Tämä on lupaava artikkeli.

Léon Gambetta

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun

Léon Michel Gambetta
Léon Gambetta, Léon Bonnat’n maalaama muotokuva vuodelta 1875.
Léon Gambetta, Léon Bonnat’n maalaama muotokuva vuodelta 1875.
Henkilötiedot
Syntynyt2. huhtikuuta 1838
Cahors, Ranska
Kuollut31. joulukuuta 1882 (44 vuotta)
Ville-d’Avray, Ranska
Poliitikko
Puolue Union républicaine (1871–1882)
Entiset puolueet Les républicains (n. 1860–1871)
Asema Ranskan 45. pääministeri
Uskonto Roomalaiskatolinen
Nimikirjoitus
Nimikirjoitus

Léon Michel Gambetta (2. huhtikuuta 1838 Cahors31. joulukuuta 1882 Ville-d’Avray) oli ranskalainen valtiomies ja eräs kolmannen tasavallan alkuaikojen keskeisimpiä poliitikkoja. Hän kuului maltillisten tasavaltalaisten johtajiin ja sai puheillaan ja kirjoituksillaan houkuteltua paljon kannattajia tämän suuntauksen taakse. Gambetta vaikutti Ranskan julistamiseen tasavallaksi ja oli johtamassa puolustustoimia Ranskan–Saksan sodan aikana syksyllä 1870. Hän toimi lyhyesti Ranskan pääministerinä marraskuusta 1881 tammikuuhun 1882, mutta hänet muistetaan pääasiassa saavutuksistaan oppositiopoliitikkona ja toiminnastaan sodan aikana.[1]

Elämänvaiheet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Varhainen ura[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Gambettan isä oli Italian Genovasta lähtöisin ollut maustekauppias, joka oli asettunut Ranskan Cahorsiin. Gambettan äiti oli Gascognen alueelta Ranskasta. Koulussa lahjakkaaksi osoittautunut Gambetta meni opiskelemaan Pariisiin ja valmistui lakimieheksi vuonna 1860. Ulospäinsuuntautuneena hän oli suosittu opiskelutoveriensa keskuudessa ja kirjoitteli nuorena muun muassa Revue politique et littéraire -lehteen, mutta hänen uransa asianajajana oli pitkään vaatimaton.[1][2]

Gambetta kohosi kansalliseen maineeseen vuonna 1868 paljon julkisuutta saaneen oikeudenkäynnin, niin sanotun Baudinin jutun yhteydessä. Napoleon III:n vuoden 1851 vallankaappausta vastustaessaan surmansa saanut kansanedustaja Jean-Baptiste Baudin oli muodostunut toista keisarikuntaa vastustavien tasavaltalaisten marttyyrihahmoksi. Vuonna 1868 kahdeksan lehtimiestä haastettiin oikeuteen heidän puuhattuaan kansalaiskeräystä muistomerkin pystyttämiseksi Baudinin haudalle. Syytettyihin kuuluneen Le réveilin päätoimittajan Louis Charles Delescluzen asianajajana toiminut Gambetta tuomitsi oikeuden edessä pitämässään puheessa jyrkästi koko keisarikunnan. Lehdistö antoi hänen esiintymiselleen niin suuren näkyvyyden, että häntä alettiin saman tien pitää yhtenä Ranskan tasavaltalaisten johtajista.[1][2]

Ranskan–Saksan sota ja tasavallan perustaminen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Gambetta julistaa Pariisin kaupungintalon ikkunasta Ranskan tasavallaksi, Howard Pylen maalaus.

Gambetta valittiin vuonna 1869 Ranskan lainsäätäjäkuntaan sekä Pariisin että Marseillen vaalipiiristä. Hän jatkoi parlamentissakin mahtipontisia keisarikunnan vastaisia esiintymisiään. Hän vastusti niitä Ranskan hallituksen toimia, jotka johtivat kesällä 1870 Ranskan ja Preussin välisen sodan syttymiseen, mutta sodan puhjettua hän esiintyi isänmaallisena ja vaati nopeaa voittoa saksalaisista. Kun keisari Napoleon III jäi ranskalaisille katastrofaalisen Sedanin taistelun yhteydessä vihollisen vangiksi, Gambetta oli avainroolissa tasavaltalaisten julistaessa Pariisissa Ranskan tasavallaksi. Gambetta julisti 4. syyskuuta lainsäätäjäkunnassa Napoleon III:n ja Bonaparten suvun syrjäytetyksi valtaistuimelta sekä myöhemmin samana päivänä Pariisin kaupungintalolla tasavallan perustetuksi.[1][2]

Tasavallan julistamisen jälkeen perustetussa kansallisen puolustuksen hallituksessa Gambetta sai aluksi sisäministerin salkun, mutta tosiasiassa hän oli hallituksen voimakkain jäsen. Sotatoimien johtaminen vaikeutui Pariisin jäätyä 23. syyskuuta 1870 saksalaisten piiritykseen, mutta suurin osa ministereistä päätti jäädä pääkaupunkiin.[1][3] Gambetta pakeni Pariisin saartorenkaasta 7. lokakuuta lentämällä kuumailmapallolla saksalaisten linjojen yli. Hän ryhtyi johtamaan puolustuksen uudelleenjärjestämistä Toursista ja otti 11. lokakuuta itselleen myös sotaministerin tehtävät. Käytännössä hän sai lähes rajoittamattoman vallan siinä osassa Ranskaa, joka ei vielä ollut vihollisen miehittämä. Vaikka Ranskan kahdesta pääarmeijasta toinen oli jäänyt saksalaisten vangiksi Sedanissa ja toinen saarroksiin Metzissä, Gambetta palautti ranskalaisten taisteluhengen. Lisäksi hänen ja Charles de Freycinet’n johdolla lyhyessä ajassa koottiin, koulutettiin ja aseistettiin kuusi uutta armeijaa, joiden voimin vastarintaa voitiin jatkaa.[1][2] Ranskaan julistettiin yleinen asevelvollisuus 21–40-vuotiaille miehille, ja Isosta-Britanniasta saatiin suuri valtiolaina uusien joukkojen kouluttamiseen.[2]

Uudet joukot saavuttivat joitain paikallisia voittoja, mutta pääosin Ranskan sotaonni ei kääntynyt. Saksalaisten edetessä Gambetta joutui siirtymään Toursista Bordeaux’hon, mutta hän halusi yhä jatkaa taistelua. Yleisen sotaväsymyksen seurauksena väliaikainen hallitus suostui Gambettan vastustuksesta huolimatta aselepoon saksalaisten kanssa 28. tammikuuta 1871.[1] Kun Pariisin hallitus kumosi erään Gambettan antaman määräyksen, joka oli tähdätty rauhan solmimista vastaan, hän erosi tehtävistään 6. helmikuuta.[2] Suuren suosionsa ansiosta hänet valittiin maaliskuussa Bordeaux’ssa kokoontuneeseen kansalliskokoukseen yhdeksästä eri vaalipiiristä, joista hän päätti edustaa Elsassin alueella sijaitsevaa Bas-Rhiniä. Kansalliskokous joutui ensitöikseen äänestämään Versailles’n välirauhansopimuksen hyväksymisestä. Gambetta äänesti vastaan, mutta sopimus hyväksyttiin. Hän menetti tämän seurauksena myös edustajanpaikkansa, sillä Bas-Rhinin alue luovutettiin rauhansopimuksessa Elsass-Lothringenin mukana Saksalle. Gambetta vetäytyi tämän jälkeen muutamaksi kuukaudeksi San Sebastiániin Espanjaan.[1][2]

Gambetta totesi myöhemmin Ranskan mahdollisesta revanssista kuuluisasti ”Älkää koskaan puhuko siitä, ajatelkaa sitä aina” (n’en parler jamais, y penser toujours).[2]

Tasavallan vakiinnuttaminen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Valokuva Gambettasta 1870-luvulla.

Gambetta valittiin takaisin kolmannen tasavallan ensimmäiseen kansalliskokoukseen jo heinäkuun alussa 1871 täytevaaleissa Seinen departementista. Kansalliskokouksen oli tarkoitus päättää Ranskan tulevasta valtiomuodosta. Enemmistö edustajista oli monarkisteja, jotka olivat kuitenkin jakaantuneet eri hallitsijasukujen kannattajiin. Gambettan johtamat vähemmistössä olleet tasavaltalaiset onnistuivat hyödyntämään tilannetta ja saivat lykättyä valtiomuotoa koskevaa äänestystä. Gambetta tuki Adolphe Thiersin valintaa väliaikaisen hallinnon presidentiksi, mikä vaivihkaa vahvisti tasavallan vakiintumiseen johtanutta kehitystä. Gambettan johdolla perustettiin Union républicaine (”tasavaltalainen liitto”) -puolue, jonka kannatusta hän onnistui huomattavasti kasvattamaan.[1] Hän perusti myös merkittäväksi muodostuneen lehden La Republique françaisen. Monarkismin ohella hän julisti vihollisekseen myös klerikalismin.[2]

Gambetta tuki presidentti Thiersiä, kunnes tämä joutui eroamaan vuonna 1873, jolloin monarkistit saivat myös presidentin viran haltuunsa. Gambettalla oli suuri vaikutus siihen, että kansalliskokous hyväksyi helmikuussa 1875 enemmistöllä tasavaltaisen perustuslain.[2] Se toimi sittemmin kolmannen tasavallan valtiosääntönä vuoteen 1940.[1] Gambettan esiintymiset parlamentissa johtivat siihen, että hänen edustamaansa suuntausta alettiin kutsua myös ”opportunistiseksi tasavaltalaisuudeksi” (Républicains opportunistes). Gambettan johtaman vaalityön ansiosta tasavaltalaiset saivat vuoden 1876 vaaleissa enemmistön edustajainkamariin. Myös vuoden 1877 perustuslaillinen kriisi päättyi tasavaltalaisten voittoon. Gambetta esitti tuolloin presidentti Patrice de Mac-Mahonille kuuluisan vaatimuksen taipua parlamentin tahtoon tai erota (”se soumettre ou se démettre”).[2]

Puolueensa menestyksestä huolimatta Gambetta ei päässyt itse kokoamaan hallitusta eikä pyrkinyt presidentiksi Mac-Mahonin eron jälkeen vuoden 1879 vaalissa. Hänet valittiin kuitenkin samana vuonna edustajainkamarin puhemieheksi. Hänen on sanottu puhemiehenä vaikuttaneen merkittävästi muun muassa kommunardeille myönnettyyn yleiseen armahdukseen ja useisiin muihin lakeihin.[2]

Pääministerikausi ja kuolema[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Presidentti Jules Grévy oli pitkään haluton nimittämään Gambettaa pääministeriksi, mutta Gambettan puolueen saatua vuoden 1881 vaaleissa suuren enemmistön edustajainkamariin tämä sai viimein tilaisuutensa. Grévy nimitti 14. marraskuuta 1881 Gambettan pää- ja ulkoministeriksi. Gambettan ”suuren hallituksen” (Le Grand Ministère) tavoitteena oli toteuttaa Ranskassa merkittäviä sisäisiä reformeja, muuttaa parlamentin koostumusta ja vaalitapaa sekä lähentää maan ulkopolitiikkaa Isoon-Britanniaan, varsinkin Egyptin kysymyksessä. Hallitus sai kuitenkin vastaansa voimakkaan opposition sekä oikealta että vasemmalta. Vastustajat väittivät Gambettan pyrkivän diktatuuriin ja radikaalit syyttivät häntä tasavaltalaisista periaatteista luopumisesta. Hallitus joutui eroamaan jo 26. tammikuuta 1882. Gambetta säilytti tämän jälkeenkin suuren vaikutusvallan Ranskan politiikassa aina yllättävään kuolemaansa asti.[2][1]

Gambetta ampui itseään vahingossa käsivarteen käsitellessään revolveria huolimattomasti. Haava ei ollut hengenvaarallinen, mutta hänen heikon terveytensä vuoksi se parani hitaasti. Gambettan ollessa toipumassa ampumahaavasta hänen umpilisäkkeensä tulehtui, mutta sitä ei leikattu. Hän kuoli vuoden 1882 viimeisenä päivänä vain 44-vuotiaana. Hieman ennen kuolemaansa Gambetta asettui asumaan yhdessä rakastajattarensa Léonie Léonin kanssa Pariisin ulkopuolelle, ja heidän aikomuksenaan oli mennä naimisiin.[1]

Gambetta sai kuoltuaan valtiolliset hautajaiset.[1] Hänet haudattiin alun perin perhehautaan Nizzassa. Vuonna 1920 hänen sydämensä haudattiin uudelleen Pariisin Panthéoniin.[4]

Muistomerkit[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Gambettan muistomerkki Pariisissa, väritetty valokuva 1890-luvulta.

Pariisiin Louvren pihalle Place du Carrousel -aukiolle pystytettiin vuonna 1888 Gambettan näyttävä muistomerkki, joka oli 27 metriä korkea. Sen suunnittelivat kuvanveistäjä Jean-Paul Aubé ja arkkitehti Louis-Charles Boileau. Muistomerkin pronssihahmot sulatettiin aseteollisuuden tarpeisiin Vichyn hallituksen määräyksellä vuonna 1941. Torsoksi jäänyt muistomerkki purettiin kokonaan vuonna 1954. Pieni osa muistomerkistä, johon sisältyy Gambettaa esittävä marmoriveistos, paljastettiin uudelleen vuonna 1982 Édouard-Vaillant-aukiolla Pariisin 20. arrondissementin alueella.[5]

Bordeaux’n keskustaan Allées de Tourny -kadulle pystytettiin vuonna 1905 Jules Daloun ja Camille Lefèvren toteuttama suuri Gambettan muistomerkki. Se purettiin 1960-luvulla uusien liikennejärjestelyiden tieltä.[6]

Gambettalla on muistomerkki myös synnyinkaupungissaan Cahorsissa ja lähellä kuolinpaikkaansa Sèvresissä.[2] Hänen mukaansa nimettyjä katuja on nykyään lähes jokaisessa Ranskan kaupungissa.[1] Hänen mukaansa nimettiin myös vuonna 1901 valmistunut ranskalainen panssariristeilijä Léon Gambetta ja sen kokoluokka sekä vuonna 1905 avattu Gambettan metroasema Pariisissa.[7][8]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b c d e f g h i j k l m n Jacques Chastenet de Castaing: Léon Gambetta (englanniksi) Encyclopædia Britannica Online Academic Edition. Viitattu 11.9.2015.
  2. a b c d e f g h i j k l m n Nordisk familjebok (1908), s. 683–686 (ruotsiksi) Runeberg.org. Viitattu 11.9.2015.
  3. France: History (englanniksi) Encyclopædia Britannica Online Academic Edition. Viitattu 11.9.2015.
  4. Susan K. Foley, Charles Sowerwine: A Political Romance: Léon Gambetta, Léonie Léon and the Making of the French Republic, 1872-82, s. 243. Palgrave Macmillan, 2012. ISBN 0230206867.
  5. The inglorious destiny of the Gambetta monument (englanniksi) Invisible Paris -blogi 13.2.2011. Viitattu 11.9.2015.
  6. Leon Gambetta monument: The centrepiece now missing from Allées de Tourny (englanniksi) Invisible Bordeaux -blogi 16.3.2013. Viitattu 11.9.2015.
  7. navypedia.org: LÉON GAMBETTA armoured cruisers (1905-1907) (englanniksi) Viitattu 17.2.2016
  8. Paris Metro: Gambetta Station (Arkistoitu – Internet Archive) (englanniksi) Viitattu 17.2.2016

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]