta, s. 113
  39. ↑ a b c d e f Riska: Mynämäen rovastikunta, s. 72
  40. ↑ a b Anu Lahtinen: Rekikyydistä henkilöautoon – Mietoisten liikenteen ja tielaitoksen historiaa, s. 131. Teoksessa: Kauko-Vainio & Kairavuo (toim.) Mietoinen ajan aallokossa
  41. ↑ a b Herrala: Kokonaan kadonnut kappeli, s. 12
  42. ↑ Honkasalo: Mynämäen kirkot ja rukoushuoneet näyttelyssä
  43. ↑ Hiekkanen: Suomen keskiajan kivikirkot, s. 105
  44. ↑ Perälä: Mynämäki 1260–1960, s. 244
  45. ↑ a b c Myllymäki: Hietamäen kappelin monet kasvot
  46. ↑ Sofia Lahti: Mietoisten seurakunta – itsenäisenä vuodesta 1865, s. 99. Teoksessa: Kauko-Vainio & Kairavuo (toim.) Mietoinen ajan aallokossa

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Hietamäen_kappeli&oldid=22179324”