Sulo Salonen
Sulo Nikolai Salonen (27. tammikuuta 1899 Pyhtää[1] – 21. toukokuuta 1976[2] Pernaja) oli suomalainen säveltäjä ja urkuri.
Henkilöhistoria[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Salosen vanhemmat olivat maanviljelijä Juho Salonen ja Edla Kustaava Jordas.[1] Salonen opiskeli Suomessa Erik Furuhjelmin ja Selim Palmgrenin oppilaana Helsingin kirkkomusiikki-instituutissa, josta valmistui kanttori-urkuriksi 1924.[3] Helsingin musiikkiopistossa hän opiskeli viulun- ja urkujensoittoa ja sai päästötodistuksen 1929, mutta jo 1927 hän oli valmistunut musiikinopettajaksi.[1]
Myöhemmin Salonen jatkoi opintojaan Ruotsissa ja opiskeli kirjeitse Günter Raphaelin johdolla 1938–1944.[4] Selim Palmgrenin johdolla Salonen opiskeli yksityisesti 1934 ja Helsingin konservatoriossa 1934–1935.
1920-luvun alkuopuolella Salonen toimi kiertävänä laulukuorojen ja jousiorkesterien opettajana.[1] Kanttori-urkurina Pietarsaaressa hän oli 1929–1948 ja Sipoossa vuodesta 1952. Hän toimi myös kuoronjohtajana ja musiikkikriitikkona.[5] Ensikonserttinsa hän piti Helsingissä vuonna 1943.[3]
Director cantus -arvon Salonen sai 1940,[1] ja professorin arvonimi hänelle myönnettiin 1971.[6]
Tuotanto[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Salosta pidetään yhtenä merkittävimmistä suomalaisista kirkkosäveltäjistä.[5] Hänellä on laaja urku- ja laulumusiikkituotanto ja hän kehitti oman tyylinsä, joka perustui gregoriaaniseen lauluun, J. S. Bachiin, saksalaiseen uusklassismiin ja Arnold Schönbergiin. Hänen tuotantoonsa kuuluu 75 urkuteosta ja lähes sata kuorosävellystä[6] Tuotannon ydinteoksiin kuuluvat
- Passiokantaatti (1942)
- Myöhäisromanttinen Passacaglia opus 11 (1945)
- Sune Carlssonille omistetut partitat Sen suven suloisuutta ja Nyt vielä etehesi (1948)
- Toccata uruille opus 24 (1955)
- Missa a cappella (1957)
- Requiem (1962)
- Tapani Valstalle omistettu urkuteos Introduzione, Canzonetta & Toccata opus 43 (1973)
- 29 koraalimotettia
- monet urkusävellykset.
Salosen varhaistyyli noudatti perinteistä variaatiotekniikkaa ja polyfoniaa, kunnes tyyli muuttui kromaattisemmaksi ja modernimmaksi. Hän kokeili myös sarjallista tekniikkaa muun muassa Toccatassa uruille, mutta urkuteoksessa Introduzione, Canzonetta & Toccata hän palasi perinteiseen kirjoitustapaan.[4]
Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- ↑ a b c d e Sederqvist, Teodor – Blomqvist, Göran: ”Sulo Salonen”, Suomen säveltäjiä: Toinen osa, s. 194–200. Toimittanut Einari Marvia. Porvoo: WSOY, 1966.
- ↑ Suomalaisen musiikin tiedotuskeskus. Viitattu 6.9.2012.
- ↑ a b Böckerman-Peitsalo, Anna Maria: Objektivitet och liturgisk förankring.
- ↑ a b Lehtola, Jan: Salonen 2011. Urkuprojekti, Metropolia-ammattikorkeakoulu. Arkistoitu 5.3.2016. Viitattu 2.7.2013.
- ↑ a b Otavan Iso tietosanakirja, osa 7, p. 992. Otava 1966.
- ↑ a b Murtomäki, Veijo: Eturivin kirkkosäveltäjämme. Helsingin Sanomat 23.6.2006. Viitattu 5.12.2019.
Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- Salonen, Sulo hakuteoksessa Uppslagsverket Finland (2012). (ruotsiksi)
| ||||||||||||||||||
