Analyysi (matematiikka)

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Tämä artikkeli käsittelee matemaattista analyysiä. Käsite- yms. filosofisesta analyysistä katso filosofinen analyysi.

Analyysi on matematiikan osa-alue, joka käsittelee reaalilukuja ja kompleksilukuja ja niiden funktioita. Sen tavoitteena oli alun perin kehittää jatkuvuuteen liittyville käsitteille täsmälliset matemaattiset määritelmät. Siinä tutkitaan muun muassa jatkuvuutta, integroituvuutta ja derivoituvuutta.

Historia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Analyysi sai alkunsa 1600-luvulla, Isaac Newtonin ja Gottfried Leibnizin toisistaan riippumattomista keksinnöistä. 1600-luvulla ja 1700-luvulla analyysin aiheet kuten variaatiolaskenta, differentiaaliyhtälöt, osittaisdifferentiaaliyhtälöt, Fourier'n analyysi ja generoivat funktiot kehitettiin enimmäkseen käytännön sovelluksia varten. Analyysin tekniikoita käytettiin menestyksekkäästi approksimoitaessa diskreettejä ongelmia jatkuvilla vastineillaan.

Koko 1700-luvun ajan funktion määritelmä oli väittelyn kohteena matemaatikkojen keskuudessa. 1800-luvulla Augustin Louis Cauchy oli ensimmäinen, joka antoi analyysille tarkan loogisen pohjan määrittelemällä Cauchy-jonon. Hän myös aloitti formaalin funktioteorian tutkimisen. Simeon Poisson, Joseph Liouville, Fourier ja muut tutkivat osittaisdifferentiaaliyhtälöitä ja harmonista analyysiä.

Vuosisadan puolivälissä Bernhard Riemann esitteli integroimisteoriansa. 1800-luvun viimeisellä kolmanneksella Karl Weierstrass aritmetisoi analyysin. Hän luuli, että geometrinen perustelu oli luonnostaan harhaanjohtava. Koska analyysissa aikaisemmin käytetyt, infinitesimaaleihin perustuneet määritelmät ja todistelut olivat alttiina loogisille vastaväitteille, hän esitti uuden määritelmän (ε-δ-määritelmän) raja-arvolle ja sen mukaisesti muillekin analyysin peruskäsitteille. Matemaatikot alkoivat kuitenkin huolestua siitä, että he olettivat reaalilukujen jatkumon olemassaolon ilman todistusta. Julius Wilhelm Richard Dedekind sittemmin konstruoi reaaliluvut Dedekindin leikkauksen avulla. Tuolloin yritykset parantaa Riemann-integroinnin teoreemoja johti reaalifunktioiden epäjatkuvuuspisteiden muodostaman joukon mahtavuuden tutkimiseen.

Myös "hirviöitä" (ei-missään jatkuvia funktioita, jatkuvia, mutta ei-missään derivoituvia funktioita, avaruuden täyttäviä käyriä) alettiin kehittää. Sen vuoksi Camille Jordan kehitti mittateoriansa, Georg Cantor kehitti naiivin joukko-opin, ja Baire todisti Bairen lauseen. 1900-luvun alussa analyysi formalisoitiin käyttämällä joukko-oppia. Henri Lebesgue kehitti mittateoriansa ja David Hilbert esitteli Hilbert-avaruuden, jonka avulla voitaisiin ratkaista integraaliyhtälöitä. Normitetun vektoriavaruuden ajatus oli jo olemassa, ja 1920-luvulla Stefan Banach loi funktionaalianalyysin.

Osa-alueet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Analyysi jakautuu nykyään seuraaviin osakohteisiin:

Tämä matematiikkaan liittyvä artikkeli on tynkä. Voit auttaa Wikipediaa laajentamalla artikkelia.
  • Merkinnän syy: lukiotason analyysiä voisi kuvailla