Udit

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun

Udit (udiksi udi tai uti) ovat kaukasialaista udin kieltä puhuva kansa Taka-Kaukasiassa Azerbaidžanissa ja Georgiassa sekä Venäjällä. Perinteinen uskonto on armenialainen tai ortodoksinen kristinusko.

Asuinalueet ja lukumäärä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Neuvostoliiton vuoden 1989 väestönlaskennan mukaan udeja oli 7971 henkeä. Azerbaidžanin Qəbələn piirin Nicin kylässä arvioitiin vuonna 2002 asuvan yli 4 500 udia. 1990-luvulla udien määrä Azerbaidžanin Vartašenin eli Oğuzin kaupungissa ja Georgian Qvarelin piirin Oktomberin (nykyään Zinobiani) kylässä väheni voimakkaasti ja on enää muutamia kymmeniä henkilöitä. Huomattava osa udeista on muuttanut Azerbaidžanista Venäjälle Krasnodarin aluepiiriin ja Rostovin alueelle sekä muihin entisen Neuvostoliiton tasavaltoihin.[1] Venäjällä oli vuoden 2002 väestönlaskennan mukaan 3 700 udia.[2]

Etninen historia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Udien esi-isiä ovat Kaukasian Albaniassa asuneet utit, jotka mainitaan jo antiikin kirjailijoiden teoksissa.[3] Kaukasian Albanian valtionuskontona oli kristinusko, jonka levittämistä varten laadittiin vuoden 430 tienoilla erityinen aramealaiseen ja kreikkalaiseen aakkostoon perustunut kirjoitusjärjestelmä.[4]

Turkkilaisten kansojen vaellettua itä-Kaukasiaan osa udeista kääntyi muslimeiksi ja sulautui azereihin, kun taas Armenian kirkkoon kuuluneet assimiloituivat pääosin armenialaisiin. Udin kieli ja kulttuuri säilyi Georgian kirkkoon kuuluneiden ortodoksien keskuudessa. Armenian kirkkoon kuuluneet käyttivät kirjakielenään armeniaa, ortodokseilla kirkon kielenä oli georgia, jota he eivät ymmärtäneet.[3] Nykyään udit osaavat azeria, venäjää, georgiaa tai armeniaa.[5]

Perinteinen kulttuuri[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Perinteisiä elinkeinoja ovat keinokasteluun perustunut maanviljely, silkinviljely, vähemmässä määrin karjanhoito ja Georgiassa viininviljely. Käsityöammateista tärkein oli savenvalanta. Kylät sijaitsivat vuorten juurella, vapaasti sijoiteltuihin taloihin kuului aidan tai kivimuurin ympäröimä piha ja hedelmätarha. Yksikerroksisten kivestä tai tiilestä rakennettujen asuinrakennusten keskellä oli avoin tulisija. Ullakkoa käytettiin hedelmien kuivaamiseen ja säilytykseen.

Ruokavalio perustui etupäässä kasviksiin. Leipää leivottiin vehnäjauhoista. Huomattava merkitys oli erilaisilla pilahveilla ja maitotuotteilla. Liharuokia valmistettiin juhlia varten. Vaatetus oli 1800-luvun lopulla samanlainen kuin Karabahin armenialaisilla.

1800-luvulla yleisin perhemuoto oli ydinperhe. Patriarkaalisia suurperheitä oli lähinnä Nicissä. Avioliitot olivat tiukan eksogamisia: sukulaisten väliset avioliitot oli kielletty 7. polveen saakka. Armenialaisten sekä nykyään venäläisten, ukrainalaisten ja georgialaisten kanssa solmitut seka-avioliitot ovat yleisiä. Perinteisiä uskomuksia ovat kristinuskon pyhimysten ja pyhien paikkojen, auringon, kuun, esi-isien ja kotilieden palvonta. Suullinen kansanperinne ja -musiikki on assimiloitumisen takia säilynyt huonosti.[6]

Nykytilanne[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Nykyään udien kansallinen itsetunto on voimistumassa ja kieltä ja kulttuuria pyritään elvyttämään.[7]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Jazyki Rossijskoi Federatsii i sosednih gosudarstv. Tom III, s. 178. Moskva: Nauka, 2005. ISBN 5-02-011237-2.
  2. Vserossijskaja perepis naselenija 2002 goda. 4.1. Natsionalnyi sostav naselenija. Viitattu 24.1.2009. (venäjäksi)
  3. a b Narody Rossii: entsiklopedija, s. 346. Moskva: Bolšaja Rossijskaja Entsiklopedija, 1994. ISBN 5-85270-082-7.
  4. Jazyki mira: Kavkazskije jazyki, s. 459. Moskva: Academia, 1999. ISBN 5-87444-079-8.
  5. Jazyki Rossijskoi Federatsii i sosednih gosudarstv. Tom III, s. 179. Moskva: Nauka, 2005. ISBN 5-02-011237-2.
  6. Narody Rossii: entsiklopedija, s. 346–347. Moskva: Bolšaja Rossijskaja Entsiklopedija, 1994. ISBN 5-85270-082-7.
  7. Narody Rossii: entsiklopedija, s. 347. Moskva: Bolšaja Rossijskaja Entsiklopedija, 1994. ISBN 5-85270-082-7.