Albaniansusikoira
| Albaniansusikoira | |
|---|---|
| Avaintiedot | |
| Alkuperämaa |
 Albania |
| Määrä | kuollut sukupuuttoon |
| Rodun syntyaika | ajanlaskun alku |
| Alkuperäinen käyttö | laumanvartija, suden ja villisian metsästys |
| Muita nimityksiä | Albanian Wolfdog, Albanian Wolfhound, Albanian Dog, Albanian Greyhound |
| FCI-luokitus | ei FCI-rotu |
| Ulkonäkö | |
| Säkäkorkeus | 69–71 cm |
| Väritys | fawn, ruskealla varjostuksella |
Albaniansusikoira on sukupuuttoon kuollut albanialainen koirarotu.
Ulkonäkö[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Rotu oli vinttikoira/hirvikoiratyyppinen, ja se oli karkeamuotoisempi kuin grecian greyhound mutta samalla myös tätä hienokarvaisempi.[1] Se oli mastiffin kokoinen ja sillä oli voimakas runko. Kuono oli kärkeä kohti suippeneva.[2] Raajat olivat voimakkaammat ja lyhyemmät kuin tavallisella vinttikoiralla.[1] Häntä oli pitkä ja tuuhea. Karvapeite oli pitkä, silkkinen ja ihonmyötäinen. Väritys oli keltainen (fawn) ruskealla varjostuksella. Säkäkorkeus oli noin 69–71 cm.[2]
Luonne ja käyttäytyminen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Albaniansusikoira oli niin hurjaluonteinen, että Albanian maaseudulla vierailevia ihmisiä tuli erikseen varoittaa siitä. Heille kerrottiin, että heidän ei missään nimessä tulisi ampua koiria itsepuolustukseksi. Koirat olivat kuitenkin niin aggressiivisia, että osa vierailijoista saattoi toisinaan paniikissa ottaa esiin aseensa puolustaakseen itseään. Jos koirien omistajat näkivät vieraiden tähtäävät aseella heidän koiriinsa, he ampuivat muukalaiset surutta kuoliaaksi – niin arvokkaina he työkoiriaan pitivät.[2]
Alkuperä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Plinius vanhempi kuvaili rotua teoksessaan Naturalis historia, joka ilmestyi vuonna 77. Hänen mukaansa Albanian kuningas antoi Aleksanteri Suurelle yhden albaniansusikoiran, joka oli "valtavan ja epätavallisen kookas". Aleksanteri Suuri päätti testata sen kykyjä karhua, villisikaa ja kuusipeuraa vastaan. Koira ei kuitenkaan kiinnittänyt minkäänlaista huomiota riistaan, vaan istui vain hiljaa maassa. Aleksanteri Suuri tulkitsi asian niin, että koira oli luonteeltaan pelkuri ja päätti lopettaa sen. Kuultuaan asiasta Albanian kuningas lahjoitti Aleksanteri Suurelle toisen albaniansusikoiran, ja väitti että tämän tarjoama riista oli ollut niin pientä ja vähäpätöistä, että ensimmäinen koira ei ollut ottanut tehtävää vakavissaan. Hän kehottikin Aleksanteri Suurta tarjoamaan koiralle tekemistä joka vastaisi enemmän sen raakaa voimaa, kuten leijonien ja elefanttien metsästystä. Tämä suostui ja laittoi uuden koiransa taisteluun leijonaa vastaan – koira särki leijonan selän ja repi sen ruumiin kappaleiksi. Sen jälkeen hän kokeili elefanttia, jota kohti koira syöksyi ja jonka se kaatoi niin pahasti, että eläintä alkoi huimata.[2]
On myös todennäköistä, että koko legenda rodun raivokkuudesta ja pelottomuudesta perustuu yksinomaan tähän Pliniuksen epätarkkaan ja sukupolvelta toiselle kerrottuun tarinaan. Desmond Morriksen mukaan elefanttia koskenut tapaus sattui oikeasti Pohjois-Intiassa 326 eaa. ja Aleksanteri Suuren tuolloin haltuunsa saama koira – napolinmastiffin esi-isä – oli lahja aasialaiselta kuninkaalta. Kaksisataa vuotta myöhemmin roomalaiset kylläkin toivat mukanaan kotimaahansa pelottomia koiria Albaniasta, minkä vuoksi Plinius on saattanut sekoittaa kaksi asiaa keskenään.[2]
Albaniansusikoira jalostettiin lammaslaumojen suojelemiseen susia vastaan. Lisäksi sitä käytettiin toisinaan suden ja villisian metsästykseen. Osa asiantuntijoista pitää rotua jopa saksanpaimenkoiran muinaisena esi-isänä. 1800-luvulla joitain yksilöitä oli esillä Lontoon eläintarhassa.[2]
Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- ↑ a b Hancock, David. Sighthounds - Their Form, Their Function and Their Future, s. 137. The Crowood Press: Ramsbury, Marlborough, Wiltshire, 2012. ISBN 978-1-84797-392-4.
- ↑ a b c d e f Morris, Desmond. Dogs - The Ultimate Dictionary of Over 1000 Dog Breeds, s. 391–392. Trafalgar Square, 2008: North Pomfret, Vermont.