Vellamo Kuivalainen

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun

Vellamo Kuivalainen (24. tammikuuta 1926 Metsäpirtti, Karjalankannas – 18. tammikuuta 2012) oli ilomantsilainen kirjailija ja runonlausuja, joka oli tullut evakkona luovutetulta alueelta. Kuivalainen kävi Vuokselan Hirvisaaren kansakoulua 1939 ja jatkokurssit 1940 Töysässä. Hän asui Ilomantsin Tokrajärven kylässä vuodesta 1945. Kuivalainen toimi myös sekatyöläisenä, liikeapulaisena ja talon emäntänä.[1][2]

Tausta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vappu Katri Vellamo Kuivalainen (o.s. Laulajainen) syntyi kaikkiaan seitsenlapsisen kalastajaperheen toiseksi vanhimpana lapsena,[3] Metsäpirtin Taipaleenjoella.[4] Kuivalaisen vanhemmat olivat maanviljelijä ja kalastaja Matti Laulajainen ja Elisa Huuska. Hän oli naimisissa Tauno Kuivalasen kanssa vuodesta 1945 alkaen.[5][6]

Varhaislapsuutensa Kuivalainen vietti Taipaleen kylässä Laatokan rannalla.[6] Kouluun hän pääsi nuorempien sisaruksien hoidolta 9-vuotiaana muutettuaan Vuokselaan Hirvisaareen[6] tätinsä luo.[7] Lukemaan hän oli oppinut jo 3-vuotiaanaa mummonsa fraktuuralla[8] painetusta virsikirjasta ja luki salaa Raamattua ja kotiin tulleita lehtiä.[9] Vuokselassa lahjakas tyttö siirtyi opettajan luokse asumaan ja kävi karjanhoidon ohella koulua.[10] Siellä lukemisharrastus laajeni opettajan ja kunnan kirjaston kirjoihin. Kesäisin hän luki paimenessa ollessaan[9][4] Myöhemmin hän pääsi tutustumaan kirjallisuuteen perheissä, joissa asui evakkona ollessaan.[10][11]

Talvisota katkaisi ankaran ja työntäyteisen[12] lapsuuden ja koulunkäynnin. 13-vuotias tyttö joutui erossa perheestään  evakkotaipaleelle[8][13], joka kulki Laviassa, Jämijärvellä, Vilppulassa, Kankaanpäässä, Vuokselassa, Töysässä ja Pyhäjärvellä.[14] Päästyään vanhempiensa luokse Töysään hän suoritti kesken jääneet koulun jatkokurssit ja sai päästötodistukseen kympin kirjallisuudesta.[13]

Evakkoaikana ja sen jälkeen Vellamo Kuivalainen työskenteli liikeapulaisena ja konttoristina vuosina 1942—1945.[5][8] Vuonna 1945 hän avioitui Tauno Kuivalaisen kanssa ja muutti miehensä kotitilalle Ilomantsin Tokrajärven Kalliovaaraan. 61 vuotta kestänyt avioliitto päättyi Tauno Kuivalaisen kuolemaan vuonna 2007. Avioliitosta syntyi kolme lasta.[6][8] Vellamo Kuivalainen toimi pienviljelijän emäntänä vaikeasta allergiastaan huolimatta karjaa hoitaen eläkeikään asti.[3] [15]

Tuotanto[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vellamo Kuivalaisen runoja oli julkaistu jo aikaisemmin eri lehdissä, kun hän vuonna 1975 voitti Ilomantsin kunnan 100-vuotisjuhlan kirjoituskilpailun toisen palkinnon runollaan Koitajoellani.[16]

 Kuivalaisen runo Kevät ilmestyi vuonna 1976 Omaehtoisen kulttuuritoiminnan liiton antologiassa Asemalaiturilla minusta pusertui kaikki.[2] [17]

Runokokoelma Teen laulustani toivonsillan ilmestyi vuonna 1980 Kuivalaisen voitettua Otavan Maria Jotunin syntymän100-vuotisjuhlakilpailun[18][19]  Jaetun ensimmäisen palkinnon kaksi muuta voittajaa olivat Kaarina Valoaalto ja Seija Heino.[20][21] Kokoelma sisältää 35 runoa, jotka valottavat naisen tietä evakkojunasta pientilan emännäksi.[22]Runoilija käyttää siinä aineksina omia kokemuksiaan ja elämäntilannettaan, johon kuuluvat puoliso, lapset, emännän työ ja sen raskaudestaan huolimatta tuoma tyydytys unohtamatta luonnon tarjoamia elämyksiä.[22][23] Lyyrisestä minä-muodostaan huolimatta kokoelman runot voisivat kertoa kenen tahansa pienviljelijän emännän ja  siirtolaisen elämästä.[4] Osa runoista on tunnelmarunoutta ja elämäntilitystä kuten Kankaani, Mustamaalinen kynäni, Minä suostuin, Kukka-asiani, Näkökulmastani, Minua hirvitti, Mietin, Tasapainoinen, Kävihä mie, Otin ylleni toisen kuoren ja nimiruno Teen laulustani toivonsillan. Runojen yleispätevä ydin kantaa pitkälti oman elämänpiirin yli kuten runoissa Siinä osoitteessa, Tämän tien päässä, Kertasimme lait, Tämän tien mutkat, Tähän maisemaan valkenee aamu, Näin on.[20] Jotkut runoista ovat tuokiokuvia lähiympäristöstä , eläimistä, kasveista ja puista.[23] Ilmaisutapa on sävyltään koruton ja rauhallinen. Ironia pilkahtaa esiin esimerkiksi käsiteltäessä maatilan emännän aseman epäkohtia ja maalais- ja kaupunkilaiselämän eroja.[23] [22]

Runo Kaksijalkainen käveli.julkaistiin Saisipa sanani siivet –antologiassa, johon koottu Kalevalan juhlavuonna 1985 pidetyn kalevalaisten runojen parhaimmistoa [17]

Runo Ukin aitta on yhä ennallaan ilmestyi rauhanrunoista kootussa antologiassa Leivoslaatikko Titanicin kannella (Lasten keskus 1985).[17]

Teen laulustani toivonsillan –kokoelman runoja julkaistiin myös teoksessa Finlandia : Otavan iso maammekirja vuonna 1985 Finlandia : Otavan iso maammekirja. 4, Kaakkois-Suomi, Pohjois-Karjala, Otava 1985, s. 512-515.[17]

Vellamo Kuivalaisen runoja on julkaistu myös useissa Pohjois-Karjalan kirjailijayhdistys Ukrin antologioissa.[2] [24]

Novelli Merta täytyi kunnioittaa enemmän kuin isää, joka osallistui Maaseudun sivistysliiton ja Suomen maakuntakirjailijoiden Riihimäen erämessujen yhteydessä järjestettyyn eräkirjoituskilpailuun, julkaistiin vuonna 1989 antologiassa Kitisen kontio: eräkirjoituskilpailun parasta satoa[8][25]

Vellamo Kuivalaisen omaelämäkerta julkaistiin nimellä Tuuleen viskattu Suomalaisen kirjallisuuden seuran v. 2004 ilmestyneessä kokoelmateoksessa Se minkä jaksat kantaa – karjalaisten naisten ja miesten elämäkertoja. Elämäkerta voitti toisen palkinnon Karjalan liiton ja Suomalaisen kirjallisuuden seuran järjestämässä kirjoituskilpailussa.[8][12]

Kirjailijakuva[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kirjoittamisharrastus alkoi lapsena ruisjauhosäkistä leikeltyyn vihkoon kirjoitetuilla runoilla ja tarinoilla. [4][3][10][12]. Jo 11-vuotiaana paimentyttönä hän toivoi tulevansa kirjailijaksi [10][12]ja kirjoittavansa romaanin.[17] Myös opettajat osoittivat myönteistä huomiota taitavalle kirjoittajalle[6]  antamalla koulun raittiuskilpakirjoituksissa palkinnon joka vuosi[8] ja ainekirjoituksesta kympin.[4] Aikuisena hän palasi kirjoittamiseen vasta lasten kasvettua[24][3][15] Kirjoittaminen tuntui sopivan syrjäseudulla elävän harrastukseksi, koska sitä saattoi tehdä kotona yksin lähtemättä kauemmaksi.[21] Ensimmäinen runo, joka kertoi ilmaisun tuskasta ilmestyi paikallislehdessä Pogostan pakinoissa[19] v. 1974.[14] Runojen lisäksi Kuivalainen kirjoitti lisäansioita saadakseen viihdenovelleja oululaiselle kirjailija Jorma Kurvisen johtamalle Kolmiokirjalle.[10]

Kirjoittajakurssi Suomen Nuoriso-opistossa Mikkelin Paukkulassa antoi ratkaisevan sysäyksen Vellamo Kuivalaisen runoilijakehitykselle.[8] Runoilija Arto Kytöhonka, joka opetti kurssilla, tarjosi rakentavaa kritiikkiä ja kannusti oppilastaan laatimaan runokokoelman, josta tuli yksi kolmesta 1. palkinnon voittajasta Otavan runokilpailussa.[17][15]  Kuivalainen opiskeli kirjoittamista myös Brahean kriivareiden  kursseilla. Myöhemminkin hän arvosti kritiikkiä, myös negatiivista, joka motivoi kehittämään kirjallista ilmaisua.[2] Oma tyyli hioutui vähitellen[21] ja iän ja vähäisen koulutuksen aiheuttama itseluottamuksen puute[4]  korjaantui.[26] Vellamo Kuivalainen kirjoitti mieluiten aamuisin ja pientilan emännän muiden töiden lomassa.[10] Hän ei uskonut inspiraatioon vaan raakaan työhön ja kirjoitti tekstinsä moneen kertaan uudelleen kunnes ne tyydyttivät.[15] Hän vaati teksteiltään oivallusta ja kerroksellisuutta.[24] Häntä innoittivat niin syrjäisen kotiseudun metsät ja luonto virtoineen ja koskineen kuin lapsuuden Laatokkakin. Elämän kriisivaiheet aktivoivat häntä kirjoittamaan[24] ja muuntamaan vaikeatkin kokemukset runoiksi.[3] Hän halusi kirjoittaa asioista, jotka tuntee, eikä kokenut teemoista olevan puutetta. Aiheet löytyivät arkitodellisuudesta; lähiympäristöstä ja sen ihmisistä, perheestä ja maailman tapahtumista.[21][26] Hän pyrki välttämään sentimentaalisuutta ja monisanaisuutta ja katsoi runojensa olevan parhaimmillaan, kun ne olivat kokonaan asiaa.[26] Esikoiskokoelman runoja arvostelijat kuvasivat koruttoman lämpimiksi[23], rauhallisiksi ja hiljaisiksi, joskus hiukan pateettisiksi.[22] Runot ovat yleensä suorasanaisia. Kalevalamittaa hän vältti pitkään, mutta otti Kalevala-juhlavuoden kunniaksi vuonna 1985 myös sen käyttöön.[17] Vaikka Vellamo Kuivalainen käytti joissakin runoissaan murretta, hän vierasti nurkkakuntaisuutta[2]  eikä myöskään hyväksynyt maalaisihmisiin ja maaseudun arvoihin kohdistuvaa väheksyntää[23][17]Huumorissaan hän viljeli ironiaa, joka kohdistui maaseudun elämänmuodosta esiintyviin stereotypioihin ja kliseisiin, yhteiskunnan byrokratiaan ja ymmärtämättömiin lähimmäisiin.[22][20]

Runoilijana häntä verrattiin kahteen runonlaulajaan: Larin Paraskeen, joka oli myös syntynyt Metsäpirtissä ja ilomantsilaiseen Mateli Kuivalattareen[19] sekä aikalaisrunoilijoista maaseuturunoistaan tunnettuun[27] Eeva Heilalaan.[22]

Vellamo Kuivalainen määritteli itsensä kirjoittajaksi eikä taiteilijaksi. Hän teki myös tilausrunoja annetuista aiheista ja lausui niitä itse erilaisissa tilaisuuksissa.[24] Hän kuului useita vuosia Pohjois-Karjalan kirjailijayhdistys Ukriin, josta löysi hengenheimolaisiaan.[3] Ukri kutsui hänet kunniajäsenekseen vuonna 2007.[6]

Muu toiminta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vellamo Kuivalainen toimi aktiivisesti muiden äitien kanssa, jotta Tokrajärven kylälle saatiin koulu. Hän toimi myös luottamustehtävissä mm. Ilomantsin kulttuuri- ja kirjastolautakunnissa vuosina 1977-1992.[3] Ilomantsin maatalousnaiset valitsivat hänet vuoden kulttuuriemännäksi vuonna 1980.[3]

Meriitit[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ilomantsin kunnan 100-vuotisjuhlan kirjoituskilpailun toinen palkinto vuonna 1975 runolla Koitajoellani.[16] Otavan runokilpailun ensimmäinen palkinto vuonna 1980 kokoelmalla Teen laulustani toivonsillan .[14] Ilomantsin kulttuuripalkinto 1989.[2] Toinen palkinto Karjalan liiton ja Suomalaisen kirjallisuuden seuran järjestämässä kirjoituskilpailussa.[8][12] elämäkertakirjoituksella Tuuleen viskattu, joka julkaistiin teoksessa Se minkä jaksat kantaa.

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. ↑ Vellamo Kuivalainen Kirjasampo. Kirjastot.fi.
  2. ↑ a b c d e f Latvavesiltä - pohjoiskarjalaisten kirjailijoiden matrikkeli.  Vellamo Kuivalainen. Joensuun seutukirjasto - Pohjois-Karjalan maakuntakirjasto. Arkistoitu 8.5.2016.
  3. ↑ a b c d e f g h Kangas, Anja: Kuolleet : Vellamo Kuivalainen.. Karjalainen, 05.02.2012, s. 16.
  4. ↑ a b c d e f Kangaspunta, Inkeri: Teen runoa kuin työtä : pelkään mutta en enää tottele.. Anna, 1980, s. 60-62.
  5. ↑ a b Suomen kirjailijat 1945-1980, s. 314. Suomalaisen kirjallisuuden seura, 1985.
  6. ↑ a b c d e f Nevalainen, Mervi: Nimet mummoilta ja Kalevalasta.. Pogostan sanomat, 03.12.2007, s. 4.
  7. ↑ Kilpaileminen ja kaupanteko.. Uusi Suomi, 11.04.1981.
  8. ↑ a b c d e f g h i Kangas Anja: Laulajavaimo Karjalasta.. Pogostan sanomat, 25.5.2000, s. 6.
  9. ↑ a b Kuivalainen, Vellamo: Tuuleen viskattu, Teoksessa: Se minkä jaksat kantaa – karjalaisten naisten ja miesten elämäkertoja, s. 258-285. Suomalaisen kirjallisuuden seura, 2004, s. 261
  10. ↑ a b c d e f Romppanen, Helena: Kesää sammalkivellä.. Karjalainen, 29.07.2002, s. 9.
  11. ↑ Kuivalainen, Vellamo: Tuuleen viskattu Teoksessa: Se minkä jaksat kantaa – karjalaisten naisten ja miesten elämäkertoja, s. 258-285. Suomalaisen kirjallisuuden seura, 2004, s. 267 .
  12. ↑ a b c d e Kuivalainen, Vellamo: Tuuleen viskattu Teoksessa: Se minkä jaksat kantaa – karjalaisten naisten ja miesten elämäkertoja, s. 258-285. Suomalaisen kirjallisuuden seura, 2004, s. 259-265.
  13. ↑ a b Kuivalainen, Vellamo: Tuuleen viskattu Teoksessa: Se minkä jaksat kantaa – karjalaisten naisten ja miesten elämäkertoja, s. 258-285. Suomalaisen kirjallisuuden seura, 2004, s. 266-267.
  14. ↑ a b c Hämäläinen, Anna-Liisa: Pientilan emäntä runoili voittoon Otavan runokilpailussa : "Paha sisu puhkesi runoksi". Seura, 1980, s. 76-77.
  15. ↑ a b c d Väisänen, Ritva: Elämän myllyssä kirjoittajaksi. Karjalainen, 01.08.1991, s. 13.
  16. ↑ a b Kuusela, Hilkka: Sana puhkeaa runoksi Kalliovaaran emännältä. Pogostan sanomat, 18.09.1975.
  17. ↑ a b c d e f g h Vellamo Kuivalainen: Ilomantsin korvessakin voi olla tavallinen ihminen. Pogostan sanomat, 30.07.1985, s. 12.
  18. ↑ Sivonen, Erkki A.: Tokrajärven emännän runot ilmestyivät : Vellamon balladi on Nummisen teoksen antiteesi. Karjalan maa, 09.11.1980.
  19. ↑ a b c (Sivonen, Erkki A.): Vellamo Kuivalainen : runotyttö Tokrajärveltä. Karjalan maa, 15.04.1980, s. 5.
  20. ↑ a b c Asikainen, Kalevi: Huumorin kukkaa ei mikään saa kuihtumaan. Pogostan sanomat, 16.12.1980, s. 8.
  21. ↑ a b c d Vellamo Kuivalainen : runo ei tule äkkiä eikä myöskään helposti. Karjalainen, 12.04.1980, s. 6.
  22. ↑ a b c d e f Kirjallisuus. (Vellamo Kuivalainen: Teen lauluistani toivonsillan). Kansan uutiset, 16.01.1981.
  23. ↑ a b c d e Stålhammar, Leo: Tämän tien päässä minä seison.... Suomenmaa, 05.05.1981.
  24. ↑ a b c d e "Olen kirjoittaja, en kirjailija", Vellamo viskoo onkia lukijoille. Karjalan maa, 27.02.1988, s. 7.
  25. ↑ Kitisen kontio : eräkirjoituskilpailun kertomuksia. - Hämeenlinna : Karisto, 1989. s. 5, 81-88.
  26. ↑ a b c my: Kalliovaaran runoemännällä sanottavaa meille kaikille. Pogostan sanomat, 17.04.1980.
  27. ↑ Eeva Heilala: Elämän värit (kirjaesittely)
    1. kirja. CrimeTime, Johnny Kniga, Paasilinna, Readme.fi, Kustantamo S&S, Tammi, Teos ja WSOY. Arkistoitu 28.4.2017. Viitattu 27.4.2017.
Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Vellamo_Kuivalainen&oldid=21942323”