Unionilaki (1800)

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun

Act of Union eli unionilaki oli vuonna 1800 säädetty ja 1. tammikuuta 1801 voimaan astunut laki, jolla Irlanti ja Iso-Britannia yhdistettiin valtiounioniksi. Näin syntyi Yhdistynyt kuningaskunta (koko nimi Irlannin ja Ison-Britannian yhdistynyt kuningaskunta). Unionilaki muodostui teknisesti kahdesta laista, joista toinen koski Ison-Britannian parlamenttia ja toinen Irlannin parlamenttia. Irlannin parlamentti lakkautti unionin hyväksymisen yhteydessä itsensä.

Unionilain mukaan Irlannin parlamentti lakkautettiin, minkä jälkeen Ison-Britannian parlamentti edusti myös Irlantia. Irlantilaiset saisivat valita alahuoneeseen 100 edustajaa ja ylähuoneeseen tulisi 32 irlantilaista, joista neljä olisi piispoja ja loput tavallisia päärejä.[1]

Lain tausta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Irlanti oli kuulunut 1100-luvun lopulta alkaen Englannin kuninkaan alaisuuteen, jolle oli kuulunut Irlannin yliherran (Lord of Ireland) arvonimi. Personaaliunioni maiden välille oli syntynyt muodollisesti vuonna 1541, jolloin Irlannin parlamentti oli tunnustanut Englannin kuninkaan myös Irlannin kuninkaaksi. Täydellinen unioni ehti olla jo kertaalleen voimassa Oliver Cromwellin aikana 1653–1660, mutta se kumottiin Stuartien palattua valtaan. Vuonna 1691 Englannin parlamentti oli säätänyt lain, jolla Irlannin parlamentin jäsenyys rajoitettiin vain protestantteihin, vaikka pääosa Irlannin väestöstä oli katolisia. Vuonna 1704 Irlantiin ulotettiin myös Test Act, joka salli virkoihin pääsyn vain anglikaaneille. Vuosisadan lopulla irlantilaisille kuitenkin tehtiin myönnytyksiä: Irlannin parlamentin asemaa vahvistettiin vuonna 1782 ja katoliset saivat 1793 Irlannissa rajoitetun äänioikeuden, joskin ylivalta hallinnossa säilyi protestanttisella vähemmistöllä.[2]

Unionilain säätämisen taustalla oli vuoden 1798 Irlannin kapina, jonka aikana irlantilaiset olivat pyrkineet liittoutumaan Englannin vihollisen Ranskan kanssa. Kapinan kukistamisen jälkeen William Pitt nuoremman johtama Englannin hallitus päätti tiukentaa otettaan Irlannista. Pittin mielestä paras keino siihen oli valtioiden yhdistäminen unioniksi.[1][2] Hän väitti sen edistävän myös Irlannin mahdollisuuksia taloudelliseen kehitykseen. Lisäksi Pitt arveli, että irlantilaisten lepyttelemiseksi tarpeellinen katolisten syrjinnän poistaminen kävisi unionin myötä helpommaksi.[1] Jos katoliset olisivat saaneet tasaveroisen edustuksen Irlannin parlamenttiin ja omaan hallintoon, he olisivat muodostuneet siellä enemmistöksi, jolloin Irlannin separatismi olisi saattanut vahvistua. Yhdistyneessä kuningaskunnassa katoliset olisivat joka tapauksessa vähemmistönä, jolloin heille olisi helpompi tehdä myönnytyksiä.

Lain säätäminen ja seuraukset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Irlannin lordiluutnantti Charles Cornwallis ja Irlannin asioiden pääsihteeri Robert Castlereagh saivat tehtäväkseen taivutella Irlannin poliittisen eliitin enemmistön hyväksymään unionilain. Asiaa helpotti se, että vuoden 1798 kapinan jälkeen osa Irlannin protestanteista pelkäsi katolisen enemmistön väkivaltaisuuksia siinä määrin, että oli valmis hyväksymään unionin saadakseen suojaa briteiltä. Monet katoliset taas olivat valmiita tarttumaan Pittin lupaukseen odotettavissa olevasta emansipaatiosta.[3] Lakiehdotus kohtasi vastarintaa Irlannin parlamentissa ja ensimmäisessä äänestyksessä tammikuussa 1799 se hävisi äänin 111–106.[3] Lakia vastustivat tuolloin myös useat siihen asti briteille lojaalit Irlannin hallituksen jäsenet, jotka pian erotettiin viroistaan.[4] Englannin hallitus päätti hankkia unionilain tueksi riittävän enemmistön lahjomalla edustajia rahalla sekä kunnianosoituksilla. Varsinkin Castlereagh teki kaikkensa kääntääkseen mahdollisimman monen edustajan pään keinolla tai toisella.[3] Parlamentin kokoonpanon muuttamiseksi alahuoneen vaalipiirejä lakkautettiin ja ylähuoneeseen tehtailtiin uusia lordeja.[4] Uusi esitys tuotiin Irlannin parlamentin käsittelyyn 15. tammikuuta 1800. Vaikka itse Henry Grattan ilmaantui johtamaan vastarintaa esitystä vastaan, se hyväksyttiin lopulta alahuoneessa äänin 138–96.[3] Laki hyväksyttiin molempien maiden parlamenteissa 28. maaliskuuta 1800 ja kuningas vahvisti sen 1. elokuuta. Laki astui voimaan 1. tammikuuta 1801. Lain myötä valtion nimi muuttui Ison-Britannian ja Irlannin yhdistyneeksi kuningaskunnaksi.[1]

Pittin kaavailemat muutokset katolisten asemaan jäivät pitkäksi aikaa toteutumatta, sillä kuningas Yrjö III ei hyväksynyt niitä. Unionia tukeneet Irlannin katoliset piispat olivat pettyneitä. Test Act kumottiin lopulta vuonna 1829, minkä jälkeen myös Irlannin katoliset saattoivat tulla valituiksi Ison-Britannian parlamenttiin. Tämän muutoksen aikaansaanut Daniel O’Connell ryhtyi 1840-luvulla kamppailemaan näkyvästi unionilain kumoamisen puolesta, mutta ei saanut vastakaikua Englannissa. Myöhemmin Irlannin ja Ison-Britannian unionin säilyttämisen kannattajia alettiin kutsua unionisteiksi.[2]

Irlannin ja Ison-Britannian valtiounioni päättyi joulukuussa 1921 allekirjoitettuun ja vuotta myöhemmin voimaanastuneeseen sopimukseen, jolla perustettiin Irlannin vapaavaltio. Pohjois-Irlannin osalta unioni on edelleen voimassa.[1]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b c d e Act of Union (englanniksi) Encyclopædia Britannica Online Academic Edition. Viitattu 6.4.2014.
  2. a b c Ireland: History (englanniksi) Encyclopædia Britannica Online Academic Edition. Viitattu 6.4.2014.
  3. a b c d Mike Cronin: A History of Ireland, s. 114–115. Palgrave 2001.
  4. a b The Irish Act of Union (1799-1800) (englanniksi) A Concise History of Ireland (P. W. Joyce 1909). Library Ireland. Viitattu 30.5.2014.