Nullarborin tasanko

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
NASA - Visible Earth, Nullarborin tasanko (vaalea puoliympyrän muotoinen alue kuvan keskellä).

Nullarborin tasanko on laaja, kuiva ja lähes puuton tasankoalue Australian eteläosassa. Sana nullarbor on johdettu latinan sanasta null (ei mitään) ja arbor (puu). Aboriginaalit kutsuvat aluetta nimellä Oondiri, joka tarkoittaa vedetöntä. Nullarborin tasanko on myös maailman suurin kalkkikivikappale: sen pituus on noin 1 200 kilometriä, ja se ulottuu itä–länsi-suunnassa Etelä-Australian osavaltiosta Länsi-Australian osavaltioon.

Historia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Nullarborin tasangon ensimmäiset asukkaat olivat paimentolaisia, Spinifex-aboriginaaleja, jotka asuttivat alueen huolimatta pintaveden ja viljelyskelpoisen maa-alan puutteesta. Alueen keskimääräinen vuotuinen sademäärä on noin 200 millimetriä.

Eurooppalaiset uudisasukkaat päättivät ylittää aavikon huolimatta Nullarborin luontaisista esteistä. Vaikka Edward John Eyre kuvasi tasankoa äärettömäksi poikkeamaksi, läiskäksi luonnon kasvoilla ja paikaksi johon joutuu vain painajaisissaan, tuli hänestä vuonna 1841 ensimmäinen eurooppalainen, joka on ylittänyt tasangon.

Eyre lähti matkalleen Fowler's Baystä Etelä-Australiasta 17. marraskuuta 1840 yhdessä tutkimusmatkailija John Baxterin ja kolmen aboriginaalioppaan kanssa. Retkikunta joutui palaamaan takaisin Fowler's Bayhin kun kolme retkikunnan kuormahevosista menehtyi nestehukkaan.

Retkikunta aloitti uuden yrityksen 25. helmikuuta 1841. 29. huhtikuuta retkikunta saapui Caigunaan. Ruoan ja juoman puute aiheutti kapinan, ja kaksi aboriginaaleista surmasi Baxterin ja pakeni mukanaan retkikunnan elintarvikkeet. Eyre ja kolmas aboriginaali, Wylie, jatkoivat matkaa, hankkien ruokaa aboriginaalien tavoin. Onnekseen he tapasivat Rossiterissa ranskalaisia valaanpyytäjiä, joilta he saivat elintarvikkeita. Retkikunta saapui määränpäähänsä kesäkuussa 1841.

Ydinkokeita[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Spinifex-aboriginaalit pakotettiin muuttamaan kotialueiltaan, kun britit aloittivat ydinasekokeet Maralingassa 1950-luvulla. Aboriginaalit ovat saaneet korvauksia menetetyistä maista, ja useat ovat palanneet takaisin kotiseutunsa lähistölle. Osa alueen asukkaista ei kuitenkaan koskaan lähtenyt koealueen lähistöltä, sillä alueen eristäytyneisyyden vuoksi heitä ei voitu varoittaa kokeista.

Kulttuurillinen merkitys[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Nullarborin ylittäminen on monille australialaisille kokemus Australian takamaista. Tienvarsien huoltamot ja levähdyspaikat myyvät tarroja ja kangasmerkkejä, jotka kertovat kantajansa ylittäneen aavikon. Tarrat ovat yleinen näky pitkiä matkoja tekevissä ajoneuvoissa.

Nullarborin ylittäminen oli nykyistä vaativampaa ennen 1950-lukua, sillä tuolloin tiet olivat päällystämättömiä sora- ja hiekkapolkuja. Tieden ja polkujen varsilla on edelleen nähtävillä rekkojen ja autojen hajonneita renkaita todisteina teiden vaaroista. Kansantarut ja kaupunkitarinat kertovat varoittavia esimerkkejä pitkän matkan ajoista ilman riittävää lepoa, ja rekkakuskeista jotka menettävät järkensä keskellä tasangon tyhjyyttä.

Kun päällystetty tie Nullarborin tasangon halki valmistui, liikenteeseen on ilmaantunut lukuisia eläkeläisten matkailuautoja ja -vaunuja. Yleensä eläkeläiset, joita paikallisesti kutsutaan harmaiksi nomadeiksi, liikkuvat yleensä neljän tai useamman auton ryhmissä. Tie on myös suosittu pyöräilykohde, joskin pyöräilijöitä kehotetaan äärimmäiseen varovaisuuteen, sillä he joutuvat jakamaan kapean tien jopa 40 metrin pituisten maantiejunien kanssa.

Nullarborin matkailullinen merkitys kasvoi, kun pitkänmatkan linja-automatkojen määrä alueella lisääntyi 1900-luvun lopulla. Vuodesta 1985 lähtien taloudelliset syyt kuten halvat lentolippujen hinnat ja kallis polttoaine kuitenkin aiheuttivat talousongelmia useille linja-autoyhtiöille. Yhtiöt joutuivat laskemaan hintojaan pystyäkseen kilpailemaan matkustajista, mutta vuonna 2005 eräs suurimmista yhtiöistä joutui lopettamaan Adelaiden ja Perthin välisen linjan.

Maantiede[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Nullarborin alueen uskotaan olevan entistä merenpohjaa. Alueen uskotaan nousseen meresta noin 20–25 miljoonaa vuotta sitten mannerlaattojen liikkeiden myötä. Siitä lähtien tuulten ja sateiden aiheuttama eroosio on kuluttanut alueen lähes tasaiseksi.

Alueen kasvillisuus käsittää lähinnä matalakasvuisia pensaita. Nykyisin suuri osa tasangosta on kansallispuistoa. Alueella on myös runsaasti meteoriittien jäämiä, jotka ovat säilyneet hyvin kuivassa ilmastossa. Lukuisia meteoriitteja on löydetty Mundrabillan lähettyviltä, jotkin näistä ovat painoltaan useita tonneja.

Ilmasto[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Nullarborin tasangolla vallitsee aavikkoilmasto ja erittäin kuivat olosuhteet. Päivällä keskilämpötila on +48.5°C, kun yöllä lämpötila saattaa pudota nollan alapuolelle. Vuotuinen sademäärä Cookissa on 179,7 millimetriä.[1]

Liikenne[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Nullarborin tasankoa nähtynä Indian Pacific -pikajunasta.

Yhteydenpito mantereen itä- ja länsiosien välillä oli yksi itä–länsi-suuntaisen aavikon ylittämisen tuloksista. Kun Eyre todisti että tasangon ylittäminen oli mahdollista, aloitettiin lennätinlinjan rakentaminen. Linja valmistui kahden vuoden työn jälkeen vuonna 1877, ja se käsitti kahdeksan vahvistinasemaa. Linja oli käytössä lähes viisikymmentä vuotta, ja sen jäänteitä on yhä näkyvillä.

Trans-Australian Railway -rautatielinja halkoo Nullarborin tasankoa Kalgoorlien ja Port Augustan välillä. Rautatien rakentaminen aloitettiin 1917, jolloin kaksi rakennusryhmää aloittivat yhtä aikaa radan rakentamisen molemmista päistä. Ryhmät kohtasivat toisensa Ooldeassa, asumattomassa paikassa jossa oli saatavilla vettä. Liikenne alkuperäisellä radalla oli usein hidasta ja jopa vaarallista: lämpötilanvaihteluiden vuoksi rataan muodostui hellekäyriä, jotka saattoivat suistaa junan raiteilta. Kiskot ja ratapölkyt hautautuivat aavikon hiekkaan sekä sään että junien painon vaikutuksesta.

Kokonaan uudelleenrakennettu linjaus avattiin liikenteelle 1969. Uudelleenrakentaminen oli osa projektia, jonka tarkoituksena oli standardoida eri osavaltioissa käytetyt raideleveydet, jotta yhdysliikenne eri osavaltioiden ja rautateiden välillä olisi mahdollista. Ensimmäinen uutta rataosuutta käyttänyt juna saavutti Perthin 27. helmikuuta 1970.

Rataosuutta käyttää Indian Pacific -pikajuna, joka kulkee Perthistä Sydneyhin Adelaiden kautta.

Eyre Highway yhdistää Länsi-Australiassa sijaitsevan Norsemanin Port Augustaan valmistui 1941. Aluksi tie oli hädin tuskin ajopolku, mutta tie päällystettiin vaiheittain seuraavan kolmenkymmenen vuoden aikana. Viimeinen osuus päällystettiin vuonna 1976. Valtatie seurailee aavikon eteläreunaa, kun taas rautatie kulkee alueen halki.

Alueen tasaisuuden vuoksi Trans-Australia Railway pitää hallussaan maailman pisimmän suoran rataosuuden ennätystä. Radan pisimmän suoran pituus on 478 kilometriä, ja se on luotisuora, vaikkakin siinä on mäkiä. Eyre Highway pitää hallussaan Australian pisimmän päällystetyn tiesuoran ennätystä: pisin suora osuus on 146,6 kilometrin mittainen.

Asutus on muodostunut pääasiassa rautatien ja valtatien varsille. Valtatien varsilla paikalliset asukkaat saavat elantonsa pääasiassa matkailusta ja elintarvikehuollosta. Valtatien varren pikkukylät sijaitsevat yleensä 100–200 kilometrin välein.

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]