Simieninsakaali

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Simieninsakaali
EthiopianWolf1.jpg
Uhanalaisuusluokitus: Erittäin uhanalainen [1]
Erittäin uhanalainen
Tieteellinen luokittelu
Domeeni: Aitotumaiset Eucarya
Kunta: Eläinkunta Animalia
Pääjakso: Selkäjänteiset Chordata
Alajakso: Selkärankaiset Vertebrata
Luokka: Nisäkkäät Mammalia
Lahko: Petoeläimet Carnivora
Alalahko: Caniformia
Heimo: Koiraeläimet Canidae
Suku: Koirat Canis
Laji: simensis
Kaksiosainen nimi
Canis simensis
Rüppel, 1840
Levinneisyyskartta
Simieninsakaalin levinneisyys
Simieninsakaalin levinneisyys
Alalajit [2]
  • C. s. simensis
  • C. s. citernii
Katso myös
 Wikispecies-logo.svg Simieninsakaali Wikispeciesissä
 Commons-logo.svg Simieninsakaali Commonsissa

Simieninsakaali[3][4] (Canis simensis) on punaturkkinen koiraeläin, joka elää Etiopian ylängöllä. Laji tunnetaan myös nimillä etiopiankettu[3][5], simeninsakaali[5], simiensakaali[6] ja etiopiansusi[6]. Nisäkäsnimistötoimikunta ehdottanut lajille uutta nimeä etiopiansakaali[4]. Laji on nykyisin erittäin uhanalainen, koska sitä uhkaavat metsästys, elinalueiden supistuminen ja koirien levittämä raivotauti.

Koko ja ulkonäkö[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Simieninsakaalilla on kapea kuono ja pystyt, teräväkärkiset korvat. Hampaat ovat pienet ja yläleuan viimeiset välihampaat ovat samanlaiset kuin sudella. Turkki on yleisväriltään punertava. Selästä se on kellanpunainen, takaosaa päin tummeneva, ja vatsa on vaalea. Väriraja erottuu hyvin. Kaulan sivulla on kaksi kellanpunaista poikkijuovaa. Tiheäkarvainen häntä on ylhäältä ja alapinnalta punertavanvalkoinen, keskeltä tumma. Uros on naarasta kookkaampi. Ruumiin pituus on noin metri. Uros painaa 15–19 kiloa ja naaras 11–14 kiloa.

Simieninsakaali on nimestään huolimatta lähempää sukua sudelle ja kojootille kuin saman mantereen kulta-, vaippa- ja juovasakaaleille.[6] Sen arvellaan kehittyneen susista, jotka viime jääkaudella noin 12 000 vuotta sitten tulivat Afrikkaan ja jäivät eristyksiin alueen vuoristoon.

Levinneisyys ja elinympäristö[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Simieninsakaali elää vain Etiopian alpiinisilla vuoristoniityillä 3 000–4 000 metrin korkeudessa. Laji on hävinnyt Eritreasta ja sen kanta on supistunut myös Etiopiassa rajusti. Tärkeimmät elinpaikat ovat Bale- ja Simienvuoristo. Sitä tavataan muun muassa Simienin kansallispuistossa.

Elintavat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Simieninsakaali elää pieninä laumoina, joissa on vain yksi lisääntyvä naaras. Pennut ovat usein useamman vieraan koiraan jälkeläisiä. Lauma merkitsee noin kuuden neliökilometrin laajuisen reviirin hajumerkeillä, kuten ulosteilla. Reviirin rajat tarkastetaan päivittäin ja mahdolliset tunkeilijat ajetaan pois. Lauman jäsenet pitävät yhteyttä toisiinsa ulvomalla ja kertovat samalla olemassaolostaan muille laumoille. Varoittaessaan tai uhkaillessaan simieninsakaali päästää lyhyitä ja hermostuneita haukahduksia.

Simieninsakaalit syövät pääasiassa jyrsijöitä, joita on ylängöllä runsaasti, jopa neljä tonnia neliökilometriä kohden. Paras saalis on juurirotta, mutta niille kelpaa mikä tahansa alueen yli kymmenestä jyrsijälajista. Sorkkaeläinten kimppuun se käy harvoin. Simieninsakaalin lisääntyminen poikkeaa muiden Canis-suvun koiraeläinten lisääntymisestä. Naaraat parittelevat yleensä eri laumojen urosten kanssa välttääkseen sisäsiittoisuutta, koska moni koiras jää synnyinlaumaan. Naaras synnyttää 60–62 vuorokauden kantoajan jälkeen 3–7 pentua pesäluolaan. Naaraat ovat lisääntymiskykyisiä kaksivuotiaina.

Uhat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Simieninsakaali on nykyään erittäin uhanalainen, ja sen kanta on enää noin 500 yksilöä. Kanta on jakautunut useisiin pienempiin populaatioihin. Suurin populaatio on Bale-vuorten kansallispuistossa, jossa elää noin 200 yksilöä. Toinen tärkeä elinalue on Simienin kansallispuisto, jossa elää 50–100 eläintä. Elinalueet ovat pienentyneet ihmisasutuksen levitessä.

Lajia uhkaa metsästys turkin takia sekä vaino karjarosvona, vaikka sen aiheuttamaa uhkaa karjalle on liioiteltu vahvasti. Simieninsakaalit eivät pelkää ihmistä ja päästävät muutaman metrin päähän. Myös karja saattaa heikentää jyrsijäkantoja, jopa kansallispuistoissa. Kaikkein pahin uhka on kuitenkin karjankasvattajien koirien levittämä raivotauti. Tilannetta on yritetty parantaa rokottamalla koiria, koska sakaalit ovat herkkiä rokotteen yliannostukselle. Koirat myös lisääntyvät sakaalien kanssa ja uhkaavat näin lajin geeniperimää. Ainakin naarassakaalin ja uroskoiran lisääntymisestä tiedetään.

Simieninsakaalien suojeluun on erikoistunut EWCP-järjestö (Ethiopian Wolf Conservation Programme).

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Marino, J. & Sillero-Zubiri, C.: Canis simensis IUCN Red List of Threatened Species. Version 2014.1. 2013. International Union for Conservation of Nature, IUCN, www.iucnredlist.org. Viitattu 17.7.2014. (englanniksi)
  2. Wilson, Don E. & Reeder, DeeAnn M. (toim.): Canis simensis Mammal Species of the World. A Taxonomic and Geographic Reference (3rd ed). 2005. Bucknell University. Viitattu 3.4.2011. (englanniksi)
  3. a b Nurminen, Matti (toim.): Maailman eläimet: Nisäkkäät 1, s. 56. Helsinki: Tammi, 1986. ISBN 951-30-6530-8.
  4. a b Nisäkäsnimistötoimikunta: Maailman nisäkkäiden suomenkieliset nimet (vahvistamaton ehdotus nisäkkäiden nimiksi) 2008. Luonnontieteellinen keskusmuseo. Viitattu 3.4.2011.
  5. a b Koivisto, I., & Sarvala, M. & Liukko, U-M. (toim.): Maailman uhanalaiset eläimet - Osa 2: Nisäkkäät, s. 81 ja 100. Weilin+Göös, 1991. ISBN 951-35-4687-X.
  6. a b c Kauhala, Kaarina: Koiran villit sukulaiset, s. 240–241, 243–245. Juva: WSOY, 2000. ISBN 951-0-23728-0.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]