Who Killed the Electric Car?

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Who Killed The Electric Car
Ohjaaja Chris Paine
Käsikirjoittaja Chris Paine
Tuottaja Jessie Deeter
Säveltäjä Michael Brook
Pääosat Tom Hanks
Mel Gibson
Chelsea Sexton
Ralph Nader
Joseph J. Romm
Martin Sheen (kertoja)
Valmistustiedot
Valmistusmaa Yhdysvallat
Tuotantoyhtiö Sony Pictures Classics
Levittäjä Sony Pictures Classics
Netflix
Ensi-ilta 2006
Kesto 92 min
Alkuperäiskieli englanti
Aiheesta muualla
IMDb
AllMovie

Who Killed the Electric Car? on vuonna 2006 valmistunut dokumenttielokuva, joka kertoo sähköautojen hetkellisestä ilmaantumisesta Yhdysvaltojen markkinoille 1990-luvun lopulla ja niiden katoamisesta 2000-luvun alussa. Se kuvaa erityisesti General Motorsin EV1 -auton tarinan: sen julkistamisesta syntyneestä kohusta aina sen markkinoilta poisvetämistä seuranneeseen hiljaisuuteen. Elokuva pyrkii selvittämään, mikä rooli sähköautomarkkinoiden lopahtamisessa oli öljyteollisuudella, Yhdysvaltain hallituksella, akku-teknologian kehitysasteella, vetyautojen julkistamisella sekä tavallisilla kuluttajilla.

Dokumentti lainaa rakenteessaan rikoselokuvaa: ensin näytetään ”murha”, sitten esitetään syylliset ja lopuksi luetaan tuomiot.

Sony Pictures Home Entertainment on julkaissut elokuvan DVD:llä Yhdysvalloissa.

Dokumentin tuotannosta ja levityksestä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Elokuvan on ohjannut ja käsikirjoittanut Chris Paine ja sen on tuottanut Jessie Deeter (apulaistuottajina Tavin Marin Titus, Richard D. Titus ja Dean Devlin). Dokumentti on esitetty elokuvajuhlilla Sundancessa, San Franciscossa, Tribecassa, Los Angelesissa, Berliinissä ja Deauvillessä. Teatterilevitykseen dokumentti pääsi kesäkuussa 2006. Elokuvan musiikin on säveltänyt Michael Brook.

Elokuvan aihepiiri[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

General Motorsin EV1-sähköauto latauksessa.

Elokuva kertoo sähköauton tarinan, joka alkaa sen historiasta 1800-luvun puolelta, ja päätyy teollisesti sarjavalmistettujen sähköautojen orastavaan esiintuloon General Motorsin tuodessa leasing-markkinoille EV 1-sähköauton 1990-luvun puolivälissä. Tämä tapahtui Kalifornian viranomaisten asetettua mandaatin, joka määräsi autovalmistajia velvoittavat myyntikiintiöt nollapäästöisille ajoneuvoille. Monet muut autonvalmistajat seurasivat General Motorsin esimerkkiä (Ford: Ranger Pickup, Th!nk City, Th!nk Neighbor; Chrysler: Epic Minivan; Toyota: RAV4 EV; Honda: EV Plus; Nissan: Altra EV).

Dokumentti kuvaa yksityiskohtaisesti miten Kalifornian viranomaiset päätyivät lopulta kumoamaan mandaatin jouduttuaan auto- ja öljyteollisuuden sekä George W. Bushin hallinnon painostamaksi (Bushin hallinnon riippumattomuus öljy- ja autoteollisuudesta asetetaan kyseenalaiseksi, koska sen kärkinimistä useat - kuten Dick Cheney ja Condoleezza Rice - ovat aiemmin työskennelleet kyseisten alojen yhtiöiden hallituksissa tai palkkalistoilla).

Muutaman vuoden ikäisiä EV1-sähköautoja romutettuna General Motorsin varikolla Arizonassa.

Elokuva kuvaa myös miten General Motors pyrki kaikin tavoin osoittamaan Kalifornian viranomaisille, ettei heidän omalle tuotteelleen ollut tosiasiallista kysyntää - ja miten yhtiö lopulta kerää pois kaikki EV1-sähköautonsa ja murskaa ne. Muutamia autoista lahjoitettiin tosin museoille ja yliopistoille, mutta sen sijaan ajoneuvojen alkuperäiset haltijat eivät saaneet niitä ostaa tai jatkaa niiden vuokraamista. General Motors ei myöskään vastannut mitään entisten EV1-omistajien pyyntöön saada lunastaa Burbankin varastoalueelle kerättyjä 79 EV1-autoa niiden laskennallisella hinnalla (tarjous oli yhteensä 1,9 miljoonaa dollaria).

Elokuva pohtii auto- ja öljyteollisuuden motiiveja vastustaa sähköauton leviämistä massamarkkinoille. Öljy-yhtiöiden vaikuttimeksi dokumentti nostaa rahan: polttonesteitä on mahdollisuus myydä vielä vuosikymmeniä ja alan voitot lasketaan sadoissa miljardeissa. Syyksi autoteollisuuden halulle ajaa oma tuote alas markkinoilta nähdään niin ikään voitot. Sähköautojen kehittäminen on kallista ja voitot jäävät aluksi vähäisemmiksi, kuin jatkamalla jo kehitetyn autoteknologian myymistä. Lisäksi sähköauton huollon tarve ja kuluvien osien määrä on huomattavasti perinteistä polttomoottoriautoa vähäisempi (muun muassa regeneroivan jarrujärjestelmän ja sähkömoottorin yksinkertaisen tekniikan vuoksi), mikä vähentäisi varsin hyvin tuottavien huolto- ja varaosapalveluiden kysyntää. Toisaalta elokuvassa sanotaan myös, että autoyhtiöitä saattoi yksinkertaisesti suututtaa viranomaisten pyrkimys määrätä mitä tuotteita heidän pitää valmistaa.

Dokumentti ei kuitenkaan syytä yksin öljy- ja autoteollisuutta tai Bushin hallintoa, vaan asettaa syytteeseen kaikki mahdolliset epäillyt ja käy läpi ne vuoron perään etsien syyllisiä niin teknologiasta, kuluttajista kuin Kalifornian viranomaisistakin.

Elokuva on myös hyvin kriittinen vetyautoteknologiaa kohtaan ja pitää sitä lähinnä sumuverhona, jonka avulla nykyään käyttökelpoisesta sähköautoteknologiasta luovuttiin vasta joskus tulevaisuudessa käyttöönottovalmiin ajoneuvotekniikan eduksi. Dokumentti kertoo myös, miksi vetytalous ja sen puolesta lobbaaminen on nimenomaan öljy- ja autoteollisuuden etujen mukaista.

Dokumentin loppu on sähköauton kannalta kuitenkin optimistinen. Se kertoo miten sähköautoaktivistit, -harrastajat, -pienteollisuus ja yliopistot ovat verkostumassa ja tuomassa sähköautoteknologiaa lähemmäs tavallista kuluttajaa muun muassa mahdollistamalla plug-in-hybridit (lisäämällä latausmahdollisuus teollisesti valmistettuun hybridiautoon) ja kertomalla miten voi tehdä polttomoottoriautoista omatekoisia sähköautokonversioita.

Haastattelut[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Elokuva pohjautuu pitkälti haastatteluihin. Puheenvuoron saavat muun muassa julkisuuden henkilöt kuten Mel Gibson, Tom Hanks, Alexandra Paul ja Peter Horton. Pääpaino on kuitenkin asiantuntijahaastatteluissa, joihin kuuluu muun muassa Kalifornian viranomaisten edustajia (muun muassa mandaatin kumoavan päätöksen tehneen lautakunnan puheenjohtaja), energia-alan tuntijoita, poliitikkoja ja tietokirjailijoita. Dokumentissa kuullaan myös sähköautotekniikan kehittäjiä ja autoteollisuuden palkkalistoilla sähköautojen esiinmarssin aikaan olleita johtajia.

Muiden muassa dokumentti haastattelee seuraavia henkilöitä:

  • Dave Barthmuss, General Motorsin puhemies (ympäristö ja kehittyneet teknologiat)
  • Jim Boyd, Kalifornian ilmanlaadusta vastaavan lautakunnan (California Air Resources Board - CARB) johtava virkailija vuosina 1981-96
  • Alec N. Brooks, pääinsinööri AeroVironment (johti General Motorsin SunRaycer aurinkokiiturin sekä EV1:tä edeltäneen Impact-protyypin kehittämistä)
  • Alan Cocconi, perustaja ja puheenjohtaja AC Propulsion (suunnitteli General Motorsin SunRaycerin ja Impactin moottoreiden hallintajärjestelmät)
  • John R. Dabels, pääjohtaja EcoVehicle Enterprises (toimi aiemmin General Motorsilla muun muassa EV1:n markkinoinnista vastaavana johtajana)
  • Tom Everhart, fyysikko, sähköteknologian professori, Kalifornian yliopisto (toimi General Motorsin johtokunnan jäsenenä vuosina 1989 – 2002)
  • S. David Freeman, energialan asiantuntija (toiminut muun muassa Carterin hallituksen neuvonantajana ja monen julkisten energiayhtiön johdossa)
  • Frank J. Gaffney Jr., turvallisuuspoliittisen keskuksen johtaja (toimi Reaganin hallituksessa vuosina 1983-87 turvallisuusasioiden asiantuntijana)
  • Greg Hanssen, EDrive Systemsin johtaja ja Engineering EnergyCS:n varajohtaja (erikoistunut kulkuneuvojen energiaratkaisuihin kuten polttokennoihin ja akkuihin)
  • Alan C. Lloyd, puheenjohtaja vuosina 1999-2004 California Air Resources Board
  • Alan Lowenthal, professori, Kalifornian vaalipiirin senaattori
  • Edward H. Murphy, johtaja American Petroleum Institute
  • Ralph Nader, kuluttaja-aktivisti, lakimies
  • Dan Neil, autotoimittaja Los Angeles Times, Pulizer-palkinnon saaja 2004
  • Iris and Stanford Ovshinsky, Energy Conversion Devices'in ja Ovonic Battery Companyn perustajat (kehittivät Nickel Metal Hydride (NiMH) -akut, joilla varustettiin toisen sukupolven EV1:set vuodesta 1999 alkaen ja joita käytetään nykyään suuressa osassa hybridiautoja)
  • Bill Reinert, Toyotan USA:n maajohtaja (kehittyneet teknologiat)
  • Wally E. Rippel, tutkimusinsinööri AeroVironment (osallistui EV1:n kehitystyöhön)
  • Paul Roberts, energiakysymyksiin ja politiikkaan erikoistunut kirjailija ja toimittaja (kirjoja muun muassa "The End of Oil")
  • Joseph J. Romm, fyysikko ja kirjailija ("The Hype About Hydrogen")
  • Jananne Sharpless, puheenjohtaja vuosina 1985-93 California Air Resources Board
  • John R. Wallace, vety- ja hybridiautoteknologian konsultti (toimi aiemmin johtajana Fordin Th!nk-sähköautohankkeessa)
  • R. James Woolsey, turvallisuuskonsultti, CIA:n entinen johtaja vuosina 1993-95
  • Bill Wylam, teknologiakonsultti (johti ensimmäisen sukupolven EV1:n akkujärjestelmän ja moottorin kehittämistä)

Syytteet ja tuomiot[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Dokumentti etsii syyllistä sähköautojen alasajoon ja viimeinen puolituntinen vietetään syytteen luvun ja tuomioiden julistamisen parissa. Seuraavat tahot saavat syytteen:

Kuluttajat
Syyte: Olleet epäluuloisia uutta teknologiaa kohtaan ja haluttomia tekemään ympäristön kannalta hyviä valintoja.
Akkutekniikka
Syyte: Jättää sähköauton ajomatkan riittämättömäksi.
Öljy-yhtiöt
Syyte: Eivät halunneet päästää kilpailevaa teknologiaa alalle. Tukivat nollapäästö-mandaatin kumoamista Kaliforniassa. Hankkivat omistukseensa NiMH-akkuteknologian patentit estääkseen sen käytön sähköautoissa.
Autoteollisuus
Syyte: Sabotoivat omien tuotteidensa myyntiä: tekivät tahallisen vieraannuttavaa mainontaa, eivät tehneet autoja kysyntää vastaavasti ja tekivät autot vaikeasti saataviksi (ainoastaan leasing-vaihtoehto saatavilla hankalin ehdoin: pitkä paperisota ja odotusaika ym.).
Yhdysvaltain hallitus
Syyte: Liittovaltion hallitus liittyi autoteollisuuden Kaliforniaa vastaan nostamaan kanteeseen. Ei toiminut kansalaisten edun mukaisesti vähentääkseen päästöjä vaan edisti energian kuluttamista.
Kalifornian viranomaiset
Syyte: Mandaatista peruuttamisesta päättänyt laitakunta (California Air Resources Board - CARB), jonka puheenjohtajana toimi Alan Lloyd, antoi periksi teollisuuden epäasialliselle painostukselle julkisen edun kustannuksella. Päätöksen jälkeen puheenjohtaja Lloyd päätyi johtamaan vetyautoteknologiaa edistävää polttokennojen tutkimuslaitosta, joten hänellä oli eturistiriita (tulevaa vetyteknologiaa käytettiin yhtenä perusteena luopua mandaatista). Lautakunta rajoitti kuulemistilaisuudessaan sähköautoja puoltaneiden asiantuntijoiden puheaikaa, mutta antoi käytännössä autoteollisuuden edustajille rajoittamattoman puheajan.
Vetyauto
Syyte: Polttokennoihin perustuva vetyauto nostettiin esille, jotta saatiin siirrettyä huomio käyttökelpoisesta teknologiasta eksoottisempaan ja vasta kokeiluasteella olevaan tekniikkaan.

Dokumentin langettamat tuomiot:

Kuluttajat — SYYLLISIÄ
Akkutekniikka — syytön
Öljy-yhtiöt — SYYLLISIÄ
Autoteollisuus — SYYLLINEN
Yhdysvaltain hallitus — SYYLLINEN
Kalifornian viranomaiset — SYYLLISIÄ
Vetyauto — SYYLLINEN

General Motorsin reaktio elokuvaan[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

General Motors (GM) vastasi elokuvaan puhemiehen Dave Barthmussin blogilla Who Ignored the Facts About the Electric Car? (Arkistoitu – Internet Archive). Blogissa hän ei kommentoi elokuvaa suoraan, koska ei ole sitä edes nähnyt, mutta kertoo kuitenkin yhtiön näkökulman asiaan: EV1 sähköautoon investoidut suuret rahat ja ponnistukset eivät valitettavasti johtaneet sellaiseen kaupalliseen menestykseen, jota he General Motorsissa olisivat toivoneet. Barthmuss tuo myös esiin, että General Motors on tehnyt suuresti töitä puhtaamman ja vähäpäästöisemmän autoteknologian eteen EV1-ohjelman lopettamisen jälkeenkin (etenkin hybridien ja vetyautojen kehittämisen parissa). Vetyautotekniikan pitäisi hänen mukaansa olla vuonna 2010 niin pitkällä, että sen pohjalta voidaan ryhtyä valmistamaan toimivia ja taloudellisesti kannattavia ajoneuvoja.

General Motorsin äskettäiset ilmoitukset puhuvat kuitenkin suunnanmuutosta suhteessa sähköautoteknologiaan [1]). Chevrolet Volt-plug-in-hybridin julkistamisen myötä myös puhemies Dave Barthmuss on kommentoinut elokuvaa uudestaan uudessa blogissa, mutta ei elokuvan nähtyään ole kuitenkaan muuttanut sitä koskevaa mielipidettään [2].

Arvosteluita[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Katso myös[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Who_Killed_the_Electric_Car%3F&oldid=22287807”