Irina Odojevtseva

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun

Irina Vladimirovna Odojevtseva, oik. Iraida Heinike (ven. Ирина Владимировна Одоевцева), (27. [J: 15. kesäkuuta] tai heinäkuuta tai maaliskuuta tai syyskuuta[1] 1901 tai 1895 Riika, Venäjän keisarikunta - 14. lokakuuta 1990 Leningrad, Neuvostoliitto) oli venäläinen kirjailija.[2][3]

Irina Odojevtseva, 1920-luvun alussa

Suku ja koulutus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Hänen oikea syntymävuotensa ja kuukautensa on epävarma, koska siitä ei ole olemassa virallista asiakirjaa. Hän sanoo itse vähentäneensä kuusi vuotta iästään tullessaan Petrogradiin. Hän sanoo myös muuttaneensa syntymävuottaan aikaisemmaksi 1950-luvulla, jotta pääsisi vanhainkotiin yhdessä miehensä kanssa.[1]

Oikealta nimeltään Iraida Heinike, hänen vanhempansa olivat Gustav-Adolf Trautogovitš Heinike, baltiansaksalainen lakimies ja äitinsä venäläisen kauppiaan tytär. Perhe asui ainakin vuodesta 1893 lähtien Riiassa.[4] Vuonna 1918 Iraida Heinike muutti perheensä kanssa lähestyvää ensimmäistä maailmansotaa pakoon Pietariin eli Petrogradiin suureen asuntoon[1] ja otti kirjailijanimen Irina Odojevtseva.[3] Isä muutti takaisin Latviaan ja äiti oli kuollut Petrogradissa lavantautiin. Vuonna 1918 hän alkoi käydä tunneilla 'Elävän sanan instituutissa' (ven. Институте живого слова), jossa Nikolai Gumiljov luennoi. Hän muutti hänen "kirjallisuus-studioonsa" ja oli "runoilijoiden työpajan" jäsen.[5]

Yksityiselämä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuonna 1914 Iraida Heinike meni naimisiin Riiassa serkkunsa Sergei Popovin kanssa, he erosivat virallisesti vuonna 1921 ja hänen ensimmäinen teoksensa on omistettu ex-miehelle.[1] Hän meni syyskuussa 1921 (asiakirjojen mukaan vuonna 1931) naimisiin runoilija Georgi Ivanovin kanssa. Elokuussa 1922 hän meni asumaan isänsä luo Riikaan ja loppuvuodesta 1923 hän tapasi aviomiehensä Berliinissä, minkä jälkeen Odojevtseva matkusti Ivanovin kanssa Pariisiin, jossa hän vietti suurimman osan elämästään. Odojevtseva vieraili Riiassa, jossa hänen isänsä vielä eli. Pariisissa he elivät Odojevtsevan isän lähettämien raha-avustusten turvin. Vaikka avioliitto Ivanovin kanssa kesti 37 vuotta, sillä "ei ollut juurikaan tekemistä tavallisten avioliittoa koskevien käsitysten kanssa", hänen elämäkerran kirjoittajansa Ella Bobrowin mukaan.[6] Esimerkki heidän villistä elämästään löytyy ranskalaisen kirjailija Georges Bataillen muistiinpanoista: "Joulukuussa 1937 [...] Laure ja minä valmistimme illallisen: odotimme Ivanovia ja Odojevtseva. Aivan kuten olimme suunnitelleet, illallinen osoittautui yhtä villiksi kuin tuuli sinä päivänä. Alaston Odojevtseva alkoi oksentaa."[7]

Toisen maailmansodan puhjettua pariskunta pakeni Pariisista ja asui Biarritzin rannikkokylässä sijaitsevassa huvilassa, jonka he olivat ostaneet vuonna 1932, kun Odojevtseva sai suuren perinnön isänsä kuoltua. Ennen sotaa he matkustelivat paljon ja heillä oli myös suuri komeasti sisustettu vuokra-asunto Pariissa Bois de Boulognen lähistöllä. Saksalaiset joukot miehittivät Biarritzin kesällä 1940. Vuonna 1943 Saksan armeija takavarikoi heidän talonsa, mutta he jäivät Biarritziin vuoteen 1946 asti. Heidän talonsa oli ryöstetty ja myöhemmin tuhoutunut amerikkalaisten pommituksissa. Ivanovien sosiaalinen asema sotavuosina johti myöhemmin siihen, että Georgi Ivanovia syytettiin natsisympatioista, erityisesti häntä syytti entinen ystävä, kriitikko ja runoilija Georgi Adamovitš.[3][1]

Sodan jälkeen Ivanov ja Odojevtseva muuttivat takaisin Pariisiin, jossa heidän asuntonsa oli tuhoutunut. He elivät enemmän tai vähemmän epätoivoisessa köyhyydessä, he saivat tuloja ainoastaan New Yorkissa ilmestyvän emigranttilehti Novyi žurnal (ven. Новый журнал, Uusi lehti) kanssa vuodesta 1950 lähtien tehdystä yhteistyöstä. Ivanov alkoholisoitui ja Odojevtseva sairastui halvoissa, kosteissa hotelleissa. He muuttivat lääkärin suosituksesta lämpimämpään ilmastoon ja heidän onnistui pääsemään köyhien emigranttien hoivakotiin eli "venäläiseen taloon" Juan-les-Pinsissä Etelä-Ranskassa, ja talvella 1953 he muuttivat Ranskan hallituksen omistamaan Montmorency vanhainkotiin Hyèresiin etelärannikolle. Georgi Ivanov kärsi Etelä-Ranskan kuumuudessa sydänvaivoista ja kuoli Hyèresissä vuonna 1958 masentuneena siitä, että hävisi Nobelin-kirjallisuuspalkinnon ehdokkuudessa Boris Pasternakille (Pasternak painostettiin luopumaan palkinnosta).[8][1]

Odojevtseva muutti Pariisiin Gagnyssä sijaitsevaan vanhainkotiin, jossa hän kirjoitti 1960-luvulla runoilijaystävänsä Juri Terapianon vaatimuksesta muistelmiensa ensimmäisen osan.[1] Kaksikymmentä vuotta Ivanovin kuoleman jälkeen Irina Odojevtseva meni naimisiin vuonna 1978 toisen emigranttikirjailijan Jacques Gorbofin (s. Jakov Gorbov) kanssa, jonka teoksia hän oli kääntänyt 1950-luvulla. Tämä asui hänen kanssaan omaan kuolemaansa saakka vuoteen 1981 asti.[3]

Kirjallinen ura[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Irina Odojevtseva liittyi Toiseen Runoilijoiden kiltaan, jossa Nikolai Gumiljov oli opettajana ja jota Irina "palvoi".[9] Hänestä tuli hänen suosikkioppilaansa. Jevgeni Jevtušenkon mukaan hän "lumosi kaikki, opettajansa mukaan lukien, loistavalla, mestarillisella runoudellaan" ja saavutti valtavan menestyksen debyyttirunokirjallaan Dvor tšudes (ven. Двор чудес, 'Ihmeiden tuomioistuin', 1922), "puolinälkäinen boheemi Petrograd osasi hänen runonsa 'Izvozchik' (ven. Извозчик, Kyytimies) ja 'Lasimurskan balladi' (ven. Балладу о толченом стекле) ulkoa."[10][11]

Muodollisesti akmeisti Odojevtseva kehitti oman persoonallisen tyylinsä ja oli monella tapaa aikaansa edellä ennakoiden myöhempiä oberiuttien ja jopa 1960-luvun neuvosto-konseptualistien kokeiluja. Hänen tavaramerkkinsä oli selvästi huomattava puhevika (hän ​​ei osannut lausua "r"-kirjainta), jonka hän mainitsi useaan otteeseen omaelämäkerroissaan "Nevan rannalla" ja "Seinen rannalla".[3]

Vuonna 1921 hän meni naimisiin runoilija Georgi Ivanovin, tunnetun akmeistin kanssa. Vuonna 1922 pariskunta muutti Pariisiin. Siellä Odojevtseva kirjoitti Ivan Buninin rohkaisemana useita romaaneja, jotka myivät hyvin ja jotka käännettiin muille kielille ('Kuolon enkeli', ven. Ангел смерти, Angel smerti, 1927; 'Isolde', ven. Изольда, Izol'da, 1929, 1931; 'Hylkää kaikki toivo iäksi', ven. Оставь надежду навсегда, Ostav nadeždu navsegda, 1948). Hän onnistui kirjallisesti paremmin muistelmissaan Nevan rannalla (ven. На берегах Невы, 1967) ja Seinen rannalla (ven. На берегах Сены, 1983), joissa oli monia ​​anekdootteja tunnetuista kuuluisista kirjailijoista: muun muassa Nikolai Gumiljovista, Georgi Ivanovista, Osip Mandelstamista, Zinaida Gippiuksesta, Dmitri Merežkovskista, Andrei Belyista ja Ivan Buninista.[12][2] Runoilijan ja venäläisen runohistorioitsija Jevgeni Jevtušenkon mukaan nämä kaksi kirjaa aiheuttivat paljon kiistaa Ranskan venäläisten emigranttien keskuudessa, mutta niitä "saatetaan silti pitää korvaamattomana aikalaisdokumenttina, vaikka ne olisivatkin täynnä poikkeavuuksia ja kevytmielisiä fantasiakäänteitä". Muistelmissaan Odojevtseva ei kirjoittanut itsestään. Hän vältti myös puhumista perheestään ja avioliitostaan ​​Georgi Ivanovin kanssa.[10]

Toisen maailmasodan jälkeen Ivanov ja Odojevtseva suljettiin pois kirjallisesta maailmasta, jota nyt hallitsivat kommunistit ja heidät hylättiin väitetyttyjen natsisympatioittensa takia.[12][3]

Perintö[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuonna 1987 lähes sokea ja liikuntakyvytön 92-vuotias Irina Odojevtseva palasi Leningradiin hyödyntämällä sitä että rajamuodollisuukset perestroikan aikana olivat lieventyneet. Hän sai lämpimän vastaanoton yleisöltä, ja parin vuoden ajan, kuten Jevgeni Jevtušenko on kertonut, häntä "kuljetettiin konserttilavalta toiselle eräänlaisena puhuvana jäänteenä ja hän puhui todella paljon mitä hienoimmalla tavalla."[10] Hänet hyväksyttiin Neuvostoliiton kirjailijaliiton jäseneksi. Odojevtseva oli perestroikan aikana suosittu hahmo Venäjän televisiossa ja nautti myös kaupallista menestystä, sillä hänen muistelmiaan myytiin 200 000 - 500 000[1] kappaletta. Luku luku ylittää selvästi sen, mitä hän olisi voinut myydä 65 vuoden aikana ulkomailla. Hän kuoli Leningradissa kolme vuotta myöhemmin.[12]

Irina Odojevtseva haudattiin hiljaisesti Volkovskoje-hautausmaalle Pietariin. Hänen tiedetään testamentanneen teostensa julkaisuoikeudet muistelmansa kirjoittaneelle Izvestija-lehden toimittaja Anna Kolonitskajalle, joka ihmeen kaupalla jäljitti hänet Pariisissa ja auttoi häntä palaamaan Neuvostoliittoon.[1]

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. ↑ a b c d e f g h i Эрлихман, Вадим (кандидат исторических наук) / Erlihman, Vadim (historian tohtori): [https://rg.ru/2015/06/29/rodina-odoevceva.html Последняя улыбка Серебряного века. / Hopeakauden viimeinen hymy. 120 vuotta sitten syntyneen Irina Odojevtsevan linjat ja epäjumalat] Российская газета, "Родина" / Rossijskaja Gazeta, "Rodina" nro 615. 1. - 29. kesäkuuta 2015.
  2. ↑ a b Ekonen, Kirsti. Toim. Ekonen, Kirsti & Turoma, Sanna: ”Luku 7. Stalinin varjossa: 1930-1960: Kirjallisuus maapaossa. Ensimmäisen aallon emigrantit”, Venäläisen kirjallisuuden historia, s. 535-536. Gaudeamus, 2015, 2. painos. ISBN 9789524953450.
  3. ↑ a b c d e f "Ирина Одоевцева". www.bcetyt.ru bcetyt.ru. Arkistoitu 25.9.2018. Viitattu 8.3.2023.
  4. ↑ Список присяжных поверенных округа Санкт-Петербургской судебной палаты и их помощников к 31 января 1914 г. / Luettelo Pietarin tuomioistuimen piirin virkamiehistä ja heidän avustajistaan ​​31.1.1914 mennessä., s. 24. Санкт-Петербург, 1914.
  5. ↑ Иванов, Георгий & Одоевцева, Ирина & Гуль, Роман / Ivanov, Goergi & Odojevtseva, Irina & Gul, Roman: ройственный союз : (переписка 1953—1958 годов) / Kolmenvälinen: (kirjeenvaihto 1953-1958), s. 5. Санкт-Петербург : Петрополис / Pietari: Petropolis, 2010. ISBN 978-5-9676-0237-5.
  6. ↑ Bobrow, Ella: Irina Odoevtseva, s. 148. Buffalo, NY: Mosaic Press, 1996.
  7. ↑ Bataille, Georges: Notebooks for Le Coupable, in Oeuvres Complètes vol. 5, s. 524-525. Paris: Gallimard.
  8. ↑ Lukijanova, Irina: [[linkki ei toimi] https://russkiymir.ru/media/magazines/article/152386/ "On Snowbound Fate". Russkii Mir magazine] russkiymir.ru.
  9. ↑ Pavel Malofejev, "Irina Odoyevtseva". Becoming Literate bacenko.ru. Arkistoitu 18.8.2018. Viitattu 8.3.2023.
  10. ↑ a b c Jevtusenko, Jevgeni: "Ирина Одоевцева". Строфы века / Rhymes of the Century. The Anthology of Russian Poetry. Minsk-Moscow. Polyfact Publishers, 1995. http://poetrylibrary.ru/stixiya/500.html.
  11. ↑ 2018-2023, Russian Poems In Translations, @ add translation: Irina Odoevtseva. Poems by Irina Odoevtseva RuVerses.
  12. ↑ a b c "Ирина Одоевцева". www.encspb.ru (St Petersburg encyclopedia). encspb.ru.
Kansainväliset
Kansalliset
Henkilöt
Muut
Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Irina_Odojevtseva&oldid=22314490”