Lehtokotilo
Sivulta puuttuu | Lehtokotilo | ||||||||||||||
|---|---|---|---|---|---|---|---|---|---|---|---|---|---|---|
 |
||||||||||||||
Uhanalaisuusluokitus: Elinvoimainen [1] |
||||||||||||||
| Tieteellinen luokittelu | ||||||||||||||
|
||||||||||||||
| Kaksiosainen nimi | ||||||||||||||
| Arianta arbustorum Linnaeus, 1758 |
||||||||||||||
| Katso myös | ||||||||||||||
Lehtokotilo (Arianta arbustorum) on eurooppalainen, 15–25 millimetrin pituinen maalla elävä tarhakotiloiden heimon nilviäislaji. Sitä tavataan Luoteis- ja Keski-Euroopassa, etelässä Alpeille ja Karpaateille asti. Kaakossa sen levinneisyys ulottuu Pyreneiden itäosaan, idässä Ukrainaan asti.[2] Suomessa se elää maan eteläosassa, etupäässä rannikkoseudulla lehtomaisissa metsissä ja puutarhoissa. Se kiipeilee taitavasti kookkaissa kasveissa ja pensaissa syöden kasvien lehtiä.
Lehtokotilo on helposti tunnistettavissa: aikuinen on noin kahden senttimetrin läpimittainen, tummanruskea ja kovakuorinen. Sukukypsän lehtikotilon tunnistaa kuoren suun valkoisesta reunasta. Kova kalkkikuori suojaa kotiloita rastailta ja muilta petolinnuilta. Siilit syövät kotiloita innokkaasti.
Lehtokotilo viihtyy kosteissa kasvustoissa, etenkin pehmeälehtiset kasvit ovat sen herkkua. Ne voivat syödä päivässä kasviravintoa jopa kolmasosan painostaan. Kotilon tekemät vioitukset näkyvät reikinä lehdissä.
Aikuinen kotilo munii noin 40 munaa kahden viikon välein. Pitkä kuiva kausi voi pysäyttää munimisen.
Lehtokotiloja voidaan pitää myös lemmikkinä kuten muitakin kotiloita, esimerkiksi akaattikotiloa.
Viime vuosien säät ovat suosineet lehtokotiloiden lisääntymistä Suomessa ja nyt niitä on runsaasti lähes koko Etelä-Suomessa. Kotilot ovat vaarattomia ihmisille, mutta puutarhojen kannalta ikäviä runsastuttuaan.[3]
Lähteet[muokkaa]
- ↑ Arianta arbustorum IUCN Red List. 2011. IUCN. (englanniksi)
- ↑ Nordsieck R: Helicid Snails I: Ariantinae weichtiere.at (englanniksi)
- ↑ Yle Uutiset Kotilot valtaavat pihoja ja puutarhoja
