Tämä on lupaava artikkeli.

Lea Karvonen

Kohteesta Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun

Lea Karvonen on yhteinen salanimi, jota useat kustannusosakeyhtiö Tammelle työskennelleet kääntäjät käyttivät erityisesti 1950–1960-luvuilla. Salanimeä käytettiin pääasiassa naisille suunnatun viihteen sekä lasten- ja nuortenkirjallisuuden suomennoksissa. Nimen käyttöön voitiin päätyä esimerkiksi siinä tapauksessa, että kääntäjä – joista monet loivat pääasiallista uraansa kirjailijoina – ei halunnut omaa nimeään yhdistettävän alempiarvoiseksi koettuun viihdekirjallisuuteen.[1] Lea Karvosen nimellä on käännetty kaikkiaan yli 160 kirjaa, viimeisin vuonna 2000. Samaa salanimeä on käytetty myös muutamassa WSOY:n kustantamassa kirjassa.[2]

Historia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lea Karvosen nimen keksivät Tammen pääkielentarkastaja Taito Otava ja käännöskirjatoimittaja Jarl Hellemann vuonna 1948. Pyrkimyksenä oli kehittää mahdollisimman luonteva suomalainen nimi, joka ei yhdistyisi aiempiin suomennoskirjallisuuden tekijöihin. Alun perin salanimelle keksittiin myös miehinen vastine Leo Karvonen, joka olisi keskittynyt miehille suunnattuihin kirjoihin kuten seikkailukertomuksiin ja jännitysromaaneihin.[1] Tälle ei kuitenkaan ilmennyt tarvetta, eikä Leo Karvosen nimeä käytetty kuin kerran, vuoden 1955 suomennoksessa Rolle Tillmanin dekkarista Murha ilman ruumista.[2] Sen sijaan Lea Karvonen otettiin nopeasti käyttöön. Ensimmäinen salanimeä hyödyntänyt julkaisu oli Eeva Joenpellon vuonna 1948 ilmestynyt Netta Muskett -käännös Uusia polkuja. Kaikkiaan Netta Muskettin 61:stä käännetystä teoksesta 25 julkaistiin Lea Karvosen suomentajanimellä. Vastaavasti Enid Blytonin laajasta lastenkirjatuotannosta Lea Karvosen nimellä käännettiin yli kaksikymmentä. Joissakin tapauksissa kustantaja tarjosi ansioituneille kääntäjilleen salanimen suojissa tehtäviä Blytonin kaltaisia kevyitä välitöitä myös palkkioina, sillä käännöspalkkiot määritettiin liuskamäärän mukaan ja kevyttä tekstiä oli joutuisampaa kääntää.[1]

Aina salanimen käyttämisen syynä ei ollut kirjan viihteellisyys. Esimerkiksi syksyllä 1955 Tammi halusi julkaista mahdollisimman nopeasti käännöksen Françoise Saganin kohuromaanista Bonjour tristesse (Tervetuloa ikävä). Pätevää ranskantaitoista kääntäjää ei kuitenkaan ollut juuri silloin tarjolla, joten Eeva Joenpelto suostui suomentamaan teoksen ruotsinnoksen pohjalta. Ruotsin käyttämistä välikielenä ei kuitenkaan haluttu paljastaa, eikä Joenpelto tunnetusti osannut ranskaa, joten suomentajan henkilöllisyys salattiin Lea Karvosen nimimerkillä.[1]

Eräitä salanimeä käyttäneitä suomentajia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Karvonen on saanut lähes kaikki Suomen kirjallisen kulttuurin palkinnot, mutta vaatimattomuuttaan hän ei niitä vastaanottaessaan ole käyttänyt nimeä Lea Karvonen.

–  Karvosen 50-vuotisen ”uran” kunniaksi vuonna 1998 Helsingin Sanomissa julkaistussa leikkimielisessä artikkelissa viitattiin monien salanimeä käyttäneiden suomentajien ansioituneisuuteen.[3]

Kaikkiaan salanimeä Lea Karvonen on käyttänyt kerran tai useammin noin kolmekymmentä eri suomentajaa.[1] Heitä ovat muun muassa:

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b c d e f g h i j k l m Hellemann, Jarl: ”Suomentanut Lea Karvonen”. Bibliophilos, 2003, nro 3, s. 27–29. Helsinki: Bibliofiilien Seura ry. ISSN 0355-1385.
  2. a b Kujamäki, Pekka: ”Lea Karvonen (nimimerkki)”. Teoksessa Riikonen, H. K. (päätoim.): Suomennoskirjallisuuden historia 2, s. 509–511. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2007. ISBN 978-951-746-889-3.
  3. Varteva, Risto: Kuka on suomentaja Lea Karvonen? Helsingin Sanomat, 31.12.1998.
  4. Puhuu ja suomentaa, paljon ja nopeasti. Helsingin Sanomat, 19.5.2002.