Kriittinen miestutkimus

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun

Kriittinen miestutkimus on feministisessä tutkimuksessa kehitettyjä sukupuolen teorioita hyödyntävä tieteenala, joka tutkii miehiä ja mieheyttä kriittisesti. Suomessa kriittisen miestutkimuksen piirissä on tehty tutkimusta miehistä muun muassa väkivallan, rock-musiikin, puolustusvoimien, isyyden ja urheilun alueilla.

Miestutkimus on vakiintunut yliopistollisena tutkimusalana muun muassa Yhdysvalloissa ja Ruotsissa. Suomalaisissa yliopistoissa ei ole miestutkimuksen laitoksia, mutta sukupuolitutkimuksen ja naistutkimuksen laitosten kurssitarjontaan sisältyy jonkin verran myös miestutkimusta.[1]

Historia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kriittinen miestutkimus alkoi vakiintua omaksi yliopistolliseksi tutkimusalakseen Yhdysvalloissa ja Isossa-Britanniassa 1980-luvulla. Kansainvälisen tutkimuksen painopiste siirtyi 1990-luvulla Skandinavian maihin. [2]

Miestutkimus Suomessa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suomalainen miestutkimus sai alkunsa 1980-luvun alussa tehdyistä elämäntapatutkimuksista, jotka tarkastelivat muun muassa asunnottomia alkoholisteja ja lähiökulttuuria sekä siihen liittyviä miesten sosiaalisia ongelmia. 80-luvun puolivälissä tehtiin ensimmäinen selvitys miestutkimuksen tarpeesta ja perustettiin Sosiaali- ja terveysministeriön alaiselle tasa-arvoasian neuvottelukunnalle (Tanelle) miesjaosto. Vastapainona 80-luvun kurjuustutkimukselle Tanen miesjaosto järjesti 1994 mieselämäkertakilpailun Eläköön mies!, jonka sato tuotti kuitenkin kurjuustutkimuksen pohjan. Juha Siltala kirjoitti elämäkertojen pohjalta teoksen Miehen kunnia – modernin miehen taistelu häpeää vastaan.[2]

Sosiaali- ja terveysministeriö totesi vuonna 2006 julkaisussaan Mies ja tasa-arvopolitiikka, että miestutkimus on hallinnollisesti naistutkimuksen alla, se on vähäistä eikä sen tutkimuskenttä ole järjestäytynyt. Ala on kuitenkin kasvamassa, koska opetusta oli useimmissa yliopistoissa naistutkimuksen yhteydessä ja Suomessa järjestettiin samana vuonna pohjoismainen miestutkimuskonferenssi. Sosiaali- ja terveysministeriö ehdotti uuden määräaikaisen yhteiskuntatieteellisen miestutkimusviran perustamista.[3]

Vuonna 2007 perustettiin Helsingissä Suomen Miestutkimuksen Seura ry. Seura on järjestänyt valtakunnallisia tutkijatapaamisia sekä julkaissut verkkosivuston.[1][4]

Suomen miestutkimuksen seuran puheenjohtaja Anders Ahlbäck kertoi Tulva-lehdessä toukokuussa 2008 monien miesasioiden parissa toimivien ryhmien toiminnan olevan kahtiajakautunutta. Ahlbäckin mukaan on ongelmallista, että melkein kuka tahansa voi esiintyä tiedotusvälineissä miestutkijana ilman tieteellisiä ansioita ja vaikka ei edustaisikaan valtavirtatutkimusta. Hänen mukaansa Suomen Miestutkimuksen Seuran tavoitteena on kuitenkin vuoropuhelun eikä vastakkainasettelun edistäminen.[5]

Teoreettinen tausta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kriittinen miestutkimus nojautuu feministiseen teoriaan. Miestutkimuksen keskeisiä lähtökohtia ovat, että ihmistä koskevat tutkimukset eivät ole ottaneet sukupuolta huomioon, jolloin ei ole osattu esimerkiksi kysyä, mikä yhteys alkoholismilla tai väkivallalla on miehisyyteen. Miesten kokemusta elämästä miehinä ei ole nähty analyyttisesti mielenkiintoisena. Samoin historian tutkimukselta on jäänyt huomaamatta sellainen osa miesten elämää, joka ei sovi vallitsevaan kulttuuriseen käsitykseen miehisyydestä. Toinen miestutkimuksen lähtökohta on homotutkimus ja sen määrittelemä heteroseksismi. Miestutkija Arto Jokisen mukaan homoliikkeen tekemä teoretisointi paljastaa miesten todellisen ylivallan naisiin ja sen vaikutukset miesten keskinäisen hierarkian järjestymiseen. Tällaisesta vallasta tai kilpailusta kieltäytyminen tai tunteiden näyttäminen leimataan miestutkijoiden mukaan homoudeksi ja naismaisuudeksi. Naisvihaan läheisesti niveltyvä homofobia on yksi miehisen vallan kulmakivistä. [2]

Jokinen ehdottaa miestutkimuksen ja -keskustelun keskiöön viittä teemaa:

  1. miesvallan vastustaminen ja patriarkaalisten hierarkioiden purkaminen
  2. maskuliinisten väkivaltainstituutioiden purkaminen
  3. seksuaalisuuden ihmistä kunnioittavampi määrittely ja käytäntö
  4. läheisen ja läsnä olevan vanhemmuuden korostaminen
  5. myönteinen machoilu eli miehisyyden positiivisten puolien korostaminen. [6]

Suomessa miestä ja maskuliinisuutta ei ole paljonkaan käsitelty teoreettisesti. Jokisen mukaan teoreettisen ajattelun puute näkyy muun muassa siinä, että mikä tahansa miehiä koskeva kirjoittelu on mielletty miestutkimukseksi.[2]

Miestutkimuksen emansipatorisuus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kriittisen miestutkimuksen yhtenä tehtävänä on pyrkiä muuttamaan yhteiskunnallisesti rakentuvaa mieskuvaa. Miehisyyttä pyritään pohtimaan uudelleen siltä pohjalta, miten miehet ovat osana naisten alistamisen ketjua ja miten se näkyy maskuliinisuuden rakentamisessa. Jokinen huomauttaa, että miehet eivät välttämättä ole etuoikeutetussa asemassa yhteiskunnassa. Suomalaismiehillä on korostunut osuus muun muassa itsemurhia, rikoksia, alkoholismia ja asunnottomuutta mittaavissa tilastoissa. Miesten riski sairastua sydän- ja verisuonitauteihin tai vammautua on naisia suurempi; kuitenkin miehet käyttävät vähemmän lääkkeitä ja käyvät harvemmin lääkärissä kuin naiset. Miestutkijoiden mukaan miehillä on tiettyjä etuoikeuksia, tapoja, tyylejä ja asenteita joista heidän kannattaa luopua oman etunsa tähden. [2]

Katso myös[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b Tampereen yliopisto: Kriittinen miestutkimus. Luettu 14.10.2007.
  2. a b c d e Jokinen, A. (1999): Suomalainen miestutkimus ja -liike: muutoksen mahdollisuus? teoksessa Jokinen, A. (toim.): Mies ja muutos. Kriittisen miestutkimuksen teemoja. Tampere University Press, s. 15-49.
  3. Miehet ja tasa-arvopolitiikka (2006). Helsinki: Sosiaali- ja terveysministeriön julkaisuja. ISBN 952-00-2141-8
  4. Suomen miestutkimuksen seura: Suomen Miestutkimuksen Seuran kevätseminaari 14.3. Tampereella: tutkimusta ja takaiskua. Lehdistötiedote 12.3.2008
  5. Anne Moilanen: Miehet menneisyydestä. Tulva 2/2008.
  6. Jokinen, A. (1998): Missä mies huutaa tänään? Ajatuksia miehestä, miesliikkeestä ja miestutkimuksesta. Naistutkimus 11/1998.

Kirjallisuutta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Badinter, Elisabeth: Mikä on mies?. (XY: De l’identité masculine, 1986.) Suomentanut Leevi Lehto. Tampere: Vastapaino, 1993. ISBN 951-9066-71-3.
  • Sipilä, Jorma & Tiihonen, Arto (toim.): Miestä rakennetaan, maskuliinisuuksia puretaan. Tampere: Vastapaino, 1994. ISBN 951-9066-85-3.
  • Jokinen, Arto: Panssaroitu maskuliinisuus: Mies, väkivalta ja kulttuuri. Tampere: Tampere University Press, 2000. ISBN 951-44-4720-4.
  • Lehtonen, Mikko: Pikku jättiläisiä: Maskuliinisuuden kulttuurinen rakentuminen. Tampere: Vastapaino, 1995. ISBN 951-9066-91-8.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]