Aktiivinen työvoimapolitiikka

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun

Aktiivinen työvoimapolitiikka on nimitys jota on alettu käyttää työvoimapolitiikan rinnalla tai tilalla. Termi aktiivinen viittaa siihen, että työttömyyttä pyritään vähentämään suoraan eikä vain epäsuorasti esimerkiksi talouskasvua edistämällä. Aktiivisella työvoimapolitiikalla tarkoitetaan hallituksen toimenpiteitä ja ohjelmia, joilla pyritään parantamaan työttömien työllistymismahdollisuuksia. Aktiivisen työvoimapolitiikan ohjelmat ovat olleet merkittävässä asemassa erityisesti pohjoismaissa, mutta ovat yleistyneet 1990-luvulla myös Euroopassa sekä paikoin Yhdysvalloissa.

Aktiivinen työvoimapolitiikka voidaan Suomessa jakaa kolmeen päätyyppiin:

Sodan jälkeinen aktiivinen työvoimapolitiikka Suomessa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Neljäkymmenluvun lopun laskusuhdanteessa avattiin työttömiä varten valtion työmaita, joissa työskentelemällä saattoi turvata oman ja perheensä toimeentulon. Nämä työllisyystyömaat vakiintuivat nopeasti työttömyyspolitiikan keskeiseksi keinoksi. Työllisyystyömaita perustettiin muun muassa maanteiden, vesiväylien ja voimalaitosten rakentamiseksi sekä metsien hoitamiseksi. Tästä niin sanotusta "lapiolinjasta" alettiin luopua kuusikymmenluvulla säädetyn työllisyyslain myötä, jossa säädettiin, että työttömyystyöstä on maksettava normaalia palkkaa. Lisäksi työttömille alettiin järjestämään työtä ensisijassa oman asuinkuntansa alueelta.[1]

Vuonna 1987 säädettiin uusi työllisyyslaki, joka velvoitti valtion ja kunnat järjestämään kaikille vuoden työttömänä olleille työkykyisille työnhakijoille kokopäivätöitä puolen vuoden ajaksi. Alle 20-vuotiaille työnhakijoille piti järjestää jo kolmen kuukauden työttömyyden jälkeen puolen vuoden pituinen työ- tai harjoittelupaikka.[2] Valtion ja kuntien työllistämisvelvoite poistettiin kuitenkin jo 1990-luvun alussa,[3] koska se tuli liian kalliiksi.[4]

Viime aikoina etenkin pitkäaikaistyöttömiä ja nuoria työnhakijoita on alettu ohjaamaan niin sanottuihin työvoimapoliittisiin toimenpiteisiin tarvittaessa jopa sanktioiden avulla. Näihin toimenpiteisiin osallistumisesta ei kuitenkaan välttämättä makseta palkkaa eivätkä ne tällöin kerrytä myöskään eläkettä tai muuta sosiaaliturvaa.

Työttömien työllistäminen: Paltamon malli[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kainuulaisessa maalaiskunnassa Paltamossa työllistettiin kunnan toimin suurin osa työttömistä vuosina 2011 - 2012. Kokeilua tutkittiin laajalti, mutta se tuli kalliiksi ja sitä päätettiin olla jatkamatta. [4]

Työllistämistöiden ongelmia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Paltamon kokeilussa työllistäminen maksoi 12 miljoonaa euroa, mistä 60 % saatiin säästöinä takaisin. Työnteko oli siis paljon kannattamattomampaa kuin työttömyys. [4]

Julkisen sektorin tukemat työpaikat voivat myös sotkea markkinoita, esimerkiksi viedä työn kilpailevilta yrityksiltä, jotka toimivat ilman tukia. Paltamon kokeilussa tätä vältettiin. [4]

Tukityöllistäminen voi myös syrjäyttää vapaaehtoistyötä, kuten kävi työttömien yhdistyksissä ja leipäjonoissa. Vapaaehtoiset eivät enää hoida niitä. [4]

Paltamon kokeilussa oikeita työpaikkoja ei syntynyt niin paljon kuin oli tarkoitus, monelle ei riittänyt järkevää tekemistä, toimeentulotuen tarve ja pelot toimeentulosta eivät vähentyneet, osa ei kuntoutunut työllä. Osa pysyi mieluummin työvoimatalossa kuin lähti oikeisiin töihin. Monen pitäisi lähteä Paltamosta työpaikkojen perässä. [4]

Työllistämistöiden etuja[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Paltamon mallissa yksinäisyys ja sosiaalisten tilanteiden pelko vähenivät, yhdistystoiminta ja Internetin käyttö lisääntyivät ja työterveyshuolto havaitsi pitkäaikaissairauksia. Eräät muut positiiviset kehitykset tapahtuivat muuallakin maassa. [4]

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Työvoimapolitiikka. Internetix verkkkoportaali. http://materiaalit.internetix.fi/fi/opintojaksot/9historia/sosiaaliturva/tyovoimapolitiikka
  2. Työllisyyslaki (275/87). http://www.finlex.fi/fi/laki/alkup/1987/19870275
  3. Alentaisiko työttömyyskorvausten porrastaminen työttömyyttä? Roope Uusitalo ja Jutta Moisala. Työpoliittinen Aikakauskirja 3/2003. Sivu 32. http://www.mol.fi/mol/fi/99_pdf/fi/06_tyoministerio/06_julkaisut/aikakausi/tak/TAK_2003_3_3.pdf
  4. a b c d e f g Kainuulainen koekaniini, Helsingin Sanomat 2.2.2014.

Muut lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]