Laudanumi

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Laudanumi-uutetta.

Laudanumi on oopiumista valmistettua alkoholipitoista uutetta. Laudanumi kehitettiin Sveitsissä 1500-luvulla kipulääkkeeksi ja sen ensimmäinen systemaattinen käyttäjä oli Paracelsus, kuuluisa sveitsiläissyntyinen alkemisti, lääkäri, astrologi ja okkultisti.[1] Todellisen ”kulta-ajan” laudanumi koki kuitenkin 1800-luvun viktoriaanisessa Englannissa. Tuolloin päihdekäyttö oli yleistynyt ja laudanumista muodostui eräänlainen työväenluokan oma huume. Laudanumia sai kuka tahansa apteekista ja se oli halvempaa kuin pullo halpaa viiniä. 1900-luvulla morfiini syrjäytti laudanumin lääketieteessä ja yhdessä heroiinin kanssa myös päihdekäytössä.

Valmistus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Laudanumia valmistetaan laittamalla oopiumia samaan sammioon vahvan alkoholin kanssa. Alkoholipitoisuuden tulisi olla yli 60 prosenttia. Uutos valmistuu noin vuorokaudessa. Alkoholi on erittäin tehokas liuotin, joten valmiissa laudanumissa on lähes 10 prosenttia oopiumia.

Käyttö[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Laudanumia käytettiin alun perin kipulääkkeenä ja nukutusaineena. Käyttö päihteenä kuitenkin syrjäytti nopeastiselvennä lääketieteellisen käytön. Nykyisin laudanumi on lähes kadonnut päihteiden joukosta. Lääketieteessä laudanumia käytetään yhä, mutta hyvin harvoin.lähde?

Laudanumia käytetään oraalisesti.

Vaikutukset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Sekä oopiumi että alkoholi ovat keskushermostoa lamaannuttavia aineita. Yhteisvaikutus on erittäin voimakas. Käyttäjä lamaantuu yleensä fyysisesti täysin ja kokee voimakkaan euforian tunteen. Vaikutus kestää useita tunteja heiketen vähitellen.

Käytön haitat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Laudanumin käyttö aiheuttaa sekä psyykkistä että fyysistä riippuvuutta. Lisäksi sekoitus on itsessään vaarallinen, sillä alkoholin ja rauhoittavan aineen yhteisvaikutus voi aiheuttaa hengityspysähdyksen. Pitkään jatkuneen käytön haitat ovat samat kuin pitkäaikaisessa oopiumin ja alkoholin käytössä.

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • John Hudson (suom. Kimmo Pietiläinen): Suurin tiede – kemian historia, s. 52–55. Art House, 1995. ISBN 951-884-171-3.
  • William Foster: Kemian tarina. WSOY, 1934.

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Foster 1934, s. 8.