Andrée & Rosenqvist
| Ab Andrée & Rosenqvist Oy (Oy Andros Ab) |
|
|---|---|
 |
|
| Yritysmuoto | osakeyhtiö |
| Perustettu | 1906 |
| Perustaja |
Carl Severin Andrée ja Gustaf Allan Rosenqvist |
| Lakkautettu | 1939 |
| Kotipaikka | Turku, Suomi |
| Toimiala | moottoriveneet, venemoottorit[1] |
Ab Andrée & Rosenqvist Oy (nimi vuodesta 1934 Oy Andros Ab) oli vuosina 1906–1939 toiminut turkulainen veneveistämö ja konepaja. Yritys oli tunnettu korkealaatuisten veneiden ja venemoottoreiden valmistaja; venemoottoreita sovellettiin myös paikallismoottoreiksi.[1]
Wärtsilä-yhtymä osti Androksen vuonna 1939 ja liitti sen osaksi viereistä Crichton-Vulcanin telakkaa. Viimeiset Andros-moottorit valmistettiin vuonna 1958.[1]
Perustaminen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Yrityksen perustivat Carl Severin Andrée ja Gustaf Allan Rosenqvist. Andrée oli Göteborgista, Ruotsista kotoisin ollut insinööri ja asunut muutaman vuoden Yhdysvalloissa ennen Turkuun muuttamistaan 1898. Hän työskenteli Turun Rauta-teollisuus Oy:n palveluksessa vuoteen 1905, jolloin hän siirtyi tavaratalo Wiklundille myymään venemoottoreita. Seuraavana vuonna hän osti tavaratalon veneosaston liiketoiminnan yhdessä lankonsa Gustaf Allan Rosenqvistin kanssa. 21-vuotias kaupan alan tutkinnon suorittanut Rosenqvist oli syntyperäinen turkulainen.[1]
Laajentuminen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Yritys aloitti toimintansa kokoonpanoverstaana, joka osti veneiden rungot venevalmistajilta, kuten Turun Veneveistämöltä, ja varusti ne yhdysvaltalaisilla Fay & Bowen -moottoreilla. Liiketoiminta käynnistyi hyvin, ja pian kumppanukset ostivat tontin Aurajoen rannasta Korppolaismäen juurelta. Miehet investoivat rohkeasti toimitiloihin; vuonna 1909 alueella oli kaksikerroksinen tiilitalo, jossa oli takomo, kokoonpanoverstas, lämmittämö, puunkuivaushuone ja galvanointiverstas. Veneet rakennettiin suuressa vajassa ja laskettiin vesille kahdella slipillä. Päärakennuksessa sijaitsivat toimistot sekä materiaalivarasto, joka oli kahdessa kerroksessa yhteensä 1 270 m² suuruisella alueella. Riski kantoi hedelmää, ja kahden seuraavan vuoden aikana yritys valmisti 120 venettä ja myi 367 eri valmistajien tekemää moottoria.[1]
Veneverstas paloi perustuksiaan myöten 24. huhtikuuta 1909; samalla tuhoutui myös viisitoista valmista veneen runkoa. Uusi verstas oli kuitenkin rakennettuna jo seuraavaan syksyyn mennessä.[1]
Andrée & Rosenqvist rakensi myös purjeveneitä, joista suuren osan suunnitteli Carl Andrée, mutta suunnittelijoina oli myös tunnettuja kotimaisia veneensuunnittelijoita, kuten Gustaf Estlander.[2]
Moottorivalmistuksen alku[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Yhtiöstä tuli osakeyhtiö vuonna 1911 ja sen vuosituotanto oli noin 50 venettä, joihin asennettiin ulkomaiset moottorit. Samalla Andrée ja Rosenqvist toteuttivat pitkäaikaisen suunnitelmansa veneenmoottorien valmistuksen aloittamisesta. Nykyaikainen, amerikkalaisten esikuvien mukaan rakennettu moottoriverstas aloitti toimintansa vuoden 1912 alkupuolella. Moottorin merkiksi tuli Andros ja ensimmäisen vuoden aikana niitä valmistettiin 31 kappaletta. Vuoteen 1918 asti moottoreita valmistettiin kahta tyyppiä. Yrityksen raskaat moottorit, joiden käyntinopeus oli 400–800 r/min, oli tarkoitettu kalastusaluksiin ja pienemmät moottorit urheiluveneisiin.[1]
Ensimmäinen maailmansota[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Ensimmäisen maailmansodan puhjettua vuonna 1914 Venäjän keisarikunnan laivasto tarvitsi pikaisesti höyry- ja polttomoottorikäyttöisiä kaatereita (kaateri tulee venäjän sanasta Катеръ, nykyisin Катер, joka tarkoittaa kutteria tai pientä moottorialusta[1]). Kyetäkseen vastaamaan kasvaneeseen kysyntään ja erityisesti Venäjän laivastolta saamaansa tilaukseen yritys rakensi uudenaikaisen verstaan Uittamolle. Vanhalla veneverstaalla investoitiin muun muassa uuteen valimoon ja ohutlevyverstaseen.[1]
Vaikka Andrée & Rosenqvist ei rakentanutkaan höyrykoneita, siltä tilattiin kahdeksan höyrykaateria, jotka oli määrä toimittaa seuraavan vuoden huhti-kesäkuuhun välissä. Alukset valmistettiin lopulta moottoreineen alihankintana viereisellä Crichtonin telakalla. Venäjän laivaston suurin, yhteensä 24 18-metristä kaateria kattanut tilaus tuli mahdollisesti vuoden 1916 alkupuolella. Laivoja ei kuitenkaan ehditty luovuttaa ennen helmikuun vallankumousta. Andrée & Rosenqvist sai todennäköisesti vain ensimmäisen maksuerän laivoista. Vuonna 1918 hiljakkoin itsenäistyneen Suomen hallitus otti haltuunsa Suomen alueella olevat Venäjän laivaston alukset, joihin kuului 70 eri kokoista kaateria, joista 20 luovutettiin edelleen Neuvosto-Venäjälle Tarton rauhansopimuksen perusteella. Yritys sai mahdollisesti vain 250 000 markan suuruisen korvauksen Suomen valtiolta Venäjän laivaston tilaamista aluksista. Viimeiset Venäjän-kaupat olivat käydä kohtalokkaiksi, mutta yritys toipui pian tappioista. Venäjän laivastolle luovutettujen alusten kokonaismäärä ei ole tiedossa.[1]
Gustaf Allan Rosenqvist lähti yrityksen palveluksesta vuonna 1918, minkä jälkeen hän osti Oy Arwidson & Co.:n Helsingissä. Hänen tilalleen kaupalliseksi johtajaksi nimitettiin Erik W. Ingman. Uittamon verstas myytiin Turun naulatehtaalle vuonna 1920.[1]
Kulta-aika[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Vuonna 1919 Suomessa astui voimaan kieltolaki, mikä johti laajamittaiseen alkoholin salakuljetukseen Virosta, Ruotsista, Puolasta ja muista maista, ja sitä kautta kasvoi myös kysyntä nopeista, korkealaatuisista veneistä – juuri sellaisista mitä Andrée ja Rosenqvist valmisti. Yrityksen tilauskirjoista löytyy tunnettujen salakuljettajien nimiä, kuten Algoth Niska. Asiakkaana oli myös Tullilaitos, joka osti vastaavasti useita pikaveneitä.[1]
Yritys esitteli vuonna 1919 uuden moottorimalliston, ja vuonna 1920 yritys myi seitsemän jahtia ja 27 moottorivenettä. Jahtien voimanlähteinä oli raskaat Andros T -moottorit, joiden kierrosluku oli 450 r/min. Pienemmissä veneissä oli Andros L -moottorit, joiden kierrosalue oli 800–1200 r/min. Veneverstaan puolella työskenteli sata työntekijää ja moottoritehtaalla saman verran.[1]
Pikaveneiden valmistus alkoi vähetä asteittain vuodesta 1923 alkaen. Vuonna 1926 voimaan astuneessa laissa yksityisessä omistuksessa olevien moottoriveneiden huippunopeus rajoitettiin 12 solmuun; nopeamman veneen omistamiseen tarvittiin erikoislupa. Tämän seurauksena pikaveneiden tilaukset tyrehtyivät lähes täysin. Kieltolaki purettiin vuonna 1932.[1]
Vuosina 1925–1927 yritys sai merkittäviä tilauksia Neuvostoliitosta Andros T -moottoreista. Moottoreita ei käytetty pelkästään veneiden voimanlähteinä, vaan niitä sovellettiin myös pumppuihin, kompressoreihin, generaattoreihin, vetureihin ja lauttoihin.[1]
1930-luku[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Uusi Andros-moottorisarja esiteltiin pian 1930-luvun laman syvimmän pohjan jälkeen. Moottorien teho oli 10–60 hv kierrosnopeudella 1000 r/min. Mallisto käsitti 1-, 2-, 3-, 4- ja 6-sylinteriset vaihtoehdot. Suosituimpia näistä olivat yksi- ja kaksisylinteriset Andros L -moottorit. Vuonna 1935 valikoimaan kuului kymmenen moottorivaihtoehtoa.[1]
Carl Andréen pojasta Åke Andréesta tuli yrityksen pääjohtaja vuonna 1931. Carl Andrée kuoli jo seuraavana vuonna 59 vuoden iässä. Kaupallinen johtaja Erik W. Ingman osti puolet Carl Andréelta jääneistä osakkeista. Vuoden 1934 alusta yrityksen viralliseksi nimeksi tuli Ab Andros Oy. Åke Andrée myi 800 omistamistaan 1 367 osakkeesta Wiklundin suvulle vuosina 1936–1938 ja menetti samalla enemmistöosuutensa yrityksessä.[1]
Androksen naapureina oli kaksi telakkaa, joista Crichton sijaitsi joen vastakkaisella puolella ja Vulcan Androksesta katsottuna viereisellä tontilla. Telakat yhdistyivät 1920-luvulla Crichton-Vulcaniksi, joka kasvoi samalla voimakkaasti. Eräs telakan investoinneista oli joen rantaan, Korppolaismäen juureen vuosina 1934–1936 rakennettu kuivatelakka, jonka jälkeen Andros jäi telakkajätin ympäröimäksi. Andros myönsi Crichton-Vulcanille kulkuoikeuden tonttinsa läpi kuivatelakalle. Vuonna 1935 Crichton-Vulcanista tuli osa Wärtsilä-yhtymää, joka pian ilmaisi kiinnostuksensa Androksen tonttiin. Androksen pääomistajat ja Wärtsilä pääsivät yhteisymmärrykseen kaupan ehdoista ja Andros siirtyi Wärtsilän omistukseen 1. syyskuuta 1939, samana päivänä kun toinen maailmansota puhkesi. Saman vuoden lopulla Androksen liiketoiminta lopetettiin ja se yhdistettiin osaksi Wärtsilä Crichton-Vulcania.[1]
Myöhemmät vaiheet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Vuoteen 1939 mennessä Andros oli valmistanut 3 800 moottoria. Wärtsilä Crichton-Vulcan jatkoi moottorien valmistusta varastoon jääneistä osista, ja viimeinen moottori, sarjanumeroltaan 4 409, valmistui 1958. Useat moottorit päätyivät Neuvostoliiton vientiin rakennettujen laivojen pelastusveneiden voimanlähteiksi. Androksen rakennukset säilyivät käytössä siihen asti kunnes ne purettiin 1960-luvulla. Samalle paikalle kohosi myöhemmin Wärtsilän dieselmoottoritehdas.[1]
Vuonna 1987 löydettiin Wärtsilän Turun telakan arkistosta Androksen arkisto, jonka luultiin jo tuhoutuneen tulipalossa vuonna 1939. Ruotsalainen Hans Værnéus kirjoitti historiateoksen yrityksestä käyttäen arkistoa, joka siirrettiin Tukholmaan.[1] Arkistoa säilytettiin moottorivenemuseossa, jossa sen sisältö dokumentoitiin perinpohjaisesti. Arkisto palautettiin Suomeen vuonna 2011, jolloin se luovutettiin Forum Marinumille ja Turun maakunta-arkistolle.[3]
Säilyneiden Andros-veneiden määrä on joitakin kymmeniä.[3]
Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- ↑ a b c d e f g h i j k l m n o p q r s von Knorring, Nils: ”Tarina Androksesta”, Aurajoen veistämöt ja telakat, s. 92–96. Espoo: Schildts Förlags Ab, 1995. ISBN 951-50-0735-6.
- ↑ Rajama, Markku; Kosonen, Jorma: Lorelei – saaga saaristoristeilijästä ts.fi. 21.5.2006. Suomen Saaristoristeilijäyhdistys ry. Arkistoitu 7.2.2012. Viitattu 12.1.2014.
- ↑ a b Aurajokisuun ainutlaatuista puuvenehistoriaa palasi kotiin Yle uutiset, Turku. 17.2.2011. Yle Turku. Viitattu 12.1.2014.
