Eirekr Kaukomatkaajan saaga

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun

Eirekr Kaukomatkaajan saaga (isl. Eireks saga viðförla tai Eiríks saga viðförla) on keskiaikainen islantilainen saaga, jonka kirjoittajaa ei tunneta nimeltä. Se luetaan niin kutsuttuihin muinaissaagoihin. Saaga kertoo norjalaisesta kuninkaanpojasta, joka etsii ”Kuolemattomien vainiota” (isl. Ódáinsakr), matkaa kauas itään ja paluunsa jälkeen valmistelee Norjassa ihmisiä vastaanottamaan kristinuskon.[1] Eirekr Kaukomatkaajan saagaa ei ole suomennettu.

Ajoitus ja käsikirjoitukset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Eirekr Kaukomatkaajan saaga on laadittu vuoden 1300 paikkeilla. Siitä on säilynyt kolme erilaista versiota (A, B, C), jotka kaikki kuitenkin juontavat yhdestä ja samasta keskiaikaisesta alkuperäistekstistä. C-version katsotaan olevan lähimpänä alkuperäistä, kun taas A- ja B-versio ovat kumpikin käyneet läpi uudelleenmuokkauksia. Varhaisin säilynyt käsikirjoitus Eirekr Kaukomatkaajan saagasta (AM 657c 4to) on noin vuoden 1350 tienoilta ja edustaa saagan B-versiota. Sen lisäksi Eirekr Kaukomatkaajan saaga on säilynyt täydellisenä vain Flateyjarbók-käsikirjoituksessa (n. 1387–1390). Saaga on todennäköisesti ollut melko suosittu keskiajalla ja sen jälkeen, sillä siitä on säilynyt yli 50 käsikirjoitusta.[2]

Saagan juoni[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Saagan alussa norjalaisen Þrándheimrin (Trondheim) kuninkaan Þrándrin poika Eirekr vannoo etsivänsä paikan, ”jota pakanat kutsuvat kuolemattomien vainioksi, mutta kristityt elävien ihmisten maaksi tai paratiisiksi” (er heiðnir menn kalla Ódáinsakr, en kristnir menn jörð lifandi manna eða Paradísum). Hän matkaa kauas etelään sen löytääkseen. Hän saapuu Konstantinopoliin (isl. Miklagarðr), missä hän esittää kysymyksiä koskien itäistä maailmaa ja paratiisia. Hän saa kreikkalaisten kuninkaalta (isl. Grikkja konungr) vastauksia, jotka muistuttavat keskiajan maantieteellisiä ja teologisia oppeja. ”Kuolemattomien vainio” määrittyy niiden mukaan eräänlaiseksi maanpäälliseksi paratiisiksi. Sitten Eirekr jatkaa matkaansa Jordan-virralle ja kauemmas itään Intiaan ja paratiisissa olevalle joelle saakka, missä lohikäärme vartioi ainoata joen ylittävää siltaa. Eirekrin ylittäessä siltaa lohikäärme nielaisee hänet, ja Eirekr luulee saapuneensa paratiisiin. Eirekrin suojelusenkeli (isl. varðhaldsengill) kertoo hänelle kuitenkin unessa, ettei paikka ole paratiisi, ja kun Eirekrille annetaan vaihtoehdoksi palata kotiin tai jäädä tähän paikkaan, tämä valitsee palaamisen Norjaan. Siellä Eirekr valmistaa ihmisiä ottamaan vastaan kristinuskon. Kymmenen vuotta myöhemmin Eirekr eräänä päivänä katoaa, eikä häntä enää löydetä. Ihmiset katsovat, että Jumalan henki (isl. guðs andi) on noutanut Eirekrin.[3]

Erityispiirteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Eirekr Kaukomatkaajan saaga on yleensä luettu muinaissaagoihin. Muinaissaaga-termin käyttö Eirekr Kaukomatkaajan saagan yhteydessä perustuu tanskalaisen historioitsijan Carl Christian Rafnin (1795–1864) tekemälle luokittelulle. Rafn toimitti ensimmäisen muinaissaagojen kokoelman Fornaldar Sögur Nordrlanda eptir gömlum handritum, joka ilmestyi vuosina 1829–1830. Eirekr Kaukomatkaajan saaga täytti Rafnin odottamat muinaissaagojen yleisimmät ulkoiset piirteet: saaga ei ole varsinainen käännös mistään eurooppalaisesta tekstistä, sen tapahtumat eivät sijoitu Islantiin vaan sen ulkopuoliseen Skandinaviaan ja aikaan ennen Islannin asuttamista ja sen päähahmo kuninkaanpoika Eirekr on skandinaavista alkuperää.[4]

Sisällöltään melko lyhyt Eirekrin saaga on kuitenkin pikemminkin yhdistelmä keskiajan tieteellisiä ja kristinopillisia teoksia ja tuonpuoleiseen liittyvistä näyistä kertovaa uskonnollista kirjallisuutta sekä kotoperäisiä ritarisaagoja tai muinaissaagoista nuorimpia seikkailusaagoja (saks. Abenteuersagas). Kaksi viimeksi mainittua saagalajia sisältävät usein kansansaduille tyypillisiä ja fantasiamaisia piirteitä. Oppineen kirjallisuuden vaikutuksen vuoksi saaga muistuttaa ajoittain keskiajalle tyypillistä oppilaan ja opettajan välistä opetuksellista dialogia, sekä loppuosaltaan myös kristillisille näyille tyypillistä matkaa tuonpuoleiseen.[5]

Eirekr Kaukomatkaajan saagassa opetuksellinen materiaali on kuitenkin ilmeisesti pyritty kirjoittamaan viihteellisen tarinan muotoon. Lisäksi saagassa on yhtymäkohtia esimerkiksi 1200-luvulla Norjassa laadittuun saagaan Barlaams saga ok Josaphats, joka pohjautui keskiajan Euroopassa hyvin suositulle legendalle. Siinä kerrottiin intialaisesta kuninkaanpoika Josaphatista, jonka munkki Barlaam saa kääntymään kristityksi. Kotoperäisistä ritarisaagoista yhtymäkohtia löytyy esimerkiksi saagaan saksien maan keisarin pojasta (Konráðs saga keisarasonar), joka on laadittu vuoden 1300 tienoilla ja on yksi vanhimmista saagalajinsa edustajista. [6]

Saagan sisällölliset piirteet ovat vaikuttaneet siihen, että Rafnin toimittaman kokoelman jälkeen kaikki eivät ole lukeneet Eirekr Kaukomatkaajan saagaa muinaissaagoihin. Se ei esimerkiksi enää ole mukana Guðni Jónssonin 1950-luvulla toimittamassa muinaissaagojen kokoelmassa.[7]

Kirjoittaja ja vaikutteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Eirekr Kaukomatkaajan saagan kirjoittaja on todennäköisesti ollut kirkonmies. Saagan sisällön perusteella hän on tuntenut ainakin Honorius Autunilaisen kristinopillisen teoksen Elucidarium, jonka muinaisnorjankielinen käännös Elucidarius oli tehty jo 1100-luvulla. Lisäksi hänen lähteenään on ollut Honoriuksen toinen teos De Imagine Mundi, Isidorus Sevillalaisen Etymologiae, joka oli keskiajalla yksi tärkeimmistä ensyklopedisista käsikirjoista, sekä keskiajalla suosittu irlantilaisen ritarin näky tuonpuoleista (Visio Tundali), joka oli käännetty muinaisnorjaksi viimeistään 1200-luvun alkuun mennessä ja tunnettiin nimellä Duggals leizla.[8]

Toisaalta on myös kyseenalaistettu se, missä määrin Eirekr Kaukomatkaajan saaga sisältää skandinaaviselle perinteelle pohjautuvaa materiaalia ylipäätään. Esimerkiksi pakanalliseksi oletettu nimi Ódáinsakr mainitaan (Undensakre) myös tanskalaisen historioitsijan Saxo Grammaticuksen teoksessa Gesta Danorum paikkana, jonne eräs skoonelainen hallitsija vetäytyy, kun Amleth on ajanut hänet maanpakoon. On silti epäily, ettei käsite välttämättä juonnu pakanalliselta ajalta.[9]

Merkitys Flateyjarbókissa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Eirekr Kaukomatkaajan saagan on katsottu Flateyjarbókissa esittävän kristillisen version Ynglingien saagan alkuperämyytistä, jonka mukaan Ynglingien kuningassuvun esi-isät eli aasa-jumalat olisivat tulleet Skandinaviaan Troijasta. Sen mukaan kristillinen kulttuuri siirtyi Kreikasta Norjaan jo myyttisestä Fornjótr-jättiläisestä polveutuvien Norjan varhaisten kuninkaiden aikana, joiden alkuperää valottivat keskiajalla Flateyjarbókissakin mukana olevat tekstit Fundinn Noregr ja Hversu Noregr byggðist. Viimeksi mainituissa Fornjótrin jälkeläinen Nórr ottaa valtaansa purjehtimallaan reitillä (isl. Norvegr) olevat alueet ja perustaa näin Norjan kuningaskunnan eli yhteiskunnan maallisen vallan. Nórrin sukupuun myöhempi vesa Eirekr taas esitetään saagassaan toisen valtapuolen, kirkon eli hengellisen vallan perustajana.[10]

Erilaiset käsikirjoituskontekstit[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Eirekr Kaukomatkaajan saaga on todennäköisesti saanut keskiajalla toisistaan hieman poikkeavia tulkintoja esimerkiksi sen mukaan, millaisten saagalajien kanssa se on eri käsikirjoituksissa esiintynyt. Myös Eirekrin saagan luokittelua tiettyyn saagalajiin, kuten muinaissaagoihin, on pohdittu näiden käsikirjoituskontekstien valossa. Esimerkiksi Flateyjarbókissa saaga esiintyy yhdessä pyhimyksellisistä Norjan kuninkaista kertovien kuningassaagojen ja islantilaissaagojen sekä -tarinoiden kanssa. Elizabeth Ashman Rowe (2005) on esittänyt, että Flateyjarbókissa Eirekrin saaga on moraaliseen opetukseen tähtäävä exemplum-kertomus. Toisissa käsikirjoituksissa Eirekr Kaukomatkaajan saaga taas esiintyy pyhimyselämäkertojen yhteydessä, toisissa taas yhdessä viihdyttävämpien ritarisaagojen tai muinaissaagojen kanssa.[11]

Katso myös[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Ashman Rowe, Elizabeth. 2000. Origin legends and foundation myths in Flateyjarbók (Arkistoitu – Internet Archive). Teoksessa Old Norse Myths, Literature and Society: The proceedings of the 11th International Saga Conference, 2-7 July 2000, University of Sydney, toim. Geraldine Barnes & Margaret Clunies Ross. Sydney: Centre for Medieval Studies, University of Sydney, 441–454.
  • Ashman Rowe, Elizabeth. 2005. The Development of Flateyjarbók. Iceland and the Norwegian Dynastic Crisis of 1389. The Viking Collection 15. Odense: University Press of Southern Denmark.
  • Jensen, Helle. 1985. Eiríks saga víðfǫrla: Appendiks 3. Teoksessa The Sixth International Saga Conference, 28.7-28.8 1985: Workshop papers I-II, toim. Jonna Louis-Jensen, Christopher Sanders & Peter Springborg. Copenhagen: Det arnamagnæanske Institut, 499–512.
  • Jensen, Helle. 1993. Eiríks saga viðförla. Teoksessa Medieval Scandinavia: An Encyclopedia, toim. Phillip Pulsiano. New York: Garland, 160–161.
  • Kleivane, Elise. 2009. Sagaene om Oddr ok Eiríkr. Ei teksthistorisk tilnærming til to fornaldersagaer. Teoksessa Agneta Ney, Ármann Jakobsson & Annette Lassen (toim.), Fornaldarsagaerne: Myter og virkelighed. Studier i de oldislandske fornaldarsögur Norðurlanda. København: Museum Tusculanum Press, Københavns Universitet, 27–47.
  • Simek, Rudolf & Hermann Pálsson. 2007. Lexikon der altnordischen Literatur . Kröners Taschenausgabe 490. Stuttgart: Kröner.

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. ↑ Jensen 1993, 160; Simek & Hermann Pálsson 2007, 75.
  2. ↑ Jensen 1985, 501–504; Jensen 1993, 160–161; Kleivane 2009, 40; AM 657c 4to Handrit.is -sivustolla.
  3. ↑ Eireks Saga Víðförla; Jensen 1993, 160–161; Simek & Hermann Pálsson 2007, 75.
  4. ↑ Jensen 1993, 161; Kleivane 2009, 38–39.
  5. ↑ Simek & Hermann Pálsson 2007, 75–76.
  6. ↑ Jensen 1993, 161; Simek & Hermann Pálsson 2007, 34, 232–233.
  7. ↑ Kleivane 2009, 38–39.
  8. ↑ Jensen 1985, 505–509; Simek & Hermann Pálsson 2007, 67, 75–76, 80.
  9. ↑ Jensen 1993, 161; Saxo Grammaticus: Gesta Danorum 4.2.1; mainitun Amlethin tarina on ollut esikuvana William Shakespearen näytelmälle Hamlet.
  10. ↑ Ashman Rowe 2000, 447–449.
  11. ↑ Kleivane 2009, 40–44; Ashman Rowe 2005.

Käännökset ja editiot[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Bjarni Vilhjálmsson & Guðni Jónsson (toim.). 1943-1944. Fornaldarsögur Norðurlanda, 3. Reykjavík, 446-454.
  • Guðbrandur Vigfússon & C. R. Unger (toim.). 1860-1868. Flateyjarbók, 1. Christiania: Malling, 29-36.
  • Jensen, Helle (toim.). 1983. Eiríks saga víðförla. Editiones Arnamagnæanæ, Series B 29. København: Reitzel.
  • Rafn, C. C. (toim.) 1829–1830. Fornaldar sögur Nordrlanda, 3. Kaupmannahöfn: [s.n.], 661-674.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Eirekr_Kaukomatkaajan_saaga&oldid=20944913”