Viikinkilaiva

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Viikinkilaivan rekonstruktio

Viikinkilaiva on viikinkiaikana skandinaavisten kansojen rakentama laiva.

Tyyppillistä pohjoismaisille laivoille on limilaudoitus eli limisaumoitus laidoituksena, joka säilyi suurienkin laivojen rakenteessa keskiajalle saakka. Välimerellä veneet ja laivat tehtiin tasasaumoilla, jota toisinaan nimitetään myös puskusaumoitukseksi. Köli on myös ominainen viikinkien aluksille, joista on myös periytynyt termejä, kuten "tyyrpuuri" eli ohjausairon puoli, mikä oli laivan perässä kulkusuunassa oikealla puolella. Laivat olivat suhteellisen kapeita, pitkiä ja nopeakulkuisia. Laivoissa oli yleensä purjeet. Sotalaivoja myös soudettiin ja soutajia oli useita kymmeniä yhdessä laivassa, pisimmissä jopa 60 penkkiä ja 120 soutajaa. Laivoja nimitettiin soutajien määrän mukaan: 20-penkkinen ja 40 soutajaa kuljettanut laiva oli "Ledung". Sana tarkoittaa myös sotapalvelusta merellä ja maakuntien pakkoa asettaa laivoja kuninkaan käyttöön. Näistä sotalaivoista käytetään nimitystä "lånsskepp" (pitkävene).[1]

Lähteistä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Piirros viikinkilaivasta.

Viikinkilaivoista on säilynyt tietoja arkeologisina löytöinä, joista on saatu tarkkaa tietoa laivojen rakenteista. Näitä laivoja on myös kuvattu tuon ajan maalauksista, joista on saatu tietoja esimerkiksi purjeista. Kirjoitetuissa lähteissä on tietoja erilaisista laivatyypeistä, niiden käytöstä ja koosta. Laivoista tehdyt rekonstruktiot kertovat niiden merenkulkuominaisuuksista.

Laivanrakennustekniikka[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Viikinkilaiva Oslossa

Viikinkiretket tulivat mahdollisiksi laivanrakennustekniikan kehittyessä. Maston ja airojen yhdistelmä oli viikinkialusten salaisuus. Viikinkiveneissä oli mastot, jotka voitiin helposti laskea alas tuulen vastuksen vähentämiseksi, sekä vakauden lisäämiseksi, kun alusta soudettiin, tai kun oli tarpeen pitää matalaa profiilia yllätyshyökkäykseen ryhdyttäessä.

Viikinkien pitkät veneet kehittyivät silloiseen olomuotoonsa juuri viikinkiaikaa edeltävänä aikana pohjanmiesten laivanrakennustekniikan kehittyessä huippuunsa. Veneiden selkäranka oli pitkä köli joka leikattiin yhdestä suorasta puunrungosta. Veneiden kaaret muotoiltiin oksista jotka olivat valmiiksi halutun muotoisia. Tavoitteena oli notkeus ja taipuisuus, kylkilaudat veistettiin ohuiksi suurinta mahdollista joustavuutta silmällä pitäen, koska alusten runkojen tuli purjehtia kevyesti aalloilla, eikä taistella niitä vastaan. Reilunkokoisen sota-aluksen rakennukseen käytettiin noin tusina tammea. Pohjoisemmassa, missä tammea ei kasvanut, käytettiin mäntyä.

Koska viikingit hautasivat mahtimiehiään, rikkaita naisia ja miehiä laivoissa, muutamia laivoja on säilynyt. Tällaisia ovat norjalaiset Osebergin laiva ja Gokstadin laiva.[2]

Purjehduksesta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Gokstadin laivan keula

Viikingit tekivät matkansa purjelaivoilla, joita voitiin myös soutaa. Avomerellä käytettiin suurta suorakulmaista purjetta, jokivesiä ja rannikkoa pitkin kuljettiin soutamalla, jolloin masto kaadettiin. [3]

Tyypillinen viikinkien sota-alus oli noin 30 metriä pitkä ja siihen mahtui 32 soutajaa. Kuitenkin saagojen mukaan rakennettiin jopa yli 50-metrisiä sota-aluksia. Vene tehtiin tammesta, jos sitä vain oli saatavilla. Se oli matala ja vakaa, ja sillä pystyi rantautumaan helposti. Joettomien taipaleiden yli veneet siirrettiin vetämällä tai kantamalla hankainreikiin työnnettyjen airojen avulla. Tosin osa arkeologeista epäilee viimeksi mainittua, sillä käytännön kokeissa se on osoittautunut hankalaksi.

Valtaosa viikinkien retkistä tehtiin rannikkoa seuraillen, maamerkkejä tarkkailemalla saattoi selvittää kuinka pitkälle oltiin edetty. Rannikkoa pitkin tehdyillä retkillä tilaa vievää ruokaa ei tarvinnut lastata, sillä tarvittava ravinto saatiin rannikon pysähdyspaikoista. Matkat Atlantin yli Islantiin ja Grönlantiin olivat huomattavasti haasteellisempia, koska merellä oltiin useita päiviä sekä öitä. Ruoaksi viikingit söivät pitkillä retkillä kuivattua kalaa tai lihaa ja hapattamatonta leipää. Nahkaleileistä he joivat vettä, maitoa tai olutta.

Aavoilla merillä viikingeillä oli omat suuntimis- ja matkanmittauskeinonsa. Vaikka monia teorioita on esitetty siitä, kuinka viikingit navigoivat aavalla merellä, teorioiden tueksi ei ole löydetty arkeologista todistusaineistoa mistään navigointivälineistä. On luultavaa, että he selvisivät auringon ja pohjantähden asemaa seuraamalla, sekä tarkkailemalla luontoa, aaltoja, tuulta, lintuja ja meren kaloja. Linnut ja valaat esiintyivät rannikkojen läheisyydessä, sekä aallot muodostuivat eri tavalla merenpohjan kohotessa rannikkoa lähestyttäessä. Kokenut purjehtija osasi myös tarkkailla taivaanrannassa näkyvää jääkenttien heijastusta.

Kokeilut nykyaikana tehdyillä viikinkialusten kopioilla ovat osoittaneet, että aluksilla voi saavuttaa yli 10 solmun (18,5 km/h) nopeuden hyvissä olosuhteissa, ja pitkiä matkoja kuljettaessa voitiin edetä 200 km tai enemmänkin 24 tunnissa.lähde?

Katso myös[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Landström, BjörnLaiva: katsaus laivan historiaan alkukantaisesta lautasta atomikäyttöiseen sukellusveneeseen, s. 58 - 65. Alkuteoksen kieli ruotsi: Skeppet: en översikt av skeppets historia från den primitiva flotten till den atomdrivna ubåten med rekonstruktioner i ord och bilder. Suomentanut Vuorenjuuri, Martti. 6. p. Helsinki: Otava, 1990. ISBN 951-1-11183-3.
  2. Susan M. Margeson, s. 8–9
  3. Susan M. Margeson, s. 8