Suomenlinnan vankileiri
Suomenlinnan vankileiri oli Suomenlinnan saariin sisällissodan jälkeen vuonna 1918 perustettu punavankileiri. Se muodosti Helsingin vankileirin yhdessä Santahaminan, Isosaaren ja Katajanokan vankileirien kanssa, jotka toimivat Suomenlinnan vankileirin alaisuudessa. Leireillä oli yhteensä 13 000 punavankia, joista Suomen sotasurmat -tietokannan mukaan kuoli 1 468. Suomenlinnassa vankeja oli kaiken kaikkiaan noin 10 000, joista kuoli arviolta 1 100. Kyseessä oli toiseksi suurin valkoisten perustamista vankileiristä ja myös yksi pahamaineisimmista.[1]
Vankileirin toiminta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Vankien sijoittaminen Suomenlinnaan alkoi 12.–13. huhtikuuta 1918 Helsingin valtauksen yhteydessä. Valkoiset vangitsivat tuhansia kaupungissa olleita punakaartilaisia tai punaisiksi epäiltyjä. Heidät kuljetettiin Suomenlinnaan, josta pakeneminen oli lähes mahdotonta. Nopeassa ajassa saarella oli jo 7 500 vankia. Enimmillään heitä oli kesäkuussa, jolloin Suomenlinnassa oli vangittuna noin 8 000 punaista.[2]
Vankileiri oli jaettu kuuteen eri piiriin, joista jokaisella oli oma johtajansa. I piiri käsitti Pikku-Mustasaaren ja II piiri Länsi-Mustasaaren. III piiri sijaitsi Ison Mustasaaren eteläosassa ja V piiri sen pohjoisosassa. Susisaaren pohjoisosa puolestaan muodosti IV ja VI piirit. Oman vankipiirinsä muodostivat vielä elokuussa Santahaminasta siirretyt 250 naisvankia.[2]
Suomenlinnan vankileiri lopetti epävirallisesti toimintansa 15. syyskuuta 1918, jolloin se muuttui pakkotyölaitokseksi ja siirtyi muiden vankileirien tavoin Sotavankilaitokselta siviiliviranomaisen eli vankeinhoitohallituksen alaisuuteen. Samalla vankeja vapautettiin, niin että heitä jäi jäljelle enää hieman yli tuhat. Viimeiset punavangit poistuivat Suomenlinnasta 14. maaliskuuta 1919, jolloin pakkotyölaitos lakkautettiin.[2]
Johto[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Vankileirin perustamisen yhteydessä Suomen senaatti nimitti Viaporin komendantiksi eversti Boris Gyllenbögelin. Saksan Itämeren-divisioona nimitti Viaporille 22. huhtikuuta saksalaisen sotilaskomendantin, jolloin Gyllenbögelistä tuli Suomen hallitusta edustanut siviilikomendantti. Gyllenbögelin seuraajaksi tuli 25. huhtikuuta Hjalmar Grönvik ja 29. huhtikuuta Suomen armeijan nimittämä Carl von Wendt. Sotilaskomendantiksi tuli 6. toukokuuta suomalainen kenraalimajuri Gösta Theslöf, joka oli samalla Helsingin käskynhaltija. Vangeista vastasi periaatteessa Viaporissa toiminut Sotavankilaitoksen (SVL) keskuskanslia, jota johti ensin Edvin Sederholm ja sitten Widar Brenner, mutta von Wendt sai käytännössä viimeisen sanan vankiasioissa. Vankileirin piirejä johtivat aluksi Feodor Roos (I piiri), August Alli (II piiri), Bruno Andersin (III piiri) ja Kaarlo Kerkkonen (IV piiri), myöhemmin Birger Lingonblad (I piiri), Einar Pontán (II piiri), Volmar Ståhlberg (III piiri), N. J. Toivonen (IV piiri) ja H. V. Lehtoniemi (V piiri). Roos siirtyi Helsingin vankileirin ja lopulta koko SVL:n johtajaksi. Suomenlinnan komendantin virasto lakkautettiin 1. elokuuta ja siviilikomendantin virasto 15. elokuuta alkaen.[3]
Olosuhteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Vankileirin ruokahuollosta vastasi aluksi Osuusliike Elanto, mutta toukokuun puolivälissä se siirrettiin Sotavankilaitokselle. Ravinnon määrä osoittautui pian riittämättömäksi ja lähes kaaosmaisten järjestelyiden seurauksena leirillä vallitsi nälänhätä. Omaiset saivat aluksi lähettää vangeille ruokapaketteja, mutta lopulta sekin kiellettiin.[2]
Jatkuva nälkä altisti vangit erilaisille sairauksille ja kulkutaudeille. Lisäksi leirillä nähtiin suoranaisia nälkäkuolemia.[2] Kaiken kaikkiaan Suomenlinnassa kuoli noin 1 100 vankia, joista teloitettuja oli 80. Heidät haudattiin Santahaminassa sijaitsevaan joukkohautaan, koska kaivaminen kallioisille Suomenlinnan saarille oli hankalaa.[1]
Suomenlinnan vankileirin olot toi julkisuuteen Suomen rikkaimpiin miehiin lukeutunut maanomistaja Hjalmar Linder 28. toukokuuta 1918 Hufvudstadsbladetissa julkaistussa kirjoituksessaan Nog med blodbad! (Jo riittää verilöyly!). Hän totesi vankeja kuolevan kuin kärpäsiä ja varoitti tulossa olevasta "kansankatastrofista". Lehden toimitus vastasi myöhemmin Linderille väittäen hänen tietojensa olevan perättömiä. Hänen kirjoituksensa herätti sodan voittaneessa osapuolessa niin paljon vihaa, että Linder joutui lähtemään maanpakoon.[4]
Muistomerkki[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Suomenlinnan vankileirin muistopaikka sijaitsee Iso-Mustasaaren pohjoisrannan Kasinopuistossa. Marja Kanervon suunnittelema ympäristötaideteos paljastettiin vuonna 2004.[5] Lisäksi Santahaminassa on muistomerkki saarelle haudatuille vangeille, joiden joukossa on lähes 1 000 Suomenlinnassa kuollutta.[1]
Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- ↑ a b c Punaisten muistomerkit Helsingissä (Arkistoitu – Internet Archive) Työväenmuseo Werstas. Viitattu 22.2.2014.
- ↑ a b c d e Sotavankileiri 1918 Suomenlinnan merilinnoituksen viralliset sivut. Viitattu 13.3.2019.
- ↑ Tuukka Pirttilahti: ”Ylivoimainen tehtävä ’parhaillekin’: Vankileirien järjestäminen Helsingissä 1918”, s. 270–277 teoksessa Helsinki ensimmäisessä maailmansodassa. Sotasurmat 1917–1918 (toim. Jarmo Nieminen). Gummerus, Helsinki 2015.
- ↑ Hjalmar Linder – ihmisyyden ääni keväällä 1918 26.5.2008. Suomen Kuvalehti. Viitattu 22.2.2014.
- ↑ Julkiset veistokset (Arkistoitu – Internet Archive) Helsingin taidemuseo. Viitattu 22.2.2014.