Fjodor Raskolnikov

Kohteesta Wikipedia
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Raskolnikov FF.jpg

Fjodor Fjodorovitš Raskolnikov (oikea nimi Fjodor Iljin; 9. helmikuuta (J: 28. tammikuuta) 1892 Pietari, Venäjän keisarikunta12. syyskuuta 1939 Nizza, Ranska)[1] oli venäläinen bolševikki, Neuvostoliiton punalaivaston amiraali ja diplomaatti.

Raskolnikov syntyi Iljin-nimisen ortodoksipapin aviottomana poikana.[2] Puoluenimensä hän lainasi Fjodor Dostojevskin romaanin Rikos ja rangaistus päähenkilöltä Raskolnikovilta. Hänen veljensä oli myös tunnettu bolševikki Aleksander Iljin-Genevski. Raskolnikov opiskeli taloustiedettä Pietarin polyteknisessä instituutissa ja liittyi toisena opiskeluvuonnaan vuonna 1910 maanalaiseen bolševikkipuolueeseen. Hänet vangittiin ensimmäisen kerran 1912 hänen toimiessaan Pravdan toimitussihteerinä ja tuomittiin sisäiseen karkotukseen Arkangeliin, mutta hän vapautui seuraavan vuoden yleisessä armahduksessa. Ensimmäisen maailmansodan puhjettua hänet lähetettiin Pietarin merikadettikouluun, jossa hän vietti sotavuodet koulutuksessa ja sai midshipmanin upseerinarvon. Vuoden 1917 helmikuun vallankumouksen jälkeen Raskolnikov oli yksi Kronstadtin laivastotukikohdan sotilasneuvoston johtajista ja toimitti sen lehteä. Pietarin heinäkuun levottomuuksien aikana Raskolnikov puolusti bolševikkien päämajaa Kšesinskajan taloa hallituksen joukoilta turvatakseen puolueen johtajien paon ja antautui myöhemmin vapaaehtoisesti. Häntä pidettiin Krestyn vankilassa muiden vangittujen bolševikkijohtajien kanssa, kunnes hänet vapautettiin lokakuussa 1917. Lokakuun vallankumouksen alkaessa hän oli sairaana, mutta osallistui Kerenskin–Krasnovin kapinan kukistamiseen ja järjesti Pietari–Moskova-radan valtauksen. Hänet valittiin perustuslakia säätävän kansalliskokouksen edustajaksi.[3]

Raskolnikovista tuli tammikuussa 1918 ensimmäisen laivastokomissaarin Pavel Dybenkon avustaja ja hän toimi useasti tämän sijaisena kansankomissaarien neuvoston istunnoissa.[3] Kesäkuussa 1918 Lenin määräsi Raskolnikovin johtamaan Venäjän Mustanmeren laivaston upottamista, jotta se ei päätyisi saksalaisten käsiin. Heinäkuusta 1918 alkaen Raskolnikov osallistui Venäjän sisällissodan sotatoimiin Volgalla.[2] Syyskuusta 1918 alkaen hän oli myös vallankumouksellisen sotaneuvoston jäsen.[1] Johtaessaan joulukuussa 1918 laivasto-osastoa Tallinnan edustalla käydyssä meritaistelussa Raskolnikov jäi brittien sotavangiksi lippulaivansa Spartakin ajettua karille, mutta hänet palautettiin Venäjälle toukokuussa 1919 Karjalankannaksella järjestetyssä vankienvaihdossa.[3] Hän toimi vielä 1919–1920 Volgan–Kaspianmeren lippueen komentajana, operoiden menestyksekkäästi valkoisia vastaan, ja heinäkuusta 1920 tammikuuhun 1921 Itämeren laivaston komentajana.[2][1] Hän erosi viimeisestä tehtävästä ajauduttuaan erimielisyyksiin Pietarin-puoluejohtajan Grigori Zinovjevin kanssa, hieman ennen Kronstadtin kapinan puhkeamista. Vuosina 1921–1923 Raskolnikov oli Neuvostoliiton lähettiläänä Afganistanissa, mutta hänet kutsuttiin kotiin Ison-Britannian hallituksen valitettua hänen toiminnastaan. Palattuaan kotimaahan hän työskenteli toimittajana ja kirjoitti muistelmateoksia sekä näytelmiä. Hän oli Neuvostoliiton kirjailijaliiton perustajajäseniä. Hän työskenteli 1929–1930 myös valistusasiain kansankomissaariaatissa.[3]

Palattuaan diplomaatiksi Raskolnikov toimi vuosina 1930–1934 Neuvostoliiton lähettiläänä Virossa ja Tanskassa sekä 1934–1938 Bulgariassa. Kun hänet Stalinin puhdistusten aikana huhtikuussa 1938 määrättiin palaamaan Sofiasta kotimaahan, hän päätti turvallisuutensa vuoksi loikata Ranskaan, josta anoi poliittista turvapaikkaa. Hänet julistettiin Neuvostoliitossa heinäkuussa 1939 poissaolevana kansanviholliseksi. Hän reagoi tähän julkaisemalla Josif Stalinia ankarasti arvostelleen avoimen kirjeen, joka sai paljon huomiota. Raskolnikovin yritettyä itsemurhaa elokuussa 1939 hänet sijoitettiin nizzalaiseen mielisairaalaan, jossa hän hieman myöhemmin kuoli epäselviksi jääneissä oloissa. Hänen maineensa palautettiin Neuvostoliitossa osittain Hruštšovin aikana 1958 ja 1963, mutta hänen avoin kirjeensä voitiin julkaista siellä vasta perestroikan aikana vuonna 1988.[3]

Raskolnikovin puoliso oli kirjailija Larisa Reisner (1895–1926), joka tunnettiin myös Karl Radekin rakastajattarena.[3]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b c Федор Федорович Раскольников (venäjäksi) Hrono.ru. Viitattu 29.5.2017.
  2. a b c Tales of Sub-Lieutenant Ilyin (englanniksi) Marxists.org. Viitattu 29.5.2017.
  3. a b c d e f Max Engman: Raja – Karjalankannas 1918–1920, s. 498–499, 502–506, 512. WSOY, Helsinki 2007.