Isohirvenjuuri

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Isohirvenjuuri
Inula helenium 003.JPG
Tieteellinen luokittelu
Domeeni: Aitotumaiset Eucarya
Kunta: Kasvit Plantae
Alakunta: Putkilokasvit Tracheobionta
Kaari: Siemenkasvit Spermatophyta
Alakaari: Koppisiemeniset Magnoliophytina
Luokka: Kaksisirkkaiset Magnoliopsida
Lahko: Asterales
Heimo: Asterikasvit Asteraceae
Suku: Hirvenjuuret Inula
Laji: helenium
Kaksiosainen nimi
Inula helenium
L.[1]
Katso myös
 Wikispecies-logo.svg Isohirvenjuuri Wikispeciesissä
 Commons-logo.svg Isohirvenjuuri Commonsissa

Isohirvenjuuren (Inula helenium) on monivuotinen asterikasveihin kuuluva mauste- ja rohdoskasvi. Se voi kasvaa jopa kaksimetriseksi, ja sen varsi on tumman punaruskea ja lyhytkarvainen. Mykerökukintojen teriö on keltainen, ja se on 6–8 senttiä leveä. Isohirvenjuuri on peräisin Länsi- ja Keski-Aasiasta, mutta viljelyn ansiosta se on levinnyt myös Eurooppaan. Kasvia on käytetty jo antiikin ajoista rohtona ja ravintokasvina.

Ulkonäkö ja koko[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Isohirvenjuurikasvusto.

Isohirvenjuuri voi kasvaa jopa kaksi metriä korkeaksi. Varsi on vankka, tumman punaruskea ja lyhytkarvainen. Lehdet ovat varressa kierteisesti, ylimmät niistä ovat sepiviä. Lehtilapa on iso, alta hyvin tiheään ruskehtavan lyhytkarvainen ja päältä karhea. Lehtilavan laidoissa on tiheään vuorotellen erikokoisia hampaita. Kukinto on 6–8 cm leveä mykerö. Mykeröstöt sijaitsevat tavallisesti huiskilomaisesti varren päässä. Mykerön kehtosuomut ovat limittäin useana rivinä. Kehtosuomut ovat lyhytkarvaisia. Ulommat niistä ovat lehtimäisiä, puikeita ja koukkukärkisiä, sisemmät kalvomaisia, suikeita ja suoria. Ulkosuomut puuttuvat. Mykeröpohjus on litteähkö ja suomuton. Teriö on keltainen. Laitakukkien kieli on 3–4 cm pitkä. Laitakukissa (emikukkia) teriö on tasasoukan kielimäinen, kaksineuvoisissa kehräkukissa torvimainen. Suomessa isohirvenjuuri kukkii heinä-syyskuussa. Hedelmä on särmikäs pähkylä, jonka pappus on hapsihaiveninen.[2][3]

Isohirvenjuurta muistuttavia Suomessa luonnonvaraisia lajeja ovat rantahirvenjuuri (Inula salicina) ja vanukehirvenjuuri (Inula britannica) sekä koristekasvina viljeltävät jättihirvenjuuri (Inula magnifica), terttuhirvenjuuri (Inula racemosa) ja auringontähti (Telekia speciosa).

Levinneisyys[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Isohirvenjuuri on alunperin kotoisin Länsi- ja Keski-Aasiasta, mutta on levinnyt viljelyn myötä jo varhain laajoille alueilla muun muassa Euroopassa.[4][5] Suomessa isohirvenjuuri on luonnossa vakinaistunut uustulokas, jota tavataan Manner-Suomessa Vaasan korkeudelle saakka. Ahvenanmaalta laji puuttuu.[4]

Elinympäristö[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Isohirvenjuuri viihtyy tuoreahkossa, ravinteikkaassa maassa.[5] Suomessa laji on viljelyjäänne tai -karkulainen, jota tavataan asumusten liepeillä, niityillä, tienvarsilla ja pellonlaiteilla. Toisinaan sitä tavataan myös kaatopaikoilla.[4]

Käyttö[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Isohirvenjuurta on käytetty ainakin antiikin ajoista asti rohtona ja ravinnoksi sekä mausteena alkoholijuomissa. Kasvista käytetään sen juurakkoa ja juuria, josta saadaan hirvenjuuriöljyä. Rohtona sitä on käytetty erityisesti yskään, hengitysteiden infektioihin ja vatsavaivoihin. Antiseptisten ominaisuuksien vuoksi sitä on käytetty myös matolääkkeenä edistämään hien ja virtsan eritystä.[5]

Hirvenjuuressa on suvun mukaan nimettyä inuliini-nimistä sokeriyhdistettä, jota on myös maa-artisokassa ja mustajuuressa.[5]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Retkeilykasvio. Toim. Hämet-Ahti, Leena & Suominen, Juha & Ulvinen, Tauno & Uotila, Pertti. Luonnontieteellinen keskusmuseo, Kasvimuseo, Helsinki 1998.
  • Suomen terveyskasvit. Luonnon parantavat yrtit ja niiden salaisuudet. Toim. Huovinen, Marja-Leena & Kanerva, Kaarina. Oy Valitut Palat – Reader's Digest Ab, Helsinki 1982.

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. ITIS (englanniksi) Viitattu 26.7.2012.
  2. Retkeilykasvio 1998, s. 415–416.
  3. Anderberg, A & A-L: Den virtuella floran: Ålandsrot 1997-2005. Tukholma: Naturhistoriska riksmuseet. Viitattu 26.7.2012. (ruotsiksi)
  4. a b c Retkeilykasvio 1998, s. 416.
  5. a b c d Suomen terveyskasvit 1982, s. 103.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]