Eeva Joenpelto
| Eeva Joenpelto | |
|---|---|
 1984 |
|
| Henkilötiedot | |
| Syntynyt | 17. kesäkuuta 1921 Sammatti |
| Kuollut | 28. tammikuuta 2004 (82 vuotta) Lohja |
| Kansalaisuus | suomalainen |
| Ammatti | kirjailija |
| Aiheesta muualla | |
 Löydä lisää kirjailijoitaKirjallisuuden teemasivulta |
|
Eeva Elisabeth Joenpelto (vuodesta 1945 Hellemann; 17. kesäkuuta 1921 Sammatti – 28. tammikuuta 2004 Lohja[1]) oli palkittu suomalainen kirjailija. Hän käytti myös salanimiä Eeva Helle ja Eeva Autere.
Joenpelto sai kuudesti valtion kirjallisuuspalkinnon ja Finlandia-palkinnon vuonna 1994. Hänelle myönnettiin vuonna 1968 Pro Finlandia-mitali.
Elämä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Nuoruus, opiskelu ja perhe[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Eeva Joenpelto syntyi Sammatissa vuonna 1921.[2] Hänen isänsä oli kauppias Johan Emil Joenpelto (ent. Werlander)[3] ja äitinsä Anna Matilda Stenström.[4] Perheen kolme ensimmäistä lasta oli kuollut ennen Eevan syntymää, joten hän kasvoi vuonna 1914 syntyneen Erkki-veljen kanssa.[2]
Eeva aloitti kansakoulun Myllykylässä, mutta oppikoulun takia hän joutui lähtemään Lohjalle. Kotoa kouluun oli 16 kilometriä, eikä matkaa pystynyt kulkemaan päivittäin. Hän asui syksystä 1932 lähtien kouluviikot Lohjalla koulukortteereissa. Joenpellon opinnot sujuivat vaihtelevasti, mutta ylioppilaaksi hän valmistui keväällä 1940. Talvisota oli päättynyt edellisenä päivänä, eikä ylioppilaskirjoituksia ollut järjestetty.[2]
Joenpelto muutti syksyllä 1940 Helsinkiin, missä hän opiskeli Yhteiskunnallisessa korkeakoulussa 1940–1942.[5] Joenpellon tarkoitus oli valmistua toimittajaksi, mutta opinnot jäivät kesken, sillä hän aloitti työnteon. Hän työskenteli ensin Ajan Suunnassa ja sitten Suurtalkoot-yhdistyksessä ja Nuoressa Voimassa.[2]
Joenpelto tapasi sota-aikana tanskalaissyntyisen toimittajan Jarl Hellemanin. He menivät naimisiin tammikuussa 1945. Heidän esikoislapsensa, Jan Ilmari syntyi marraskuussa 1946. Kumpikin oli aloittanut tässä vaiheessa jo kirjallisen uransa. Esikoisteosten jälkeen Jarl Helleman keskittyi kustannusalaan, kun taas Joenpelto jatkoi kirjailijana.[2]
Ura[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Joenpellon esikoisromaani Seitsemän päivää ilmestyi salanimellä Eeva Helle vuonna 1946.[1] Myös neljä vuotta myöhemmin ilmestynyt Tulee sittenkin päivä... julkaistiin salanimellä. Sen kirjoittajaksi ilmoitettiin Eeva Autere. Joenpelto itse piti kirjailijanuransa alkuna vuonna 1950 julkaistua teosta Kaakerholman kaupunki. Hän ei edes mielellään puhunut kahdesta ensimmäisestä teoksestaan.[2] Kaakerholman kaupunki käsittelee köyhän länsisuomalaisen mäkikulman vaiheita ja nostaa esiin torpparinvaimon henkilönkuvan. Joenpelto keskittyi Kaakerholman kaupunkia seuranneissa pienoisromaaneissa yksittäisiin henkiöihin: Veljen varjo (1951) pohtii sodassa kaatuneen muistoa ja teoksessa Johannes vain (1952) päähenkilö joutuu aineen ja hengen varsin suomalaiseen vastakkainasetteluun.[4]
Joenpellon ura lähti 1960-luvulla uusiin suuntiin, ja hän kirjoitti uusista aihealueista. Viisaat istuvat varjossa (1964) ja Halusit tai et (1969) ovat avioliittokuvauksia, ja Vesissä toinen silmä on puolestaan taiteilijaromaani. Joenpelto otti vuonna 1966 julkaistun romaanin Ritari metsien pimennosta päähenkilöksi omapäisen vanhan ihmisen. Teos kertoo iäkkäästä valtion virkamiehestä, jonka elämä ulottui suuriruhtinaskunnan ajasta vaaran vuosiin. Päähenkilö pohtii kirjassa Suomen ja Venäjän välejä myöntyvyydestä vastarintaan.[4]
Joenpelto kirjoitti 1970-luvulla neljäosaisen Lohja-sarjan, joka toi hänelle sekä arvostelu- että myyntimenestystä. Lohja-sarjan ensimmäinen osa oli Vetää kaikista ovista (1974). Sitä seurasivat Kuin kekäle kädessä (1976), Sataa suolaista vettä (1978) ja Eteisiin ja kynnyksille (1980). Niissä Joenpelto kuvaa teollistuvan paikkakunnan elinkeinojen muutosta ja taloudellista kehitystä sekä yhteiskunnan eri kerroksia yhden tehdaskylän asukkaiden kautta. Sarja alkoi suoraan sisällissodan jatkotunnelmista mutta jatkui aina 1930-luvun alkupuolelle.[4]
Joenpelto jatkoi uraansa ahkerasti edelleen 1980-luvulla. Hänen teoksiinsa tuli tässä vaiheessa hieman kirpeämpiä sävyjä. Elämän rouva, rouva Glad (1982) oli kolme avioliittoa eläneen naisen muotokuva ja samalla teos ihmisen itsekkyydestä. Rikas ja kunniallinen (1984) sijoittui puolestaan talousmaailmaan, mutta Jottei varjos haalistu (1986) oli jälleen kirjailijan kotiseudulla.[4]
Tyyli ja tunnustukset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Joenpelto muistetaan eritoten 1970-luvun Lohja-sarjastaan. Häntä on pidetty vahvojen naisten kuvaajana – leima, jota vastaan kirjailija itse usein pyristeli. Keskeinen arvo Joenpellon työssä ja elämässä oli kunniallisuus: ”Että oltaisiin ihmisiksi.”[6] Joenpelto myös suomensi kirjallisuutta, muun muassa Enid Blytonin ensimmäisen Viisikko-kirjan Viisikko aarresaarella Lea Karvosen salanimellä.[7] Hänen teoksiaan on käännetty ainakin ruotsiksi, norjaksi, tanskaksi, viroksi, venäjäksi, unkariksi, islanniksi, puolaksi, tšekiksi, romaniaksi ja englanniksi.[3]
Joenpelto oli kirjailijoiden sananvapausjärjestö Suomen PENin puheenjohtaja vuosina 1964–1967.[8] Hän toimi taiteilijaprofessorina vuosina 1980–1985.[5]
Joenpelto oli 1945–1975 naimisissa kustannusyhtiö Tammen toimitusjohtajan Jarl Hellemannin kanssa. Heillä oli kaksi lasta.[3] Esikoispoika Ilmari teki itsemurhan 28-vuotiaana pian vanhempiensa eron jälkeen, ja nuorempi poika Johannes kuoli syöpään vuonna 1997.[9] Joenpelto testamenttasi Sammatissa sijaitsevan kotitalonsa kirjailijoiden käyttöön nimeään kantavaksi kirjailijakodiksi.[10]
Eeva Joenpelto ja Jarl Hellemann olivat Sylvi ja Urho Kekkosen perheystäviä, ja Joenpelto oli Sylvi Kekkosen kirjallisen salongin vakiojäsen.[9]
Romaanit[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- Seitsemän päivää (1946), salanimellä Eeva Helle
- Tulee sittenkin päivä... (1950), salanimellä Eeva Autere
- Kaakerholman kaupunki (1950)
- Veljen varjo (1951)
- Johannes vain (1952)
- Kivi palaa (1953)
- Neito kulkee vetten päällä (1955)
- Missä lintuset laulaa (1957)
- Ralli (1959)
- Syyskesä (1960)
- Kipinöivät vuodet (1961)
- Naisten kesken (1962)
- Viisaat istuvat varjossa (1964)
- Ritari metsien pimennosta (1966)
- Halusit tai et (1969)
- Vesissä toinen silmä (1971)
- Vetää kaikista ovista (1974), Lohja-sarjan 1. osa
- Kuin kekäle kädessä (1976), Lohja-sarjan 2. osa
- Sataa suolaista vettä (1978), Lohja-sarjan 3. osa
- Eteisiin ja kynnyksille (1980), Lohja-sarjan 4. osa
- Elämän rouva, rouva Glad (1982)
- Rikas ja kunniallinen (1984)
- Jottei varjos haalistu (1986)
- Ei ryppyä, ei tahraa (1989)
- Avoin, hellä ja katumaton (1991)
- Tuomari Müller, hieno mies (1994), Finlandia-palkinnolla palkittu[11].
- Uskomattomia uhrauksia (2000)
Palkinnot ja kunnianosoitukset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- Valtion kirjallisuuspalkinto (1952, 1956, 1962, 1970, 1975 ja 1983)
- Aleksis Kiven palkinto (1967)[5]
- Valtion näytelmäkirjailijapalkinto (1968)
- Pro Finlandia (1968)
- MTV:n kulttuuripalkinto (1978)[12]
- Helsingin yliopiston kunniatohtori (1982)[5]
- WSOY:n tunnustuspalkinto (1983)[5]
- Suuren Suomalaisen Kirjakerhon palkinto (1986 ja 1989)[5]
- Varjo-Finlandia (1989 ja 1994)
- Finlandia-palkinto (1994)[5]
- Suomen Leijonan ritarikunnan 1. luokan komentajamerkki (1995)
Katso myös[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- Salokannel, Juhani: ”Joenpelto, Eeva (1921–2004)”, Suomen kansallisbiografia, osa 4, s. 428–430. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2004. ISBN 951-746-445-2. Teoksen verkkoversio.
Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- ↑ a b Lassila, Pertti: Muistot: Eeva Joenpelto Helsingin Sanomat. 28.1.2004. Viitattu 29.7.2016.
- ↑ a b c d e f Eeva Joenpellon elämästä Eeva Joenpelto -seura. Viitattu 10.6.202.
- ↑ a b c Kuka kukin on 1998, s. 278. Otava. ISBN 951-1-143441-1.
- ↑ a b c d e Salokannel, Kansallisbiografia-verkkojulkaisu.
- ↑ a b c d e f g Joenpelto, Eeva Kirjasampo.fi. Viitattu 29.7.2016.
- ↑ Mahlamäki, Tiina: Kuinka elää ihmisiksi? Eeva Joenpellon kirjailijamuotokuva, s. 6. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2009. ISBN 978-952-222-133-9.
- ↑ Uotila, Millamari: Hän onkin suomentanut ensimmäisen Viisikon – Lea Karvonen on kustantajan keksimä salanimi Etelä-Suomen Sanomat. 24.5.2016. Viitattu 29.7.2016.
- ↑ Suomen Penin historiaa.
- ↑ a b Kolsi, Eeva-Kaarina: Eeva Joenpelto joutui hautaamaan poikansa – aviomies ilmoitti hääpäivänä haluavansa eron 12.6.2021. Ilta-Sanomat.
- ↑ Kirjailijakoti WSOY:n kirjallisuusäätiö. Viitattu 30.5.2015.
- ↑ Kohonen, Juhani – Rantala, Risto (toim.): Suomalaisia kirjailijoita, s. 79. Otava, 2004. ISBN 951-1-19094-6.
- ↑ Lappalainen, Jukka-Pekka: Jorma K. on optimistinen professori. Helsingin Sanomat, 24.1.1981, s. 15. Artikkelin maksullinen verkkoversio.
Kirjallisuutta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- Ahola, Suvi: Mitä Eeva Joenpelto todella sanoi?. Helsinki: WSOY, 2021. ISBN 978-951-0-45202-8.
- Mahlamäki, Tiina: Kuinka elää ihmisiksi? Eeva Joenpellon kirjailijamuotokuva. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2009. ISBN 978-952-222-133-9.
- Mahlamäki, Tiina: Naisia kansalaisuuden kynnyksellä: Eeva Joenpellon Lohja-sarjan tulkinta. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2005. ISBN 951-746-759-1.
- Ruuska, Helena: Eeva Joenpelto: Elämän kirjailija. Helsinki: WSOY, 2015. ISBN 978-951-0-40969-5.
Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- Eeva Joenpelto kertoo kirjailijantyöstään. Ylen Elävä arkisto.
- Eeva Joenpelto ja opus miesten maailmasta. Ylen Elävä arkisto.
- Elias-kirjailijat: Eeva Joenpelto. Vihdin kunnankirjasto.
- Tiina Mahlamäki kirjoitti Eeva Joenpellon elämäkerran. Kirjastokaista-video.
- Joenpelto, Eeva hakuteoksessa Uppslagsverket Finland (2012). (ruotsiksi)