Ero sivun ”Savitaipaleen rintama” versioiden välillä

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Uudempi muutos →
Poistettu sisältö Lisätty sisältö
VisuaalinenWikiteksti
Ak: Uusi sivu: {{Taistelu | nimi = Savitaipaleen taistelut | osa_sotaa = Suomen sisällissotaa | kuva = Savitaipale 1918.jpg | kuvateksti = Valkoisen tykistön tu...
(ei mitään eroa)

Versio 27. syyskuuta 2017 kello 05.53

Savitaipaleen taistelut
Osa Suomen sisällissotaa
Valkoisen tykistön tuhoamaa Savitaipaleen kirkonkylää.
Valkoisen tykistön tuhoamaa Savitaipaleen kirkonkylää.
Päivämäärä:

27. helmikuuta – 25. huhtikuuta 1918

Paikka:

Savitaipale

Lopputulos:

punaiset vetäytyvät

Osapuolet

valkoiset

punaiset

Komentajat

Georg Hjalmar Tulander
Karl Müller
Einar Förberg

Kaarlo Koskelo
Heikki Kröger

Vahvuudet

n. 500

n. 500–800

Tappiot

25 kaatunutta

ainakin 32 kaatunutta

Savitaipaleen taistelut käytiin Suomen sisällissodan aikana 27. helmikuuta – 25. huhtikuuta 1918 Etelä-Karjalassa sijaitsevan Savitaipaleen kirkonkylän hallinnasta. Sillä oli erityisesti punaisten kannalta suuri merkitys, sillä kylä turvasi 30 kilometriä etelämpänä kulkevan elintärkeän Pietarin radan pysymisen heidän hallussaan.

Savitaipale oli valkoisten hallussa sodan ensimmäisen kuukauden ajan, kunnes punaiset miehittivät sen 28. helmikuuta. Savon rintaman taisteluihin kuuluneet Savitaipaleen taistelut liittyivät myös punaisten Karjalan rintaman sotatoimiin, kun heidän tavoitteenaan oli työntää rintamalinjaa pohjoisemmaksi Savitaipaleen ja Taipalsaaren suuntaan. Savitaipaleen suunnalla alkuperäinen tarkoitus oli edetä Mikkeliin ja Savon radalle, mutta lopulta punaiset päätyivät ainoastaan puolustamaan kylää ja sulkemaan valkoisten tien Pietarin radalle. Savitaipaleen taistelut päättyivät lopulta 25. huhtikuuta, jolloin punaiset vetäytyivät kohti Kymenlaaksoa.

Edeltäviä tapahtumia

Yhteiskunnallisen tilanteen kärjistyttyä tammikuun 1918 aikana, otti punakaarti Lappeenrannan haltuunsa 21. tammikuuta käydyn Taavetin kahakan jälkeen. Tämän seurauksena suojeluskuntalaiset vetäytyivät kaupungista 26. helmikuuta Taavetin kautta Savitaipaleelle, jonne vajaan 40 miehen joukko saapui kaksi päivää myöhemmin. Alun perin tarkoituksena oli miehittää Kouvola, mutta kun se oli jo punaisten hallussa, saivat he Taavetissa käskyn jatkaa Savitaipaleelle ja riisua paikkakunnalla olleet venäläiset aseista.[1]

Savitaipaleen läpi kulki venäiläisten ensimmäisen maailmansodan aikana rakentama puolustuslinja, joka ulottui Saimaan länsirannalla Ristiinasta Säkkijärvelle.[2] Paikkakunnalla oli Kaakkois-Suomessa linnoitustöitä tehneitä joukkoja varten perustettu dynamiittivarasto, jota vartioi noin 50 venäläissotilasta.[3] Suojeluskuntalaiset tekivät heti saavuttuaan sopimuksen aseiden luovuttamisesta ja saivat venäläisiltä noin 100 kivääriä, 1 500 patruunaa ja 17 tonnia dynamiittia. 45 kivääriä jätettiin vastaperustetulle Savitaipaleen suojeluskunnalle, ja loput vietiin Savonlinnaan ja Imatralle.[1] Paikkakunnalla olleet venäläiset puolestaan marssivat Sortavalan kautta Venäjälle.[3]

Seuraavan parin viikon aikana Savitaipaleelle saapui jatkuvasti Etelä-Suomesta rintamalinjan yli siirtyneitä valkoisten kannattajia ja suojeluskuntalaisia, joille annettiin kylässä sotilaskoulutusta. Valkoiset odottivat punaisten iskua Lappeenrannan tai Taavetin suunnasta, mutta ryhtyivät lopulta itse toimeen ja hyökkäsivät 15. helmikuuta punaisten valtaamaan Taavettiin noin 50 miehen voimin. Hyökkäyksestä tuli kuitenkin täydellinen epäonnistuminen valkoisten menettäessä 13 kaatunutta. Kymmenen päivää myöhemmin Savitaipaleelta tehtiin toinen epäonnistunut hyökkäys Lemille.[4]

Sotatoimet

Valkoisten tykistötulessa vaurioitunut Savitaipaleen kansakoulu.

Lyytikkälän taistelu ja Savitaipaleen miehitys

Kymenlaakson punakaartilaiset lähtivät 26. helmikuuta liikkeelle Kouvolasta tarkoituksenaan edetä Savitaipaleen kautta Mikkeliin. Lähinnä Kymin pitäjästä ja Kotkasta koottu 500 miehen osasto majoittui illalla noin seitsemän kilometriä Savitaipaleen kirkonkylän eteläpuolella sijaitsevaan Lyytikkälän kylään. Seuraavana päivänä noin kello 11.30 Georg Hjalmar Tulanderin johtama valkoisten osasto hyökkäsi Lyytikkälään, mutta punaiset onnistuivat ajamaan heidät takaisin parin tunnin taistelun jälkeen.[5][6]

Punaisten hyökkäyksen pelossa valkoiset jättivät Savitaipaleen ja siirtyivät noin 20 kilometrin päähän Kuolimojärven pohjoispuolelle Suomenniemen kylään.[4] Näin punaiset saivat Savitaipaleen haltunsa ilman taisteluja 28. helmikuuta. Mikkeliin etenemisen sijasta heille annettiin kuitenkin määräys jäädä paikoilleen, koska eteneminen Mäntyharjun suunnalla ei ollut edennyt samaan tahtiin.[5] Esikunta perustettiin Savitaipaleen pappilaan ja lisäksi punakaartilaisia asettui muun muassa kansakoululle. Rintamapäällikkönä toimi aluksi vuoden 1912 Tukholman olympialaisten painin kultamitalisti Kaarlo Koskelo, joka huhtikuussa vaihtui varastomies Heikki Krögeriin. Molemmat olivat Kotkan punakaartin jäseniä.[7]

Valkoisten hyökkäävät Savitaipaleelle

Valkoiset tekivät ensimmäisen hyökkäyksensa Savitaipaleen kirkonkylään 4. maaliskuuta. Operaation suunnitteli valkoisten joukkoihin liittynyt Saksan keisarillisen armeijan korpraali Karl Müller, joka väitti olevansa yliluutnantti Karl von Zedtwitz zu Hackenbach. Hyökkäykseen osallisti noin 550 miestä, jotka koostuivat pääosin suojeluskuntalaisista, mutta mukana oli myös luutnantti Väinö Vainikaisen komentama Savon ryhmän komppania.[6][8]

Punaiset olivat saaneet tiedon hyökkäyksesta valkoisten joukoissa olleelta kannattajaltaan ja tiesivät näin ollen varautuua siihen. Valkoiset hyökkäsivat kirkonkylään kahden osaston voimin, joista toinen eteni kilometrin levyisenä rintamana lännestä ja toinen pohjoisesta Kärnäkoskelle johtavaa maantietä pitkin. Illan häärtyessä sekaisin joutuneet valkoiset kuitenkin perääntyivät. Suurin osa palasi omatoimisesti Suomenniemelle, josta he jatkoivat seuuraavana päivänä edelleen Partakoskelle. Hyökkäyksen pysäyttäminen oli punaisille tärkeä voitto, sillä Savitaipaleen hallinta takasi elintärkeän Pietarin radan pysymisen heidän hallussaan. Ennen omien hyökkäysten käynnistämistä punaiset keskittyivät puolustusvarustusten rakentamiseen kirkonkylän ympäristöön.[5][8]

Punaisten hyökkäykset

Punaisten majapaikkana toimineen kansakoulun sisätiloja taistelun jälkeen.

Epäonnistuneen hyökkäyksensä jälkeen valkoiset asettuivat Savitaipaleen pohjoispuolella sijaitseville Partakoskelle ja Kärnäkoskelle, joita punaiset yrittivät maaliskuun jälkipuoliskolla vallata kahdesti. Eteneminen pysähtyi kuitenkin molemmilla kerroilla jo pari kilometriä kirkonkylästä sijoitettuun valkoisten etuvartioon. Ensimmäinen hyökkäys tehtiin 16. maaliskuuta ja toinen 23. maaliskuuta, jolloin valkoisten ensimmäinen puolustuslinja näytti jo murtuvan. Punaiset etenivät Kärnäkosken maantietä pikin vajaan kilometrin verran ensimmäistä hyökkäystä pidemmälle, mutta palasivat lopulta illan hämärtyessä takaisin.[5] Valkoisten päällikkönä toiminut korpraali Müller haavoittui jälkimmäisessä taistelussa vakavasti päähänsä, jonka tilalle nimettiin aikaisemmin tykistöpatteria komentanut ruotsalainen kapteeni Einar Förberg.[9]

Punaisten hyökkäysten jälkeen valkoiset iskivät seuraavan kuukauden ajan säännöllisesti 2–3 kertaa viikossa punaisten polustuslinjoja vastaan. Kaikki hyökkäykset torjuttiin, eivätkä valkoiset myöskään onnistuneet saartamaan kylää, vaan tie Taavetin suuntaan pysyi koko ajan auki.[5]

Punaisten vetäytyminen

Valkoiset aloittivat ratkaisevan suurhyökkäyksensä Savitaipaleelle 23. huhtikuuta. Siihen osallistuivat Savon ryhmän Savitaipaleen pataljoonan 2.–4. komppaniat, Kyminlaakson komppania, Puumalan lentävä osasto sekä kapteeni Einar Förbergin johtama 3. patteri.[6] Punaisia oli tuolloin Savitaipaleella noin 800 miestä.[5]

Ensimmäisenä päivänä valkoisten tykistö tulitti ankarasti kirkonkylää, jolloin apteekki ja ainakin kolme muuta taloa tuhoutui. Punaisten puolustuslinja kuitenkin kesti iltaan saakka.[4] Hyökkäyksen aikana Savitaipaleen suojeluskuntaan kuulunut tuleva kaksinkertainen olympiavoittaja Jonni Myyrä toimi kahdesti valkoisten oppaana. Ensimmäisellä kerralla Myyrä arvoi etäisyyden viholliseen liian lyhyeksi, jonka vuoksi lännestä edennyt Aleksander Kallion komppania marssi suoraan punaisten konekiväärituleen kärsien suuria tappioita kaatuneina ja haavoittuneina. Myöhemmin samana iltapäivänä Myyrä toimi oppaana Kyminlaakson 1. komppanialle, mutta pelästyi jo ensimmäistä lähelle osunutta kranaattia ja säntäsi valkoisten kertomusten mukaan pakoon. Myöhemmin kirjoittamissaan muistelmissa hän kuitenkin väitti toimineensa urhoolliseti punaisten tulituksen keskellä.[10]

Seuraavana päivänä valkoiset käynnistivät uuden hyökkäyksen. He onnistuivat etenemään kirkonkylän tuntumassa olevaan Paimensaareen asti, josta punaiset vetäytyivät kirkonkylään. Samana päivänä tuhoutui Savitaipaleen kirkko, jonka valkoisten tykistötuli sytytti palamaan puoli viiden aikaan iltapäivällä. Valkoiset tulittivat kirkkoa luullessaan punaisten pitävän sen tornia tähystyspaikkana ja konekivääripesäkkeenä.[5]

Punaiset saivat yöllä perääntymiskäskyn ja vetäytyivät Taavettiin, josta he jatkoivat edelleen Kymenlaaksoon yhdessä Taipalsaaren rintamalta vetäytyneiden punaisten kanssa.[3] Punakaartilaisen lisäksi mukaan liittyi paikallisia siviilejä. Punaisten poistuessa jatkoivat valkoiset kirkonkylän tulitusta, jolloin tuhoutui punaisten päämajanaan pitämä Savitaipaleen pappila sekä kenttäsairaalana toiminut pappilan navetta.[5] Joidenkin väitteiden mukaan tulipalossa menehtyi sairaalassa olleita haavoittuneita.[4] Valkoiset saivat kirkonkylän haltuunsa 25. huhtikuuta kello 4 aamulla.[9]

Tappiot

Savitaipaleen taisteluissa kaatui 25 valkoista ja ainakin 32 punaista. Suurin osa kaatuneista tuli kolmen viimeisen päivän aikana, jolloin surmansa sai 21 valkoista ja ainakin 12 punaista.[11] Punaiset surmasivat taisteluiden ulkopuolella seitsemän paikallista isäntää sekä kaksi rintamalinjan yli valkoisten puolelle pyrkinyttä ylioppilasta. Valkoisen terrorin uhreista ei ole tarkkaa tietoa, mutta rintamalla toimi vastaaviin surmiin syyllistynyt Savo-Karjalan Kenraaliesikunnan Lentävä Sotapoliisiosasto.[12]

Muistomerkit

Savitaipaleen vanhalla hautausmaalla on valkoisten lokakuussa 1920 pystyttämä Savitaipaleen taisteluiden muistomerkki, jossa on nimiluettelo kaatuneista valkoisista.[13][14] Hautausmaalla on myös punaisten joukkohauta.[15] Vuonna 2014 Savitaipaleen kirkonmäelle pystytettiin sovintoa symboloiva Savitaipale 1918 -muistomerkki. Paikalliset työväenjärjestöt eivät kuitenkaan olleet mukana hankkeessa.[16]

Muuta

Savitaipale 1918 -työryhmä on 2000-luvulla julkaissut kaksi Savitaipaleen taisteluiden aikalaiskertomuksia sisältävää kirjaa. Lisäksi vuonna 2013 ilmestyi Pentti Pylkön teos Vaiettu vuosi, joka kertoo Savitaipaleen rintaman tapahtumista.[17] Tutkija Marko Tikka on kuitenkin kritisoinut teosta siitä, että kirjasta puuttuu kokonaan valkoinen terrori ja punaisten toimiakin käsitellään kritiikittömästi paikkaansapitämättömien hhpuheiden pohjalta.[12]

Kirjallisuutta

  • Pylkkö, Pentti (toim.); Savitaipale 1918 -työryhmä: Pelon päivät : siviilihenkilöiden aikalaismuistelmia Savitaipaleen rintamalta 1918. Savitaipale: Savitaipale 1918 -työryhmä, 2009. ISBN 978-952-92658-4-8
  • Pylkkö, Pentti (toim.); Savitaipale 1918 -työryhmä: Kauhun kevät : siviilihenkilöiden aikalaismuistelmia Savitaipaleen rintamalta 1918. Helsinki: Neirol-kustannus, 2010. ISBN 978-952-56883-6-8
  • Pylkkö, Pentti: Vaiettu vuosi : Savitaipaleen rintama 1918. Savitaipale: Savitaipaleen Aura, 2013. ISBN 978-952-93305-3-9

Lähteet

  1. ↑ a b Toivanen, Pekka: ”Punaisten ja valkoisten sota Lappeenrannassa 1918”, Kauskilasta kuntaliitokseen. Historiaa ja tarinoita Lappeenrannasta ja sen asukkaista. Etelä-Karjalan museon julkaisusarja 21. Lappeenranta: Etelä-Karjalan museo, 1999. ISBN 951-78503-8-7 Teoksen verkkoversio.
  2. ↑ Venäläisten linnoitustyöt Mäntyharjussa 30.7.2013. Mäntyharjun museo. Viitattu 27.9.2017.
  3. ↑ a b c Tikka, Marko: ”Venäläisiä Saimaan rannoilla. Venäläisten kohtaloita Lounais-Karjalassa syksystä 1917 talveen 1918”, Venäläissurmat Suomessa 1914–22. Osa 2.2. Sotatapahtumat 1918–22, s. 86, 91–92. Helsinki: Valtioneuvoston kanslia, 2004. ISBN 952-53544-5-8 Teoksen verkkoversio.
  4. ↑ a b c d Väänänen, Kalle: Savitaipaleen rintama vapaussodassa. Jyväsylä: K. J. Gummerus, 1921.
  5. ↑ a b c d e f g h Halonen, Alex (toim.): ”Savitaipaleen taisteluista”, Suomen luokkasota : historiaa ja muistelmia, s. 152–155. Superior, Wisconsin: Amerikan Suom. Sos. Kustannusliikkeiden Liitto, 1928. Teoksen verkkoversio.
  6. ↑ a b c Sisällissodan taistelupaikkakortisto (PDF) Arkistojen portti. 23.12.2013. Kansallisarkisto. Viitattu 27.9.2017.
  7. ↑ Manninen, Olli: Sisällissodan tapahtumia 1: sodan alkuvaiheet 2010. Pala Suomen historiaa. Viitattu 27.9.2017.
  8. ↑ a b Jouste, Marko: Suurvaltapolitiikkaa valkoisessa ja punaisessa Suomessa Suomi 80. 1997. Tampereen yliopisto. Viitattu 27.9.2017.
  9. ↑ a b Havas, Eino: Pikakuvia kapinan ajalta, ”Maailmalle”. Maailma, 1919, nro 5, s. 81–86. Kansalliskirjasto. Viitattu 27.9.2017.
  10. ↑ Perttilä, Tommi: Kaksi olympiavoittajaa Savitaipaleen rintamalta 9.1.2015. Sekalaista propagandaa. Viitattu 27.9.2017.
  11. ↑ Vuosina 1914-22 sotaoloissa surmansa saaneiden nimitiedosto Suomen sotasurmat 1914-1922. 5.3.2002. Valtioneuvoston kanslia. Viitattu 27.9.2017.
  12. ↑ a b Tikka, Marko: Lähteiden armoilla 6.12.2013. Etelä-Saimaa. Viitattu 27.9.2017.
  13. ↑ Muistomerkit Savitaipaleen kunta. Viitattu 27.9.2017.
  14. ↑ Siiskonen, Jukka: Savitaipale / Vapaussodan muistomerkki 18.8.2013. Willimiehen jäljillä. Viitattu 27.9.2017.
  15. ↑ Hautausmaa, Savitaipale 13.6.2017. Työväenmuuseo Werstas. Viitattu 27.9.2017.
  16. ↑ Kinnunen, Mauri: Vuoden 1918 muistomerkki Savitaipaleella 18.9.2015. Makkerin blogi. Viitattu 27.9.2017.
  17. ↑ Kaipainen, Minna: Sisällissodan tapahtumat Savitaipaleella taipuivat jo kolmanneksi kirjaksi 5.12.2013. Yle Uutiset. Viitattu 27.9.2017.

Aiheesta muualla

Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Savitaipaleen_rintama&oldid=16791418”