Robert Stewart Castlereagh

Wikipedia
Ohjattu sivulta Robert Stewart
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Lordi Castlereagh, Thomas Lawrencen maalama muotokuva vuosilta 1809–1810.

Robert Stewart, Castlereaghin varakreivi ja Londonderryn toinen markiisi (18. kesäkuuta 1769 Dublin, Irlanti12. elokuuta 1822 North Cray, Kent)[1][2] oli irlantilaissyntyinen brittiläinen valtiomies, joka toimi Britannian sotaministerinä vuosina 1805–1806 ja 1807–1809 sekä ulkoministerinä 1812–1822. Castlereagh oli yksi Napoleonin kukistaneen liittokunnan johtajista ja vuonna 1815 kokoontuneen Wienin kongressin tärkeimpiä osallistujia. Wienin kongressin jälkeen hän etääntyi vähitellen Pyhän Allianssin taantumuksellisesta politiikasta.

Ura[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Castlereaghin isä oli englantilais-irlantilainen maanomistaja ja poliitikko Robert Stewart, joka sai päärinarvon vuonna 1789 ja korotettiin vuonna 1795 Castlereaghin varakreiviksi, 1796 jaarliksi sekä 1816 markiisiksi.[2][1] Castlereagh peri isänsä kuoltua vuonna 1821 Londonderryn markiisin arvon. Hän syntyi Irlannissa ja opiskeli ensin koulussa Armaghissa sekä myöhemmin St John’s Collegessa Cambridgessä. Castlereagh oli vuodesta 1794 naimisissa Emily Anne Hobartin kanssa. Heillä ei ollut lapsia.[1] Castlereaghin velipuoli oli sotilas ja diplomaatti Charles William Vane (s. Stewart), Londonderryn kolmas markiisi.[2]

Castlereagh valittiin Irlannin parlamenttiin vuonna 1790. Irlannin lordiluutnantti John Pratt nimitti hänet maaliskuussa 1798 Irlannin asioiden pääsihteeriksi ja tämän seuraaja Charles Cornwallis vahvisti nimityksen. Tässä ominaisuudessa Castlereagh osallistui Irlannissa samana vuonna puhjenneen kapinan kukistamiseen. Kapina vakuutti hänet tarpeesta yhdistää Irlanti emämaahan ja hän ajoi läpi unionilain (Act of Union) hyväksymisen Irlannin parlamentin alahuoneessa kesäkuussa 1800, protestanttien vastustuksesta huolimatta. Cornwallis ja Castlereagh erosivat molemmat tehtävistään helmikuussa 1801, kun kuningas Yrjö III oli asettunut vastustamaan heidän kannattamaansa Irlannin katolisten emansipaatiota. Castlereagh toimi tämän jälkeen Henry Addingtonin hallituksen neuvonantajana Irlantia koskeneissa asioissa ja vuonna 1802 hänet nimitettiin Intian asioita valvoneen lautakunnan puheenjohtajaksi.[1]

William Pitt nuoremman palattua pääministeriksi Castlereaghista tuli Britannian sotaministeri heinäkuussa 1805. Hän määräsi brittiläisen siirtoarmeijan lähetettäväksi Hannoveriin, mutta Napoleonin voitto Austerlitzin taistelussa vei suunnitelmalta pohjan. Castlereagh jätti sotaministerin tehtävän Pittin kuoltua seuraavan vuoden tammikuussa. Sen jälkeen Castlereagh esiintyi parlamentissa uuden hallituksen sota- ja ulkopolitiikan johtavana vastustajana, kunnes palasi sotaministeriksi Portlandin herttuan hallitukseen vuonna 1807. Hän halusi määrätietoisesti ryhtyä uudelleen laajamittaiseen sodankäyntiin Napoleonia vastaan, vaikka Ranskan joukot hallitsivat jo koko Manner-Eurooppaa. Hallitus lähetti joukkoja Espanjaan tukemaan Napoleonin vastaista kapinaa ja Castlereagh auttoi varmistamaan Arthur Wellesleyn aseman niiden komentajana. Vuonna 1809 Castlereaghin määräyksestä Antwerpenin laivastotukikohtaa kohti lähetetty brittiläinen siirtoarmeija joutui tautien riuduttamaksi Walcherenin saarella ja operaatio epäonnistui. Castlereaghin politiikkaa vastustanut ulkoministeri George Canning käytti tätä Castlereaghia vastaan saadakseen hänet ulos hallituksesta ja Wellesleyn hänen tilalleen sotaministeriksi. Kiistan seurauksena Castlereagh haastoi Canningin kaksintaisteluun, joka käytiin 21. syyskuuta 1809. Canning haavoittui, minkä jälkeen molemmat miehet erosivat hallituksesta.[1]

Oltuaan kolme vuotta sivussa maan johdosta Castlereagh nimitettiin vuonna 1812 ulkoministeriksi. Pääministeri Spencer Percevalin murhan jälkeen hänestä tuli myös alahuoneen johtaja (Leader of the House of Commons). Maansa ulkopolitiikan johtajana Castlereagh pyrki pitämään Napoleonin vastaisen liittouman yhtenäisenä ja saamaan jo ennen sodan päättymistä aikaiseksi sopimuksen Euroopan asioiden tulevasta järjestelystä. Maaliskuussa 1814 solmittu Chaumontin sopimus sitoi liittoutuneet yhteistyöhön myös Napoleonin kukistumisen jälkeen ja Pariisin rauha saman vuoden toukokuussa varmisti Britannian välittömien vaatimusten (Bourbonien valtaanpalauttaminen ja Alankomaiden muodostaminen itsenäiseksi kuningaskunnaksi) toteutumisen. Wienin kongressin neuvotteluissa Castlereagh oli hallitsevassa roolissa yhdessä Itävallan ulkoministeri Klemens von Metternichin kanssa. Castlereagh pyrki varmistamaan, ettei Venäjä saisi Napoleonin jälkeisessä Euroopassa liian vahvaa asemaa.[1] Pyhän Alliansin julistukseen hän suhtautui viileästi ja piti sen sisältöä hölynpölynä.[2]

Castlereagh halusi myös luoda suurvaltojen säännöllisiin neuvotteluihin perustuneen turvallisuusjärjestelmän, joka myöhemmin tultiin tuntemaan kongressijärjestelmänä. Hän kuitenkin pettyi myöhemmin järjestelmän käytännön sovellutuksiin. Hän jäi pois Itävallan ja Venäjän lokakuussa 1820 järjestämästä Troppaun kongressista ja tuomitsi siellä hyväksytyn periaatteen, joka antoi suurvalloille oikeuden puuttua väkivalloin toisten valtioiden sisäisiin asioihin. Hän jäi pois myös vuoden 1821 Laibachin kongressista, mutta valmistautui osallistumaan seuraavana vuonna Veronan kongressiin, jonka oli tarkoitus keskustella Espanjan Amerikan-siirtomaiden sekä Kreikan itsenäisyystaistelun synnyttämästä tilanteesta.[1] Castlereagh suunnitteli kokousta varten Britannian linjan, jota hänen seuraajakseen tullut Canning myöhemmin noudatti.[2]

Pitkänä ulkoministerikautenaan Castlereagh muodostui hyvin epäsuosituksi kotimaassaan. Hänen yhteistyönsä Itä-Euroopan itsevaltaisesti johdettujen maiden kanssa herätti tyytymättömyyttä ja alahuoneen johtajana hän joutui antamaan kasvot myös Britannian hallituksen kovaotteiselle sisäpolitiikalle sodan jälkeisinä vuosina 1815–1819 sekä vuoden 1820 epäonnistuneelle yritykselle purkaa poikkeuslailla kuningas Yrjö IV:n avioliitto Caroline von Braunschweigin kanssa. Liberaaleina tunnetut kirjailijat ja runoilijat kuten lordi Byron, Thomas Moore ja Percy Bysshe Shelley hyökkäsivät häntä vastaan tuotannossaan. Castlereagh pelkäsi salamurhaa ja ryhtyi erilaisiin varotoimiin, kunnes ajautui viimeisinä elinvuosinaan asteittain vainoharhaisuuteen. Hän myös uskoi jonkun kiristävän häntä väitteillä homoseksuaalisuudesta. Castlereagh teki itsemurhan elokuussa 1822, hieman ennen suunniteltua lähtöään Veronan kongressiin.[1] Hän tappoi itsensä kynäveitsellä. Hänet haudattiin Westminster Abbeyn katedraaliin.[2]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b c d e f g h Norman Gash, Jr.: Robert Stewart, Viscount Castlereagh (englanniksi) Encyclopædia Britannica Online Academic Edition. Viitattu 12.6.2013.
  2. a b c d e f Nordisk familjebok (1917), s. 1317–1319 (ruotsiksi) Runeberg.org. Viitattu 14.6.2013.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]