IMAX

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
IMAX-teatteri Lontoossa yöaikaan.

IMAX (lyhenne sanoista Image Maximum) on kuvan- ja äänenlaadultaan korkealaatuinen elokuvien kuvaus- ja esitystekniikka, jossa käytetään 65 mm:n kameranegatiivia tai suuren resoluution digitaalikameroita. IMAX-järjestelmää käytetään pääasiassa sellaisissa dokumenttielokuvissa, joissa elokuvan kokeminen nousee yhtä tärkeäksi tekijäksi kuin itse ohjelman sisältö (esimerkiksi ulkoavaruudessa tai veden alla kuvatut dokumentit). IMAX-elokuvia esitetään pääasiassa formaatille omistetuissa teattereissa 70 millimetrin filmiltä. Koska IMAX-elokuvissa yleisö on tavallista lähempänä valkokangasta ja valkokangas on suuri, kuva kattaa katsojan koko näköalueen ja täten elokuvakokemus on yleensä paljon kokonaisvaltaisempi. IMAX-formaatin on kehittänyt kanadalainen IMAX Corporation. Yritys myös valmistaa IMAX-tekniikkaa ja tuottaa sille elokuvia.

IMAX Dome (alkuperäiseltä nimeltään Omnimax) on IMAX-formaatin muunnelma, jossa kamerassa ja projektorissa käytetään kalansilmäobjektiivia ja filmi projisoidaan kupolin muotoiselle valkokankaalle, jolloin kuva täyttää katsojan koko näkökentän. Formaattia käytetään pääasiassa planetaarioissa. IMAX 3D -formaatissa kuvatut elokuvat puolestaan voidaan esittää katsojalle polarisaatiolasien avulla kolmiulotteisena.

Historia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Eri filmikokojen vertailua IMAXiin. IMAX-järjestelmässä 65 mm:n filmi kulkee kamerassa vaakasuoraan.
IMAX 3D -teatteri Eilatissa.

IMAX:in kehittivät kanadalaiset Graeme Ferguson, Roman Kroitor ja Robert Kerr. Heidän tarkoituksenaan oli keksiä parempi vastine Cinerama-järjestelmälle. Ensimmäinen IMAX-filmi, nimeltään Tiger Child, sai ensiesityksensä vuonna 1970 Expo '70 -tapahtumassa Japanin Osakassa. Seuraavana vuonna kolmikko perusti ensimmäisen pysyvän IMAX-teatterin Torontoon. Vuonna 1973 paljastettiin IMAX-muunnelma IMAX Dome, kun sillä tehty elokuva Garden Isle sai ensiesityksensä. Ensimmäinen pysyvä IMAX Dome -kokoonpano asennettiin San Diegon Balboa Parkiin Yhdysvalloissa samana vuonna. Vuonna 1986 tuotiin julki toinen IMAX-muunnelma, IMAX 3D.

IMAX-teattereiden ohjelmisto koostui pitkään lähinnä suoraan IMAX:ille kuvatuista dokumenttielokuvista, tai IMAX-elokuviin verrattuna huonolaatuisista 35 mm:n filmille kuvatuista elokuvista, jotka siirrettiin 70 mm:n IMAX-formaattiin optisesti. 1990-luvun lopussa pitkistä fiktioelokuvista alettiin kuitenkin saada kunnollisia IMAX-versioita: vuonna 1999 Disneyn Fantasia 2000 tehtiin suoraan IMAXille, ja sen jälkeen myös monista muista digitaalisista animaatioelokuvista tehtiin normaalien 35 mm:n esityskopioiden lisäksi korkealaatuiset IMAX-versiot. Vuonna 2002 julkaistiin ensimmäinen DMR-tekniikkaa käyttävä IMAX-elokuva, Apollo 13 (1995). DMR-menetelmällä pystyttiin tuottamaan korkealaatuisia IMAX-kopioita elokuvista, jotka on alun perin kuvattu 35 mm:n filmille, vaikkakaan niiden kuvanlaatu ei ollut yhtä tarkka kuin ns. aitojen IMAX-elokuvien. Tämän jälkeen IMAX-teattereihin on tuotu useita Hollywood-fiktioelokuvien DMR-kopioita, kuten Tähtien sota -elokuvat ja Matrix-trilogian kaksi viimeistä osaa.

Formaatin raskauden ja kalleuden vuoksi yhtään pitkää näytelmäelokuvaa ei toistaiseksi ole kuvattu kokonaan IMAX-kameroilla. 2000-luvun lopulta alkaen joihinkin suuren budjetin Hollywood-elokuviin on kuvattu joitain jaksoja aidossa IMAX-formaatissa. Näistä elokuvista ovat ensi-iltansa toistaiseksi saaneet Yön ritari (2008),[1] Transformers: Kaatuneiden kosto (2009) ja Yön ritarin paluu (2012).

Nykyään IMAX-teattereita on 24 maassa. Kaikista 350 teatterista noin 100 on IMAX Dome -tyyppisiä teattereita. Suomessa ei toimi yhtään varsinaista IMAX-teatteria, mutta Tiedekeskus Tietomaan teatteri Oulussa esittää IMAX-elokuvia ns. 8/70-laitteistolla. 8/70-esityskopioiden kuvanlaatu ei aivan vastaa "täysikokoista" IMAXia mutta ylittää huimasti esimerkiksi 35 mm:n filmin.

Vuonna 2008 esiteltiin IMAX-esitysformaatin rinnalle uusi digitaalinen versio. Digitaalinen IMAX perustuu kahteen 2k-resoluution digitaaliprojektoriin, joiden kuvat projisoidaan päällekkäin kirkkauden parantamiseksi. Kuvanlaatu ei yllä lähellekään perinteistä IMAXia ja kankaat ovat selvästi pienempiä, mutta tästä huolimatta saleja ja näytöksiä markkinoidaan täysin samalla tuotemerkillä kuin perinteistäkin IMAXia.

Tekniset ominaisuudet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kuva[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

IMAX-kamera esillä Montrealin tiedekeskuksessa.

Perinteisen filmipohjaisen IMAXin tekniikka perustuu 65 millimetrin filmiin, jolla saavutetaan hyvin korkea erottelukyky. Toisin kuin perinteisessä 70 mm:n formaatissa, IMAXissa 65 mm:n negatiivi valotetaan ja projisoidaan kuljettamalla sitä vaakasuunnassa.

IMAX-kamera käyttää 170 metrin keloja 65 mm:n filmiä, jolle mahtuu noin 90 sekuntia elokuvaa. Filmissä on yhtä kuvaruutua kohden 15 perforaatiota, jolloin kuvasuhteeksi tulee 1,43:1. Yhden kuvaruudun leveys on noin 7 cm ja korkeus 5,3 cm, kun vastaavat mitat esimerkiksi 35 mm:n filmissä ovat 2,2 cm ja 1,6 cm. Esitysnopeus useimmissa IMAX-elokuvissa on standardi 24 kuvaruutua sekunnissa, mutta formaatista on olemassa myös harvinainen IMAX HD -versio, jonka kuvanopeus on 48 ruutua sekunnissa.

IMAX-elokuvat esitetään 70 mm:n filmiltä, jotka käyttävät tavallista kestävämpää, Kodakin kehittämää Estar-pohjaista filmiä. Estar-filmeissä esimerkiksi perforaatioiden koko ei muutu kehityksessä käytettävien kemikaalien takia, jolloin filmin projisoiminen on sujuvampaa. Filmit eivät täten myöskään katkea helposti: ne kestävät vaikka rekan vetämistäselvennä.

Filmin suuren koon takia esityskopiot ovat hankalia käsitellä: 40-minuuttisen IMAX-filmin kelat painavat lähes 90 kg, ja ne sisältävät noin 5 300 metriä filmiä. Koneenhoitajat joutuvatkin yleensä käyttämään pientä nosturia kelojen vaihtamiseen.

IMAX-projektoreissa käytettävä tekniikka on monilta osin 35 mm:n filmin projektoreita kehittyneempää. Niissä ei esimerkiksi esiinny juuri lainkaan kuvan tärinää, mikä olisi IMAX-filmeissä erityisen häiritsevää kuvan suuren koon vuoksi. Projektoreissa käytetään lähes 15 kilowatin ksenonlamppua. Standardikokoinen IMAX-teatterin valkokangas on noin 22 metriä leveä ja 16 metriä korkea, mutta vielä suurempiakin kankaita käytetään.

Ääni[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

IMAX-teattereissa äänentoisto tapahtuu lähes 44 kaiuttimen avulla, joiden yhteisteho on 12 kilowattia. Osa äänestä tulee valkokankaan takaa, valkokankaan pienien reikien läpi. Toisin kuin useimmissa muissa filmiformaateissa, IMAX-esityskopioissa ääni ei ole filmillä, vaan se toistetaan erillisestä digitaalisesta äänilähteestä.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Commons
Wikimedia Commonsissa on kuvia tai muita tiedostoja aiheesta IMAX-teatterit.

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Robertson, Barbara: Delivering 8K VFX Shots for The Dark Knight (html) 23.7.2008. Studio Daily. Viitattu 26.7.2008. (englanniksi)