Tuulaaki
Tuulaaki (ruots. tolag < alasaksan tolage) oli lisävero, jota kannettiin tullimaksun yhteydessä yleensä kaupunkien hyväksi. Ruotsi-Suomessa Tukholma sai vuonna 1636 ensimmäisenä kaupunkina oikeuden periä tuulaakia. Turku ja Viipuri saivat saman oikeuden 1638 sekä Helsinki ja Rauma 1650. Vähitellen muutkin tapulikaupungit ja muutamat maakaupungitkin saivat tällaisen verotusoikeuden.[1]
Alkuaikoina tuulaakin suuruus oli tietty prosenttimäärä kaupunkiin ulkomailta tuodun ja ulkomaille viedyn tavaran arvosta. Vuonna 1680 kaupungit luopuivat tuulaakioikeudestaan ja sen tuotto meni valtiolle. Vähitellen tuulaaki palautettiin kaupungeille ja 1715 kaikki tapulikaupungit saivat sen itselleen. Kaupungit saivat periä tuulaakia satamien ja pakkahuoneiden ylläpidosta aiheutuneiden menojen kattamiseen, mutta siitä riitti myös kaupunkien yleisiin menoihin.
Eräät kaupungit saivat 1600-luvun lopulla oikeuden kantaa majoitustuulaakia, joka oli lisätuulaaki sotaväen majoituksesta aiheutuneiden kulujen kattamiseen. Vuonna 1868 ero tapuli- ja maakaupunkien välillä lakkasi, jolloin tuulaakia saivat kantaa kaikki merikaupungit, joissa oli tullikamari. Tuulaakia saivat kantaa myös sisävesistöjen varrella olevat kaupungit, joista oli vesitieyhteys ulkomaille.
Suomessa tuulaakin suuruuden päätti vuodesta 1809 lähtien senaatti ja vuodesta 1918 lähtien valtioneuvosto. Vuonna 1873 majoitustuulaaki yhdistettiin varsinaiseen tuulaakiin. Ruotsissa tuulaakin kanto lakkautettiin 1857 ja Suomessa 1. huhtikuuta 1978. Suomessa tuulaakimaksun suuruus 1978 oli kaksi prosenttia maahan tuotavien ja maasta vietävien tavaroiden tullimaksusta.
Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- Tietosanakirja, Tietosanakirja-osakeyhtiö 1917
- Uusi tietosanakirja, Tietosanakirja Oy 1965
- Laki tuulaakimaksun lakkauttamisesta, 348/1976
Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- ↑ Halila, Aimo: Tuulaaki, s. 48. Teoksessa Suomen historia. Osa 3: Suurvalta-aika. Päätoim. Yrjö Blomstedt. Espoo: Weilin & Göös, 1985. ISBN 951-35-2492-2.