Trans-Australian rata

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Trans-Australian rata
Trans-Australian Railway
Perustiedot
Reitti  Port AugustaKalgoorlie
Rakennettu  19121917
Omistaja  Australian liittovaltio
Ylläpitäjä  Australian Rail Track Corporation
Tekniset tiedot
Pituus  1 692,6 km
Raiteiden lkm  1
Raideleveys  1 435 mm
Sähköistys  ei
Liikenteenohjaus
Suojastus  ei
Kulunvalvonta  ei

Trans-Australian rata[1] on Nullarborin tasangon ylittävä rautatieosuus Australiassa. Rataosuus johtaa Port Augustasta Etelä-Australian osavaltiosta Kalgoorlieen Länsi-Australian osavaltioon. Rataosuudella on myös maailman pisin rautatien suora osuus: 478 kilometrin pituinen osuus on viivasuora, mutta siinä on mäkiä. Suora alkaa kilometripylväältä 797 Ooldean länsipuolelta ja päättyy kilometripylväälle 1275 Loonganan länsipuolelle. Rataosan pituus on 1 692,6 kilometriä.

Rataosuus on tärkeä tavarankuljetusreitti, ja se on ainoa rataosuus joka yhdistää Länsi-Australian osavaltion itäiseen Australiaan. Rataosalla liikennöi kahdesti viikossa Sydneyn ja Perthin välillä liikennöivä Indian Pacific. Port Augustan ja Kalgoorlien välistä rataosuutta käyttää myös Darwiniin kahdesti viikossa liikennöivä The Ghan. Aiemmin rataosalla on liikennöinyt myös henkilöjunavuoro Trans-Australian.

Historia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Trans-Australian Railwayn linjaa Cookissa.

Vuonna 1901 kuusi australialaista siirtokuntaa muodostivat Australian liittovaltion. Tuolloin mantereen länsilaidalla sijaitseva Perth, Länsi-Australian pääkaupunki, jäi kokonaan eristyksiin muista osavaltioista. Perthin ja muiden kaupunkien välillä oli vain tuhansia kilometrejä aavikkoa, joten ainoa käytännöllinen kulkureitti ole aikaavievä ja myrskyisä vesitie. Länsiaustralialaiset saatiin liittymään liittovaltioon lupaamalla heille valtiollisesti rahoitettava rautatieyhteys muuhun Australiaan.

Vuonna 1907 säädettiin laki, jonka ansiosta rautatien suunnittelutyöt voitiin aloittaa. Työ valmistui 1909, ja suunnitelmassa esitettiin 1 711 kilometrin mittainen rautatielinjaus Port Augustasta, tuolloisesta rautatien läntisestä päätepisteestä Tarcoolan kautta kultakaivoskaupunki Kalgoorlieen Länsi-Australiassa. Suunnitelman mukaan rautatien rakennuskustannukset olisivat 4 045 000 puntaa käyttäen raideleveyttä 1,44 metriä. Rautatien rakentamisen mahdollistava laki säädettiin joulukuussa 1911 ja valtiollinen Commonwealth Railways perustettiin rautatien rakentajaksi 1912.

Rautatien rakennustyö aloitettiin Port Augustasta syyskuussa 1912. Rautatien raideleveydeksi oli valittu niin kutsuttu normaali raideleveys, siitäkin huolimatta että linjauksen molemmissa päissä olevat osavaltioiden omistamat rautatiet olivat kapearaiteisia. Koko reitin raideleveys yhtenäistettiin 1 435 millimetriin vasta 1970.

Ensimmäisestä maailmansodasta huolimatta rataa rakennettiin yhtä aikaa Kalgoorliesta ja Port Augustasta käsin. Rakennustyömaa edistyi nopeasti, silla ratalinjaus halkoi kuivia ja autioita seutuja. Eri suunnista rakennetut radat yhdistettiin 17. lokakuuta 1917,[2] ja lopullisen linjauksen pituudeksi tuli 1 692,6 kilometriä. Rautatien valmistumisesta aina vuoteen 1996 saakka rataosalla liikennöi Tea and Sugar Train, joka huolehti syrjäisten kylien elintarvikehuollosta.

Rautatie ei kertaakaan matkallaan ylitä pysyvää makeavetistä jokiuomaa. Radan varrelle porattiin kaivoja ja rakennettiin patoja tasaisin välimatkoin höyryveturien vesihuoltoa varten, mutta usein vesi oli kelvotonta käytettäväksi höyryveturissa saati ihmisten juomana, joten vesivarastot oli kuljetettava junassa. Höyryveturiaikana jopa puolet junan kuormasta oli vettä höyryveturille.

Liikenne[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Koska rautatien varrella aavikolla ei ollut riittävästi sopivia vedenottopaikkoja höyryvetureille, radan alkuperäinen suunnittelija Henry Deane pyrki dieselveturien käyttöönottoon varhaisessa vaiheessa. Hän jopa ehti tiedustella kalustovalmistajilta vetureiden hintaa ja sopivuutta radalle, mutta hän joutui eroamaan ratapölkkyjen hankinnasta johtuneen skandaalin vuoksi ennen kuin veturiehdotus oli edennyt riittävästi.[3]

Vakituinen dieselveturien käyttö matkustajajunissa alkoi vasta vuonna 1951, jolloin käyttöön otettiin uusi GM-sarjan dieselveturi.[4]

Radalla oli alun perin 400 metrin mittaisia sivuraiteita junakohtauksia varten noin sadan kilometrin välein, mutta liikenteen lisääntyessä kohtauspaikkojen määrää oli lisättävä. Nykyisin radalla on vähintään 1 800 metrin mittaisia kohtausraiteita 30–60 kilometrin välein. Useimmat liikennepaikoista ovat miehittämättömiä, ja junamiehistön velvollisuus on itse kääntää vaihteet. Keskitettyä liikenteenohjausjärjestelmää ei ole, ja junaliikennettä ohjataan kuljettajalle annettavin kirjallisin määräyksin (engl. train order operation). Kohtauspaikkojen vaihteet on rakennettu aukiajettaviksi, joten sivuraiteella oleva juna voi lähteä kohdattavan junan saavuttua ilman, että miehistön tarvitsee erikseen kääntää vaihdetta junan lähtöä varten ja sitten palauttaa sitä perusasentoon. Vaihteita varustetaan myös radio-ohjauksella, jotta veturimiehistö voi kääntää vaihteen lähestyessään kohtauspaikkaa, tarvitsematta pysäyttää junaa.

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Kerkko Hakulinen ja Sirkka Paikkala: Pariisista Papukaijannokkaan, s. 187. Suomenkieliset ulkomaiden paikannimet ja niiden vieraskieliset vastineet. Helsinki: Kotimaisten kielten keskus, 2013. 978-952-5446-80-7. suomi
  2. T. F. Chambers: The Golden Jubilee of the Trans Australian Railway, s. 267–275. ARHS Bulletin. Australian Railway Historical Society, 1968. (englanniksi)
  3. A. Burke: Rails through the Wilderness. New South Wales University Press, 1991. (englanniksi)
  4. New Train Service Across Australia. The West Australian, 12.11.1951.

Kirjallisuutta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Patsy Adam-Smith: The desert railway. Adelaide: Rigby, 1974. ISBN 0851796753.
  • David Burke: Road through the wilderness: the story of the transcontinental railway, the first great work of Australia's federation. Kensington, N.S.W.: New South Wales University Press, 1991. ISBN 0868401404.
  • R. Clarke Spear: The Golden west: Trans-Australian Christmas number. The Golden west, Vol. 13, December 1917.. Perth, Western Australia: , 1917.
  • C. H. Henshaw: Overland to Perth in 1928. ARHS Bulletin, April 1964. Australian Railway Historical Society, 1964.
  • J. L. Buckland: Canadian and American Locomotives in Wartime Service on the Trans-Australian Railway. ARHS Bulletin, September 1965. Australian Railway Historical Society, 1965.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]