Hannah Arendt

Kohteesta Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Hannah Arendt

Hannah arendt-150x150.jpg
Syntynyt 14. lokakuuta 1906
Linden-Limmer, Saksa
Kuollut 4. joulukuuta 1975
New York, New York, Yhdysvallat
Koulukunta Mannermainen filosofia
Tunnetut työt Totalitarismin synty (1951)
Vita Activa: Ihmisenä olemisen ehdot (1958)

Hannah Arendt (alk. Johanna Arendt; 14. lokakuuta 1906 Linden-Limmer, Saksa4. joulukuuta 1975 New York, New York, Yhdysvallat) oli 1900-luvun tärkeimpiin kuuluva saksalainen filosofi ja poliittinen teoreetikko.[1] Hän on tehnyt tutkimuksia totalitarismin ja poliittisen filosofian alalla[1], ja teoksissaan hän tutkii muun muassa valtaa, auktoriteettia ja totalitarismia.[2]

Elämä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Arendt syntyi maallistuneeseen juutalaisperheeseen Lindenin pikkukaupungissa,[1] joka nykyään on osa Hannoveria. Lapsuutensa hän kuitenkin vietti myöhemmin suuresti ihailemansa Immanuel Kantin kotikaupungissa Königsbergissä ja Berliinissä. Vuonna 1924 Arendt muutti Marburgiin opiskelemaan filosofiaa. Hänen opettajinaan toimivat muun muassa Nicolai Hartmann ja Rudolf Bultmann sekä ennen kaikkea Martin Heidegger. Arendtilla oli Heideggerin kanssa myös rakkaussuhde,[1] mikä on aiheuttanut kohua Heideggerin myöhemmän natsimyönteisyyden takia. Jo vuonna 1926 Arendt kuitenkin siirtyi Heidelbergiin opiskelemaan Karl Jaspersin oppilaana. Heidelbergissä hän myös väitteli tohtoriksi rakkauden käsitettä Augustinuksella käsittelevällä tutkielmalla nimeltä Der Liebesbegriff bei Augustin. Versuch einer philosophischen Interpretation (1929).

Saksan kansallissosialistisen työväenpuolueen noustua valtaan vuonna 1933 Arendt toimi natsihallintoa vastaan useissa eri järjestöissä Saksassa ja myöhemmin Ranskassa. Arendt vangittiin useaan otteeseen, ja vuonna 1941 hän pakeni Yhdysvaltoihin.

Toisen maailmansodan päätyttyä Arendt toimi Jewish Cultural Reconstructionin (JCR) johdossa.[3] 1947 virallisesti perustettu järjestö oli yksi niistä, joiden tehtävänä oli palauttaa Saksan sodan aikana ryöstämää kulttuuriomaisuutta alkuperäisille omistajille.[4]

Ajattelu[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Arendtiin vaikuttaneita ajattelijoita ovat erityisesti Aristoteles, kirkkoisä Augustinus, Immanuel Kant, Friedrich Nietzsche, Karl Marx, Martin Heidegger, Karl Jaspers ja Franz Kafka.

Arendt ei pitänyt juutalaisuuttaan itse kovin tärkeänä, vaan hän koki juutalaisuuden olleen hänelle ulkoa päin annettu leima. Arendtin itsensä mukaan hänen kokemuksensa 1900-luvun kauheuksista aina ensimmäisestä maailmansodasta holokaustin kautta Vietnamin sotaan antoivat taustan koko hänen pyrkimykselleen muodostaa filosofisesti perusteltu käsitys ihmisten yhteisestä elämästä.

Ihmisen toiminta ja politiikka[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Arendt on tullut tunnetuksi erityisesti politiikan ja toiminnan filosofina. Merkittävässä teoksessaan The Human Condition (1958; suom. Vita Activa. Ihmisenä olemisen ehdot, 2002) hän esittää, että filosofia on Platonista lähtien syyllistynyt inhimillisen toiminnan merkityksen vähättelemiseen. Yhteisessä maailmassa toimiminen, esineiden valmistaminen, työ ja politiikka ovat Arendtille filosofian lähtökohta. Työn merkitys on ihmiselämän välttämättömyyksien ylläpito. Arendtin mukaan työn ehto on elämä itse: koska olemme kytköksissä luontoon, joudumme ylläpitää elämää tekemällä työtä. Tämä on lähellä marxilaista ajattelutapaa työstä. Valmistaminen luo puitteet ihmisten keskinäiselle kulttuuriselle kanssakäymiselle ja poliittiselle vaikuttamiselle. Kaikki olemisen ehdot edellyttävät toisiaan: valmistaminen kohoaa työn syklisen kiertokulun yläpuolelle pysyvyydellään ja toiminta poistaa valmistamisen aiheuttaman välineellistämisen ja merkityksettömyyden ongelman.

Arendtin mukaan juuri poliittinen toiminta on ihmisen olemassaoloa puhtaimmillaan. Hän puolustaa politiikkaa vapaana toimintana, jossa järjenkäyttö ja omantunnon kuuleminen antavat mahdollisuuden toimia vapaana massakulttuurin ja ideologioiden kahleista. Politiikka on Arendtille itseisarvo ja siksi vapaata mutta ei abstraktia pohdintaa vaan toimintaa yhteisessä arkimaailmassa.

Teoksessaan Totalitarismin synty (1951) Arendt yrittää selvittää kansallissosialismin ja kommunismin juuria aina antisemitismiin asti. Työ oli kohuttu uudenlaisen paradigmansa johdosta, sillä aikalaiset pitivät yleisesti natsismia ja kommunismia toistensa vastakohtina. Arendt pyrki todistamaan, että vaikka ideologisen sisällön osalta näin olikin, niin ideologian muodon, loogisten johtopäätösten ja poliittisen järjestelmän käytännön toteutuksen suhteen ne olivat samankaltaisia.

Analysoidessaan totalitarismin syntyä niin Neuvostoliitossa kuin natsi-Saksassakin Arendt syyttää nimenomaan poliittisen toiminnan muuttumista vaihtoehdottomuuksien, historiallisten ”välttämättömien totuuksien” ja etupiirien erityisintressien taistelukentäksi.

Adolf Eichmann ja pahuuden arkipäiväisyys[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Eichmann Jerusalemissa. Raportti pahuuden arkipäiväisyydestä herätti ilmestyessään 1963 suurta kohua. Arendt kertoo kirjassa Adolf Eichmannin oikeudenkäynnistä Israelissa 1961.[1] Kirjan keskeinen väite on, että Eichmannia ja hänen kaltaisiaan rikollisia ei luonnehdi jokin poikkeuksellinen tai erityislaatuinen, muulle elämälle vieras pahuus. Pahuuden ongelma onkin päinvastoin juuri siinä, että Eichmannin tapaiset rikolliset ovat tavallisia ihmisiä, jotka sortuvat hirmutöihin ajattelemattomuuttaan seuratessaan byrokraattisia ja ”oikeita” sääntöjä.[1][5] Eichmannilta puuttui Arendtin mukaan moraalista mielikuvitusta – hän ei osannut pohtia tarkoin, mitä oli varsinaisesti tekemässä, ja eikä näin ollen myöskään kyseenalaistaa ylhäältä annettuja ohjeita. Näin Arendt haluaa suunnata eettisen huomion siihen, miten hyvän ja pahan välinen ero voi riippua varsin banaaleista arkielämän seikoista.

Vaikutus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Arendt on selvästi vaikuttanut ainakin Jürgen Habermasin, Alasdair MacIntyren, Seyla Benhabibin, Giorgio Agambenin, Jean-Luc Nancyn, Adriana Cavareron, Richard J. Bernsteinin ja Grace M. Jantzenin ajatteluun. Politiikan tutkijoiden ja filosofien lisäksi hänestä ovat kiinnostuneet esimerkiksi sosiologit, antropologit, feministit ja teologit.

Suomennetut teokset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Vita Activa: Ihmisenä olemisen ehdot. (The Human Condition, 1958.). Suomentanut työryhmä; toimitus ja ohjaus Riitta Oittinen. Tampere: Vastapaino, 2002. ISBN 951-768-067-8.
  • Totalitarismin synty. (The Origins of Totalitarianism, 1951.). Suomentanut Matti Kinnunen. Tampere: Vastapaino, 2013. ISBN 978-951-768-387-6.
  • Eichmann Jerusalemissa. Raportti pahuuden arkipäiväisyydestä (Eichmann in Jerusalem: A Report on the Banality of Evil, 1963), suomentajat Jouni Tilli ja Antero Holmila, Docendo, 2016 ISBN 978-952-291-259-6

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b c d e f Hannah Arendt ja pahuuden arkipäiväisyys 5.5.2015. Yle.fi. Viitattu 14.10.2017.
  2. Arendt, Hannah Filosofia.fi. Viitattu 14.10.2017.
  3. Rydell, Anders: Kirjavarkaat, suom. Pekka Marjamäki, s. 388, Gummerus 2017 ISBN 978-951-24-0362-2
  4. Herman, Dana: Hashavat Avedahi A History of Jew. McGill University. Teoksen verkkoversio (viitattu 17.10.2017). (englanniksi)
  5. Similä, Ville: Päätettiin tappaa 11 miljoonaa juutalaista, ja sitten syötiin lounas – suunnitelma kansanmurhasta tehtiin tunnissa Helsingin Sanomat. 3.6.2017. Viitattu 4.6.2017.

Kirjallisuutta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]