Ritarisaagat

Kohteesta Wikipedia
Siirry navigaatioon Siirry hakuun

Ritarisaagat (isl. riddarasögur) ovat keskiajan islantilaista ja norjalaista saagakirjallisuutta. Termiä käytettiin jo keskiajalla. Sillä viitataan nykyään sekä käännettyihin että kotoperäisiin ritarisaagoihin. Käännetyillä ritarisaagoilla tarkoitetaan Norjan kuninkaan hovissa 1200-luvun alkupuolella tehtyjä proosamuotoisia käännöksiä eurooppalaisista ritariromansseista, eeppisistä sankarirunoelmista ja arturiaanisesta eli kuningas Arthurista ja tämän ritareista kertovasta kirjallisuudesta. Kotoperäisillä ritarisaagoilla viitataan niihin Islannissa 1200-luvun lopun jälkeen sepitettyihin fiktiivisiin saagoihin, jotka syntyivät käännettyjen ritarisaagojen esimerkin innoittamina ja sijoittuivat niiden tavoin eurooppalaisiin ja eksoottisiin hoviympäristöihin. Molemmista puhutaan yleisesti ritarisaagoina.[1] Ritarisaagoja ei ole suomennettu.

Käännetyt ritarisaagat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääartikkeli: Käännetyt ritarisaagat

Kansankielisten ritariromaanien käännökset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Eurooppalaisia ritariromansseja ja arturiaanisia tekstejä alettiin kääntää kuningas Haakon IV Haakoninpojan toimeksiannosta 1200-luvun alkupuolen Norjassa. Suurin osa käännettyjen ritarisaagojen käsikirjoituksia on kuitenkin säilynyt vain Islannissa. Ensimmäinen Norjassa käännetty ritariromanssi oli Thomas de Bretagnen teos Tristan. Sen käännös tunnetaan nimellä Tristrams saga ok Ísöndar. Myöhemmin kuninkaan hovissa käännettiin arturiaanisesta kirjallisuudesta myös Chrétien de Troyes’n teokset Yvain (isl. Ívens saga), Erec et Enide (isl. Erex saga) ja Perceval/Le Conte du Graal (isl. Parcevals saga ja Valvens Þáttr) sekä Möttuls saga, joka pohjautuu ranskalaiseen runoelmaan Le Lai du cort mantel/Le Mantel mautaillié. Arturiaanisen kirjallisuuden yhteydessä mainitaan yleensä myös laulukokoelma Strengleikar, joka sisälsi muun muassa Marie de Francen (aktiivisena 1160–1215) arturiaaniseen perinteeseen kuuluvat runot Chèvrefeuil ja Lanval. Näiden käännökset tunnetaan nimellä Geitarlauf ja Januals ljóð.[2]

Kääntäjäkuningas Hákon IV kuvattuna Flateyjarbók-käsikirjoituksessa (n. 1390).

Kuningas Haakon IV mainitaan käännöksen tilaajana Ívens sagassa ja Möttuls sagassa sekä Strengleikar-kokoelmassa ja Tristanista kertovassa saagassa. Viimeksi mainittu on saagan 1600-luvulta säilyneen käsikirjoituksen mukaan tehty vuonna 1226. Kaikissa käännetyistä arturiaanisista teksteistä ei ole mainintaa työn tilaajasta, mutta tyylillisin perustein pidetään todennäköisenä, että edellä mainittujen tekstien lisäksi myös Erex saga, Möttuls saga, Parcevals saga ja Valvers þáttr olisi kaikki tehty samassa paikassa.[3]


Vanhin arturiaaniselle tarinaperinteelle pohjautuva käännös on kuitenkin islantilaisen benediktiinimunkin, Gunnlaugr Leifssonin teksti Merlínússpá (”Merlinin ennustus”, ei suom.). Se on Geoffrey Monmouthilaisen teoksen Historia regum Britanniae osan Prophetiae Merlini käännös. Geoffreyn koko teos käännettiin Islannissa todennäköisesti samaan aikaan kuin Merlínússpá, tai hieman sen jälkeen, ja se tunnetaan nimellä Breta sögur. Sisältämästään arturiaanisesta tarinaperinteestä huolimatta Breta sögur luetaan yleensä latinakielisten historiateosten pohjalta laadittuihin antiikkisaagoihin.[4]

Käännetyistä ritarisaagoista myös ranskalaiselle chanson de geste -runoelmalle pohjautuva Elis saga ok Rósamundu ja ranskalaisen ritariromanssin käännös Flóres saga ok Blankiflúr on yhdistetty kuningas Haakoniin. Niiden lisäksi ranskalaiseen tarinaperinteeseen pohjautuvia käännöksiä tehtiin frankkien kuninkaasta Kaarle Suuresta ja hänen miehistään kertovista sankarirunoelmista. Tälle tarinamateriaalille pohjautuvia saagoja olivat esimerkiksi Karlamagnús saga ja Bevers saga.[5] Ranskalaiselle tarinaperinteelle perustui myös Partalopa saga, joka pohjautui 1100-luvulta peräisin olevalle eepokselle Partenopeus de Blois.[6]

Latinasta käännetyt ritarisaagat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Käännetyihin ritarisaagoihin luetaan yleensä myös latinakielisiin alkuperäisteksteihin pohjautuva Amícus saga ok Amilíus sekä Pamphilus saga. Amícus saga ok Amilíus pohjautuu Vincent Beauvais’laisen teoksessaan Speculum historiale kertomaan tarinaan. Pamphilus saga taas perustuu 1100-luvulta peräisin olevalle runoelmalle Pamphilus de amore, joka oli keskiajalla hyvin suosittu muuallakin Euroopassa.[7]

Eufemiavisor[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Arturiaanista kirjallisuutta käännettiin jonkin verran myös Ruotsin kuninkaan hovissa 1300-luvun tietämillä. Käännökset toimeenpani Ruotsin kuninkaan puolison, Ingeborg Norjalaisen äiti, kuningatar Eufemia Rügeniläinen (k. 1312). Käännetyt teokset tunnetaan hänen nimensä mukaisesti yhteisnimellä Eufemiavisor. Niihin kuuluu muinaisruotsinkielinen käännös arturiaanisesta runoelmasta Yvain, ritariromanssista Floire et Blanchefort sekä saksalaisesta teoksesta Herzog Ernst.[8]

Kotoperäiset ritarisaagat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kotoperäisille ritarisaagoille on tyypillistä, että ne ovat Islannin ulkopuolelle sijoittuvia fiktiivisiä ritariseikkailuja, jotka eivät pohjaudu millekään eurooppalaiselle alkuperäistekstille mutta olivat ammentaneet vaikutteita ritariromansseista tai niiden käännöksistä. Niiden tapahtumapaikkana on usein hoviympäristö, mutta joskus tapahtumat sijoittuivat myös viikinkimiljööhön. Islantilaiset alkoivat kirjoittaa kotoperäisiä ritarisaagoja todennäköisesti jo 1200-luvun lopulla, ja niiden kirjoittaminen jatkui pitkään myös reformaation jälkeen. Kotoperäiset ritarisaagat nauttivat keskiajan Islannissa suurta suosiota. Ne eivät kuitenkaan ole yhtenäinen genre. Osa kotoperäisistä ritarisaagoista muistuttaa muinaissaagoja. Keskiajalla sekä muinaissaagoja että kotoperäisiä ritarisaagoja sisällytettiinkin usein samoihin kokoelmakäsikirjoituksiin.[9] Keskiaikaista alkuperää olevia saagoja on tutkijasta riippuen määritelty olevan 27–38 kappaletta. Muita kotoperäisiä ritarisaagoja, joiden keskiaikaisuutta ei ole pystytty osoittamaan, on yli 100.[10]

Verrattuna käännettyihin ritarisaagoihin, joissa sankareiden käytös oli ritarillista, kotoperäiset ritarisaagat ovat avoimen naisvihamielisiä. Ne keskittyvät miespuolisten sankareidensa kunnian, omaisuuden ja vallan hankkimiseen. Niille on tyypillistä keskiaikaisessa romanssikirjallisuudessakin tunnettu morsiamen etsintä -teema. Tavoitellut morsiamet saattavat kuitenkin olla vastahakoisia ja nöyryyttää kosijoitaan (ns. neitsythallitsija-motiivi, eng. maiden king). Siinä missä muiden islantilaisten saagojen rakkaustarinat ovat yleensä traagisia, kotoperäisissä ritarisaagoissa on kuitenkin yleensä aina onnellinen loppu.[11]

Katso myös[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Ármann Jakobsson. 2012. The Earliest Legendary Saga Manuscripts. Teoksessa The Legendary Sagas. Origins and Development, toim. Annette Lassen, Agneta Ney & Ármann Jakobsson. Reykjavík: University of Iceland Press, 21–32.
  • Barnes, Geraldine. 1993a. Riddarasögur: Translated. Teoksessa Medieval Scandinavia. An Encyclopedia, toim.Phillip Pulsiano. New York & London: Garland, 531–533.
  • Barnes, Geraldine. 1993b. Parcevals saga. Teoksessa Medieval Scandinavia. An Encyclopedia, toim.Phillip Pulsiano. New York & London: Garland, 496–497.
  • Barnes, Geraldine. 2000. Romance in Iceland. Teoksessa Old Icelandic Literature and Society, toim. Margaret Clunies Ross. Cambridge Studies in Medieval Literature 42. Cambridge: Cambridge University Press, 266–286.
  • Budal, Ingvil Brügger. 2009. Strengleikar og lais. Høviske noveller i omsetjning frå gammalfransk til gammalnorsk. Bergen: University of Bergen, Faculty of Humanities, Department of Linguistics, Literary and Aestetic Studies.
  • Driscoll, Matthew. 2007 [2005]. Late Prose Fiction (lygisögur). Teoksessa A Companion to Old Norse-Icelandic Literature and Culture, toim. Rory McTurk. Blackwell Companions to Literature and Culture 31. Malden: Blackwell, 190–204.
  • Glauser, Jürg. 2007 [2005]. Romance (Translated riddarasögur). Teoksessa A Companion to Old Norse-Icelandic Literature and Culture, toim. Rory McTurk. Blackwell Companions to Literature and Culture 31. Malden: Blackwell, 372–387.
  • Hughes, Shaun F. D. 2008. Klári saga as an Indigenous Romance. Teoksessa Romance and Love in Late Medieval and Early Modern Iceland: Essays in Honor of Marianne Kalinke, toim. Kirsten Wolf & Johanna Denzin. Ithaca: Cornell University Library, 135–163.
  • Kalinke, Marianne E. 1985. Norse Romance (Riddarasögur). Teoksessa Old Norse-Icelandic Literature. A Critical Guide, toim. Carol J. Clover & John Lindow. Ithaca & London: Cornell University Press, 316–363.
  • Kalinke, Marianne E. 1993. Riddarasögur. 1, Indigenous. Teoksessa Medieval Scandinavia. An Encyclopedia, toim. Phillip Pulsiano. New York & London: Garland, 528–531.
  • Kalinke, Marianne E. 2011a. Introduction. Teoksessa The Arthur of the North. The Arthurian Legend in the Norse and Rus’ Realms, toim. Marianne E. Kalinke. Cardiff: University of Wales Press, 1–4.
  • Kalinke, Marianne E. 2011b. The Introduction of the Arthurian Legend in Scandinavia. Teoksessa The Arthur of the North. The Arthurian Legend in the Norse and Rus’ Realms, toim. Marianne E. Kalinke. Cardiff: University of Wales Press, 5–21.
  • Kalinke, Marianne E. & Phillip Marshall Mitchell. 1985. Bibliography of Old Norse-Icelandic Romances. Ithaca & London: Cornell University Press.
  • van Nahl, Astrid. 1981. Originale Riddarasögur als Teil altnordischer Sagaliteratur. Texte und Untersuchungen zur Germanistik und Skandinavistik 3. Frankfurt am Main: Lang.
  • Andersen, Lise. 1993. Partalopa saga. Teoksessa Medieval Scandinavia. An Encyclopedia, toim. Phillip Pulsiano. New York & London: Garland, 497–498.
  • Simek, Rudolf & Hermann Pálsson. 2007. Lexikon der altnordischen Literatur. Kröners Taschenausgabe 490. Stuttgart: Kröner.
  • Sverrir Tómasson. 1986. The ’fræðisaga’ of Adonias. Teoksessa Structure and Meaning in Old Norse Literature. New Approaches to Textual Analysis and Literary Criticism, toim. John Lindow, Lars Lönnroth & Gerd Wolfgang Weber.The Viking Collection 3. Odense: Odense University Press, 378–393.
  • Sävborg, Daniel. 2003. Kärleken i fornaldarsagor – höviskt eller heroiskt? Teoksessa Fornaldarsagornas struktur och ideologi. Handlingar från ett symposium i Uppsala 31.8.–2.9.2001,toim. Ármann Jakobsson, Annette Lassen & Agneta Ney. Uppsala: Uppsala universitet, Institutionen för nordiska språk, 47–72.
  • Torfi H. Tulinius. 1993. Kynjasögur úr fortíð og framandi löndum. Teoksessa Böðvar Guðmundsson, Sverrir Tómasson, Torfi H. Tulinius & Vésteinn Ólason: Íslensk bókmenntasaga, II. Reykjavík: Mál og menning, 1993,165–245.
  • Wolf, Kirsten. 1993. Amicus and Amileus. Teoksessa Medieval Scandinavia. An Encyclopedia, toim. Phillip Pulsiano. New York & London: Garland, 13–14.
  • Wollin, Lars. Eufemiavisorna. http://www.oversattarlexikon.se/artiklar/Eufemiavisorna -sivusto.

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Kalinke 1993; Barnes 1993a; Glauser 2007, 372.
  2. Glauser 2007, 373–376; Kalinke 2011a, 2–4; Kalinke 2011b, 15, 17; Kalinke & Mitchell 1985, 105; Simek & Hermann Pálsson 2007, 363; Budal 2009, 40–48.
  3. Glauser 2007, 373; Kalinke 2011a, 2; Kalinke 2011b, 11, 13; Kalinke 1985, 331–333, 340; Barnes 1993b, 496–497.
  4. Kalinke 2011a, 1; Kalinke 2011b, 5, 16.
  5. Glauser 2007, 373; Kalinke 2011b, 13.
  6. Kalinke & Mitchell 1985, 90; Præstgaard Andersen 1993, 497–498; Simek & Hermann Pálsson 2007, 302.
  7. Kalinke & Mitchell 1985, 23; Wolf 1993, 13–14; Simek & Hermann Pálsson 2007, 12, 16, 300–301.
  8. Wollin (elektroninen dokumentti).
  9. Van Nahl 1981, 11–88; Kalinke 1985, 325, 327; Barnes 2000, 267, 277; Driscoll 2007, 191; Ármann Jakobsson 2012.
  10. Tulinius 1993, 221; Driscoll 2007, 192–193; Hughes 2008.
  11. Kalinke 1985, 328–332; Sverrir Tómasson 1986, 382–393; Barnes 2000, 268, 277–279, 282; Sävborg 2003; Driscoll 2007, 199, 201–202.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]