Vladimir Voinovitš

Kohteesta Wikipedia
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Vladimir Voinovitš vuonna 2010.

Vladimir Nikolajevitš Voinovitš (ven. Влади́мир Никола́евич Войно́вич, 26. syyskuuta 1932 Stalinabad27. heinäkuuta 2018[1]) oli venäläinen kirjailija.

Vladimir Voinovitš syntyi toimittajan perheeseen Tadžikistanin pääkaupungissa. Isän pidätyksen jälkeeen perhe muutti Ukrainan Zaporižžjaan. Voinovitš kävi ammattikoulun, palveli armeijassa ja opiskeli Moskovan pedagogisessa instituutissa, josta hän lähti komsomolnuorten mukana raivaamaan Kazakstanin uudismaita.[2]

Voinovitš alkoi kirjoittaa runoja 1950-luvun alussa. 1960-luvun alussa hän tuli tunnetuksi suositun ”Kosmonauttien laulun” sanoittajana. Voinovitš julkaisi Neuvostoliitossa joukon kertomuksia ja pienoisromaaneja, joista eräät hän muokkasi näytelmiksi. Satiirinen romaani Sotamies Ivan Tšonkinin ihmeelliset seikkailut (Žizn i neobytšainyje prikljutšenija soldata Ivana Tšonkina, alkuosa julkaistu Saksassa 1969, kokonaan Ranskassa 1975) sekä kirjailijan toiminta kansalaisoikeuksien puolesta johtivat hänen erottamiseensa Neuvostoliiton kirjailijaliitosta vuonna 1974[3]. Vuonna 1980 Voinovitš muutti Saksaan ja seuraavana vuonna häneltä riistettiin Neuvostoliiton kansalaisuus[2].

Kirjailijan lännessä julkaisemien satiirien aiheena on neuvostojärjestelmä ja sen historia. ”Suuren isänmaallisen sodan” alkuvaiheesta kertovan Tšonkinin jatko-osana ilmestyi Kruununtavoittelija (Pretendent na prestol, 1979). Arkielämän mielettömyyttä kuvaavat kertomukset Ivankiada (1976) ja Šapka (”Lakki”) sekä esseekokoelma Antisovetski Sovetski Sojuz (”Neuvostovastainen Neuvostoliitto”, 1985). Lännessä kirjoitetuista teoksista huomattavin on antiutopia Moskva 2042 (”Moskova vuonna 2042”, 1987).[4] Sen kuvaamalla tulevaisuuden Venäjällä uuskommunistinen ideologia on sulautunut ortodoksiseen uskontoon. 1980-luvulla Voinovitš toimi myös Radio Svobodan avustajana.[5]

Mihail Gorbatšov palautti Voinovitšille Neuvostoliiton kansalaisuuden vuonna 1990. Hänen pääteoksensa Tšonkin ilmestyi kotimaassaan vuonna 1988 herättäen valtavaa huomiota. Kirjailijan myöhempiä teoksia ovat omakohtainen KGB-kuvaus Delo no 34840 (”Tapaus numero 34840”, 1994), omaelämäkerrallinen Zamysel (”Aie”, ensimmäinen julkaisu 1995), romaani Monumentalnaja propaganda (”Monumenttipropaganda”, 2000) ja Aleksandr Solženitsynille omistettu Portret na fone mifa (”Muotokuva myytin taustalla”, 2002).[5]

Suomennettuja teoksia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Sotamies Ivan Tšonkinin ihmeelliset seikkailut. Suom. Riitta Pyykkö. Hämeenlinna: Karisto, 1979.
  • Kruununtavoittelija: sotamies Ivan Tšonkinin uudet seikkailut. Suom. Riitta Pyykkö. Hämeenlinna: Karisto, 1981.

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Умер писатель Владимир Войнович Новая газета - Novayagazeta.ru. Viitattu 28.7.2018. (venäjäksi)
  2. a b Entsiklopedija Krugosvet krugosvet.ru. Viitattu 10.1.2016.
  3. Kasack, Wolfgang: Entsiklopeditšeski slovar russkoi literatury s 1917 goda, s. 177–178. London: Overseas Publications Interchange, 1988. ISBN 0-903868-73-3.
  4. Russkaja literatura XX veka. Prozaiki, poety, dramaturgi: biobibliografitšeski slovar, s. 363–365. Moskva: OLMA-PRESS Invest, 2005. ISBN 5-94848-211-1. Teoksen verkkoversio.
  5. a b Kto jest kto v kulture slovari.yandex.ru. Viitattu 10.1.2016.