Puutarhanhoito

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Puutarhuri työssään.

Puutarhanhoito on kasvien kasvattamista ja hoitamista. Siihen liittyy usein esimerkiksi kasvien kastelemista, siistimistä ja lannoittamista. Puutarhanhoidon ammattilaisia ja harrastajia kutsutaan puutarhureiksi.

Puutarhanhoito voi olla pienimuotoista ja yhteen kasviin keskittyvää, kuten ruohon kasvattamista. Toisaalta se ilmenee myös pikkutarkkana taidemuotona, joka on ollut arvostetussa asemassa monissa kulttuureissa. 1900-luvulla puutarhanhoidosta ja puistosuunnittelusta on myös tullut osa yleistä kaupunkien kunnossapitoa ja suunnittelua.

Ulkomuotonsa lisäksi kasveja kasvatetaan usein ruoaksi, esimerkiksi niiden hedelmien tai marjojen takia. Ruoantuotannon suhteen puutarhanhoito eroaa maataloudesta etenkin mittakaavassaan. Siinä missä maatalous on laajaa, puutarhanhoito on yleensä pienimuotoista.

Nykyään monet maat rajoittavat kasvien maahantuontia tuhoisten tulokaslajikkeiden pelossa.

Historia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Altaan ympärille istutettuja lootuspuita. Maalaus on egyptiläisen ylhäisen Nebamunin 18. dynastian aikaisesta haudasta.

Ruoaksi kasveja on kasvatettu esihistorialliselta ajalta asti. Ensimmäiset viittaukset koristepuutarhoihin ovat egyptiläisistä hautamaalauksista 1500-luvulta eaa.

Antiikin aikana puutarhat olivat yleisiä. Tunnetuin antiikin puutarha on Babylonin riippuvat puutarhat, yksi maailman seitsemästä ihmeestä.

Rooman valtakunnan hajottua sen itäisessä osassa, Bysantissa, sekä islamilaisissa maissa puutarhataiteesta pyrittiin tekemään mahdollisimman loistokasta. Tällä ajalla saivat alkunsa kukkapuutarhat, jotka olivat myös inspiraation lähteenä kukka-aiheisille persialaisille matoille. Ristiretkien aikaan kukkapuutarhat levisivät Euroopan linnojen puutarhoihin.

Renesanssipuutarhoissa rakennukset ja geometrisesti muotoiltu puutarha muodostivat yhtenäisen kokonaisuuden. Renessanssin jälkeen barokin aikana puutarhan muotoilu oli äärimmillään.

1700-luvulla Englannissa sai suosiota muotopuutarhaa vapaamuotoisempi luonnonpuutarha, jossa puutarha pyrittiin sopeuttamaan luonnonmaisemaan. Englannissa syntyi myös myöhemmin tyyli, jonka tarkoituksena oli tehdä puutarhasta vanhojen maalaisperinteiden mukainen.

Perennoja alkoi olla julkisten paikkojen koristekasveina 1800- ja 1900-lukujen vaihteessa. Kotipuutarhoissa perennat yleistyivät 1900-luvulla.

Japanissa samuraiden ja zen-munkkien täytyi perinteisesti rakentaa koristeellisia puutarhoja tai harrastaa kukkien asettelua, ikebanaa. Myös Kiinassa oli jo varhain puutarhoja, jotka vaikuttivat maalaustaiteeseen.[1]

Suomessa hyötykasvien viljely alkoi myöhemmin kuin monissa eteläisemmissä maissa johtuen pohjoisesta sijainnista ja karuista oloista. Näistä oloista johtuen Suomessa on kehitetty lajikkeita, jotka sopeutuvat paremmin pohjoisen oloihin. Etelä- ja Länsi-Suomessa on merkkejä kasvien kasvatuksesta 4000 vuoden takaa, mutta Itä- ja Pohjois-Suomessa hyötyviljely yleistyi vasta kaskiviljelyn aikaan 1800-luvulla.

Valistuksen aikana hyötykasveja tekivät tunnetuksi turkulaiset Pietari Kalm (Perh Kalm) ja Pietari Adrian Gadd (Pehr Adrian Gadd)sekä pietarsaarelainen rovasti Gabriel Asperger.[2]

Työmenetelmät[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Puutarhanhoidossa olennaisia asioita ovat maanparannus, kalkitus, maan muokkaus, lannoitus, kasvinsuojelu, kylvö, istutus ja kastelu.

Maanparannus ja kompostointi[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kun tehdään maanparannus, maaperään sekoitetaan jotain muuta maalajia ja näin saadaan maaperää muutettua paremmin viljelyyn sopivaksi. Esimerkiksi savimaahan, joka on rakenteeltaan tiivistä, voidaan lisätään karkeampaa maa-ainesta, esimerkiksi hiekkaa ja näin saadaan maahan lisää ilmavuutta. Myös eloperäisiä maalajeja ja kompostia käytetään maanparannusaineena. Kompostoinnissa on tärkeää ilmavuus, joka varmistetaan laittamalla kompostiin aluksi risuja ja lisäämällä kompostiin silloin tällöin jotain kuivaa ainetta.

Kalkitus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Jos maa on liian hapan, maata pitää kalkita eli maahan pitää lisätä kalkitusainetta. Tällaisia ovat kaupasta saatavat kalkkijauheet, esimerkiksi dolomiittikalkki ja myös tuhka.

Maan muokkaus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Maata muokataan sekä syksyllä että keväällä. Tarkoituksena on maan ilmavuuden parantaminen. Tämän lisäksi syysmuokkauksella on merkitystä siten, että edellisen kasvukauden kasvijätteet sekoitetaan maahan. Kevätmuokkaus pitää tehdä varhain, heti maan kuivuttua lumen sulamisen jälkeen. Muokkauksessa työvälineinä käytetään jyrsintä, lapiota tai puutarhaharaa.

Lannoitus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kasvien tarvitsemia pääravinneaineita ovat hiili, vety, happi, typpi, rikki, fosfori, kalium, kalsium ja magnesium. Näistä kolmea ensiksi mainittua lukuun ottamatta kasvi saa maasta. Lisäksi kasvi ottaa maasta hivenaineita. Näitä kasvi tarvitsee vähemmän, mutta kuitenkin hyvän kasvun takaamiseksi nekin ovat tarpeellisia. Näitä ovat rauta, mangaani, boori, kupari, sinkki, molybdeeni ja kloori. Jotta näitä kaikkia ravinteita olisi riittävässä määrin, maata lannoitetaan tarpeenmukaisilla lannoitusaineilla. Yleensä käytetään seoslannoitteita, jotka sisältävät useita ravinteita. Kuitenkin maahan voidaan lisätä yksittäistä ravinnetta, mitä varten on olemassa yksiravinteisia lannoitteita.

Kasvi pystyy ottamaan ravinteita paitsi juuriston, myös lehtien kautta. Täten lannoitus voidaan tehdä lehtilannoituksena, jolloin ravinneliuosta ruiskutetaan lehdille.

Jotta maan ravinnepitoisuus saadaan selville, voidaan tehdä viljavuustutkimus. Tällöin maasta otetaan näytteitä eri puolilta viljelyaluetta. Määräksi riittää kymmenen näytettä ja syvyydeksi noin 20 cm. Näytteet lähetetään viljavuuspalveluun.

Kasvinsuojelu[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kasvinsuojelulla tarkoitetaan yleensä tuholaiseläinten ja kasvitautien torjuntaa, mutta myös rikkakasveja torjutaan joskus torjunta-aineilla.

Tuholaiseläinten torjunnassa voidaan käyttää paitsi torjunta-aineita, myös biologista torjuntaa, jolloin viljelyalueelle levitetään tuholaiseläinten viholliseläimiä. Muita ennaltaehkäseviä toimenpiteitä tuholaisia ja kasvitauteja vastaan ovat kasvivuorottelu, maanmuokkaus, tasapainoinen lannoitus, oikea kylvöaika ja kateharson levitys. Monesta kasvilajista on kehitetty entistä paremmin tuholaisia ja tauteja kestäviä lajikkeita, mikä osaltaan vähentää kasvinsuojelun tarvetta. Rikkakasveja voidaan poistaa kitkemällä.

Jos edellä mainitut menetelmät eivät riitä, käytetään viimeisenä keinona kemiallista torjuntaa. Kemiallisia kasvinsuojeluaineita ovat ruiskutteet, pölytteet, sirotteet, peittaus- ja kuorrutusaineet sekä houkutusaineet. Torjunta-aineita levitettäessä on aina suojauduttava vähintään suojaaavalla pukeutumisella. Myrkyllisten torjunta-aineiden levityksessä tarvitaan myös kasvo-, silmä- ja hengityssuojaimia. Käsittelyn jälkeen on torjunta-aineesta riippuen varoaika, jolloin sadonkorjuu on kielletty.[3]

Puiden ja pensaiden leikkaaminen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kun puita ja pensaita leikataan nuorina, ne haarautuvat myöhemmin paremmin. Aluksi leikkaustarve on kuitenkin vähäinen. Liika leikkaus aihettaa vesiversojen kasvua. Vanhojen puiden ja pensaiden leikkaus parantaa niiden elinvoimaisuutta. Hedelmäpuiden leikkaus myös parantaa satoisuuden säilymistä pitkään.[4]

Katso myös[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Forsblom, Juha (päätoim.): Puutarha ja piha: satoisa hyötytarha. Porvoo: Weilin+Göös, 2007. ISBN 978-951-0-30989-6.
  • Ylitalo, Marja (päätoim.): Kotipuutarhurin pikkujättiläinen. Porvoo: WSOY, 1995. ISBN 951-0-13471-6.

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Anttiroiko, Irmeli (päätoim.): Puutarha ja piha, Kukoistavat perennat, s. 12–15. Weilin+Göös, 2007. ISBN 978-951-0-30991-9.
  2. Forsblom 2007, s. 12–13.
  3. Ylitalo 1995, s. 60–95.
  4. Forsblom 2007, s. 240–243.

Kirjallisuutta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Alanko, Pentti ym.: Suomalainen piha ja puutarha: Puutarhan suunnittelu ja rakentaminen, koristekasvit, hyötypuutarha. Toimittanut Soile Tapola. Helsinki Jyväskylä: Gummerus, 1999 (8. painos 2006). ISBN 951-20-5164-8.
  • Alanko, Pentti & Kahila, Pirkko: Luonnonmukainen puutarha. Helsinki: Tammi, 2001. ISBN 951-31-2079-1.
  • Bengtson, Per & Lewander, Maria: Luonto pihallesi: Näin saat eläimet ja kasvit viihtymään. (Vilda grannar: Hur vi får ett rikare djur- och växtliv omkring oss, 2006.) Suomentanut Tuula Syvänperä. Helsinki: Nemo, 2007. ISBN 978-952-5613-36-0.
  • Räty, Ella (toim.): Viljelykasvien nimistö. 8. laajennettu painos. Helsinki: Puutarhaliitto, 2012. ISBN 978-951-8942-92-7.
  • Vireaho, Johanna: Onnellisen puutarhurin vuosi. Helsinki: WSOY, 2013. ISBN 978-951-0-39442-7.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]