ß
| ß ß | |||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||
| |||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||
ß eli kaksois-s (saks. Eszett [ɛsˈtsɛt] ’ässä-tseta’, scharfes S [ˈʃɑrfəs ɛs] ’terävä s’) on kirjain, joka merkitsee kaksoiskonsonanttia ss. Sillä korvataan saksan kielessä kaksi perättäistä s‑kirjainta tietyissä tilanteissa. Aiemmin ß-kirjainta on käytetty muissakin kielissä, muun muassa suomessa.
ß‑kirjainta ei pidä sekoittaa hieman samannäköiseen kreikkalaiseen pienaakkoseen β (beeta).
Historia
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Kirjain ß syntyi goottilaisen, f:ää muistuttavan niin sanotun pitkän s:n eli ſ‑kirjaimen sekä z‑kirjaimen typografiseksi sulautumaksi eli ligatuuriksi (ſz → ß), mistä juontuu kirjaimen saksankielinen nimi Eszett. Vaihtoehtoisesti ß:ää voidaan pitää pitkän s:n ja tavallisen eli niin sanotusti pyöreän s:n sulautumana (ſs → ß). Keskiajalla saksan kielessä esiintyi rinnatusten soinniton alveolaarinen frikatiivi [s], jota voitiin merkitä kirjainyhdistelmällä ſz (tai sz, kuten vielä nykyäänkin unkarissa), ja soinniton palatoalveolaarinen frikatiivi [ɕ], jota taas voitiin merkitä kirjainyhdistelmällä ſs (tai ss). Myöhemmin saksan [ɕ] on sulautunut [s]‑äänteeseen, ja eri kirjainyhdistelmistä periytyvien ligatuurien erot ovat vain tyylillisiä.
Toiseen maailmansotaan asti saksalaisella kirjapainoalalla käytettiin enimmäkseen fraktuuratyylisiä tai goottilaisia kirjasinlajeja. Niissä z näytti ikään kuin koukulla varustetulta (hieman kuin ȥ tai ʒ), mikä näkyi myös ß‑ligatuurin oikeanpuoleisen osan muodossa. Jos ß:ää käytettiin antiikvatyylisten kirjainten yhteydessä, ligatuurin oikeanpuoleinen osa saattoi muistuttaa pikemminkin s‑kirjainta. Useimmiten antiikvakirjasinlajeista kuitenkin puuttui erityinen ß‑ligatuuri, joten sen sijasta voitiin käyttää kirjainyhdistelmiä ſz, ſs, sz tai ss.
1) ſ ja s erillisinä
2) ſs-sulautuma
3) ſz-sulautuma
4) sulzbachin malli.
Kun 1800-luvulla antiikvan käyttö vähitellen yleistyi ja samaan aikaan ſ‑kirjain alkoi jäädä pois käytöstä, haluttiin ß:lle vakiinnuttaa antiikvamuoto. 1870-luvulta alkaen esitettiin useita vaihtoehtoja, jotka enimmäkseen pohjautuivat joko ſz:aan tai ſs:ään. Vuonna 1903 päädyttiin virallisesti suosittelemaan niin sanottua sulzbachin mallia, jota voi pitää eräänlaisena kompromissina (mallin nimi juontuu siitä, että se muistuttaa itäbaijerilaisessa Sulzbachin kaupungissa 1600-luvulla toimineen kirjanpainajan käyttämää versiota, joka tiettävästi oli myös varhaisin antiikvatyylinen ß). Kaikki kirjasinlajien suunnittelijat eivät kuitenkaan ole suositukseen tyytyneet, vaan 1900-luvun alkupuolella oli varsin tavallista käyttää mallina fraktuura‑ſz:aa, kun taas monissa uudemmissa kirjasinlajeissa ß:n malliksi hahmottuu pikemminkin ſs.[1][2]
Saksan kielen ß
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Saksan kielessä ss‑yhdistelmällä tai ß‑kirjaimella merkitään soinnitonta alveolaarista sibilanttia [s] sellaisissa tilanteissa, joissa yksittäisen s‑kirjaimen äännearvo olisi soinnillinen [z] (esimerkiksi Rosse [ˈrɔsə] vs. Rose [ˈrɔːzə], Weiße [ˈvɑɪsə] vs. Weise [ˈvɑɪzə]).
Vuonna 1996 uudistettujen oikeinkirjoitussääntöjen mukaan ß‑kirjainta käytetään soinnittoman s-äänteen merkkinä seuraavissa tilanteissa:
- pitkän painollisen vokaalin jäljessä: Straße, aßen, aß, Buße, grüßt
- diftongin jäljessä: heißen, außen
Poikkeukset:
- Jos sanan vartalossa seuraa konsonantti, kirjoitetaan s: Trost, Faust, räuspern, geistig.
- Tavun lopussa oleva soinniton s kirjoitetaan s:llä, kun toisessa sanamuodossa on soinnillinen s: (ich) nieste (niesen); Gras (Gräser); löslich (lösen); Aas (des Aases).
Vuosina 1901–1996 voimassa olleiden oikeinkirjoitussääntöjen mukaan kirjoitettiin ß niissä tapauksissa kuin nykyisinkin. Lisäksi ß kirjoitettiin ss:n sijaan myös sanan ja sananosan loppuun: Kuß, kußecht, Paß, Paßbild. Näin tehtiin myös sananvartalon lopussa, kun seuraava kirjain oli konsonantti: (du) mußt, (es) paßt, wäßrig, unvergeßne, Rößl.
Sveitsissä ja Liechtensteinissa ß:stä on luovuttu kokonaan, ja sen asemesta käytetään aina ss‑yhdistelmää (vaikka tällöin eräiden sanojen ääntämysero ei ilmene kirjoitusasusta: Masse [ˈmɑsə] ’massa, joukko’ vs. Maße [ˈmɑːsə] ’määrät, mitat’). Sen sijaan Saksassa ja Itävallassa ß korvataan ss-yhdistelmällä vain poikkeustapauksissa (jos ß:n kirjoittaminen on esimerkiksi teknisesti mahdotonta). Aakkostettaessa ß joka tapauksessa vastaa yhdistelmää ss.
Suomen kielen ß
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Myös suomen kielessä on aiemmin käytetty ß-kirjainta kaksoiskonsonantin ss merkkinä.
Nykysuomen aakkosjärjestyksessä ß aakkostetaan kuten ss.[3]
Suuraakkonen ẞ
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
 |
 |
 |
Kun antiikva‑ß vahvistettiin osaksi saksan oikeinkirjoitusta, kysymys kirjaimen suuraakkosellisesta muodosta jätettiin avoimeksi. Perinteisessä fraktuuratyylissä suuraakkosellista versiota ei lainkaan tarvittu, sillä ß‑kirjain ei voi esiintyä sanan alussa, eikä fraktuuralla kirjoitettaessa suuraakkosia käytetä muualla kuin sanojen alussa.
Antiikvatyylissä sen sijaan koko sana voidaan toisinaan kirjoittaa suuraakkosin. Tällöin ß korvataan virallisten ohjeiden mukaan kirjainyhdistelmällä SS (esimerkiksi Weiß → WEISS). Vaihtoehtoisesti on käytetty myös perinteikästä yhdistelmää SZ (WEISZ). Etenkin erisnimessä esiintyvä ß kuitenkin helposti koetaan elimelliseksi osaksi oikeaa kirjoitusasua, ja koska ß on pienaakkoseksi varsin kookas, sitä on toisinaan voitu epävirallisesti käyttää ikään kuin suuraakkosena (WEIß). Esimerkiksi yritysten logoja tai ihmisten hautakiviä varten ß:lle on myös voitu varta vasten suunnitella kirjainmuoto, joka paremmin istuu suuraakkosten joukkoon, mutta käytännössä tällainen vaihtoehto on ollut mahdollinen vain erityistapauksissa.[4]
Yli 130 vuoden keskustelujen jälkeen ß:n iso vastine otti merkittävän askelen kohti vakiinnuttamista, kun se 27. kesäkuuta 2008 hyväksyttiin kansainväliseen ISO 10646 ‑merkistöön (jonka rinnakkaisversio tunnetaan nimellä Unicode). Uudistus ei ainakaan välittömästi vaikuta saksan kielen virallisiin oikeinkirjoitusohjeisiin, mutta se antaa ihmisille mahdollisuuden käyttää ß:n suuraakkosellista muotoa, jos he kokevat sen virallista SS‑yhdistelmää sopivammaksi.[5]
Tietotekninen käyttö
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Kirjain ß ei sisälly lainkaan alkuperäiseen 7-bittiseen ASCII-merkistöön (josta puuttuvat myös vokaalimerkit ä, ö ja ü), mutta sen 8-bittisessä Latin 1 (ISO 8859-1) ‑laajennuksessa pienen ß:n koodiarvo on DF (223). Unicode-merkistössä pienen ß:n tunnus on U+00DF ja ison U+1E9E. HTML-koodissa pieni ß voidaan tuottaa nimiviittauksella ß tai Unicode-tunnukseen perustuvalla numeerisella merkkiviittauksella. Myös isoon ß-kirjaimeen (ẞ) voidaan periaatteessa viitata Unicode-tunnuksen avulla, mutta merkki näkyy oikein ainoastaan, jos se sisältyy käytössä olevaan kirjasinlajiin.
| Merkki | Unicode | HTML-viittaus | Laajennettu suomalainen näppäimistö | ||
|---|---|---|---|---|---|
| tunnus | nimi | lohko | |||
| ß | U+00DF | LATINALAINEN PIENAAKKONEN KAKSOIS-S[6] | Latinalaisen merkistön täydennys Latin 1:ksi[7] | ß ß ß |
AltGr·S |
| ẞ | U+1E9E | LATINALAINEN SUURAAKKONEN KAKSOIS-S | Latinalaisen merkistön lisälaajennuksia[8] | ẞ ẞ |
|
Lähteet
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- ↑ Mark Jamra: The Eszett (PDF) Typeculture. 2006. Arkistoitu 3.10.2011. Viitattu 30.5.2010. (englanniksi)
- ↑ Esszet or ß (HTML) Typefoundry. 2008. Viitattu 30.5.2010. (englanniksi)
- ↑ Korpela, Jukka K.: Aakkostus Suomessa: Standardin SFS 4600 lyhyt selitys ja kommentaari Datatekniikka ja viestintä. 2005. Viitattu 3.2.2010.
- ↑ Proposal to Encode Latin Capital Letter Sharp S to the UCS (PDF) 2007. Deutsches Institut für Normung (DIN). Viitattu 30.5.2010. (englanniksi)
- ↑ Saksan kielen iso ß-kirjain virallistettiin (HTML) Helsingin Sanomat. 27.6.2008. Arkistoitu 27.6.2008.
- ↑ Eurooppalaisen merkistön merkkien suomenkieliset nimet (HTML) (Suomennos on tehty Suomen Standardisoimisliiton taloudellisella avustuksella, mutta sitä ei ole vahvistettu SFS-standardiksi.) 2004. Helsingin yliopiston yleisen kielitieteen laitos. Arkistoitu 19.9.2010. Viitattu 19.9.2010.
- ↑ C1 Controls and Latin-1 Supplement (PDF) The Unicode Standard 5.2 Code Charts. 1991–2009. Viitattu 19.9.2010. (englanniksi)
- ↑ Latin Extended Additional (PDF) The Unicode Standard 5.2 Code Charts. 1991–2009. Viitattu 19.9.2010. (englanniksi)
Aiheesta muualla
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]