Viipurin taistelu (1941)
| Viipurin taistelu 1941 | |||||||
|---|---|---|---|---|---|---|---|
| Osa Karjalankannaksen valtausta jatkosodassa | |||||||
 Viipurin valtaajat ja suurmotin tekijät kenraaliluutnantti Lennart Oesch (oikealla) ja hänen esikuntapäällikkönsä eversti Valo Nihtilä. Taustalla sotasaalista.
| |||||||
| |||||||
| Osapuolet | |||||||
| Komentajat | |||||||
|
| |||||||
| Vahvuudet | |||||||
|
n. 40 000 sotilasta[1] |
n. 34 547 sotilasta[2] | ||||||
Viipurin taistelu oli osa Karjalankannaksen valtausoperaatiota jatkosodassa loppukesästä 1941. Siinä Suomen puolustusvoimat valtasi Moskovan rauhassa 1940 menetetyn Viipurin kaupungin ympäristöineen. Kaupunki vallattiin taisteluitta neuvostojoukkojen vetäydyttyä. Samalla kaupungin eteläpuolelle jäi mottiin osia kolmesta neuvostoliittolaisesta divisioonasta. Syntynyt Porlammen motti oli jatkosodan suurin. Osa joukoista onnistui pakenemaan motista maaston kautta, mutta vetäytyvät joukot menettivät raskaan kalustonsa. Viipurissa järjestettiin 31. elokuuta voitonparaati taisteluiden vielä ollessa käynnissä kaupungin lähimaastossa.
Taustaa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Suomi oli menettänyt talvisodan päättäneessä Moskovan rauhassa 1940 toiseksi suurimman kaupunkinsa Viipurin. Saksan hyökättyä Neuvostoliittoon kesäkuun 22. päivänä 1941 tarjoutui Suomen johdolle mahdollisuus hankkia talvisodassa menetetyt alueet takaisin. Suomen osalta jatkosodan katsotaan alkaneen 25. kesäkuuta Neuvostoliiton pommitettua Suomea. Suomen puolustusvoimilla ei ollut riittävästi voimia hyökätä yhtä aikaa koko itärajan pituudelta. Pohjois-Suomi jätettiin saksalaisten vastuulle. Suomalaisten hyökkäys alkoi ensin 10. heinäkuuta Laatokan Karjalassa, jossa hyökkäys pysähtyi Kannaksen operaation ajaksi 24. heinäkuuta. Karjalankannaksen joukot olivat jaettu kahteen armeijakuntaan. Itäisellä kannaksella II armeijakunta aloitti hyökkäyksensä 1. elokuuta. Se eteni elokuun puoliväliin mennessä syvälle Viipuria puolustavien neuvostojoukkojen sivustaan ylittäen Vuoksen Hopeasalmella 18. elokuuta. Viipuriin tehtävän saarrostavan hyökkäyksen edellytykset oli täten luotu.
Joukot ja ryhmitys taistelun alussa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Läntisestä Karjalankannaksesta vastasi kenraaliluutnantti Lennart Oeschin komentama IV armeijakunta vastuualueenaan rintamalinja Suomenlahdesta Vuoksen vesistöön. Ennen 21. elokuuta alkanutta hyökkäystä armeijakunnan lohkolla, rintama seuraili Moskovan rauhan 1940 linjaa. Äärimmäisenä oikealle oli ryhmitetty eversti Bertel Winellin komentama 8. divisioona välillä Suomenlahti–Viipurin rantatie. Suoraan armeijakunnan komennossa ollut vahvennettu jalkaväkirykmentti 25 vastasi Viipurin rantatiestä Saimaan kanavalle. Siitä eteenpäin vastuussa oli eversti Einar Vihman komentama 12. divisioona. Selustassa oli reservissä eversti Kaarlo Viljasen komentama 4. divisioona. Vuoksen toisella puolella oli II armeijakuntaan kuulunut 18. divisioona, jonka joukot olivat jo ylittäneet Vuoksen Hopeasalmella.[3]
Neuvostoliiton puolella Karjalankannaksen puolustuksesta vastasi kenraaliluutnantti Mihail Gerasimovin komentama 23. armeija. Rintamalinjalla äärimmäisenä vasemmalla välillä Suomenlahti–Saimaan kanava oli eversti Jevgeni Tsukanovin komentama 123. divisioona. Saimaan kanavan ja Vuoksen pohjoispään nurkkaa puolusti kenraalimajuri Vladimir Kirpitšnikovin komentama 43. divisioona. Siitä koilliseen pitkin Vuoksea oli kenraalimajuri Vasili Konkovin komentama 115. divisioona. Viipurin suunnalla olleita neuvostoliittolaisjoukkoja oli heikennetty heinäkuussa Suomenlahden eteläpuolella edenneiden saksalaisjoukkojen Leningradille muodostaman uhan takia.[4]
Taistelujen kulku[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Suomalaisten aloittivat hyökkäyksen IV armeijakunnan vasemmalla Vuokseen rajoittuvalla siivellä 12. divisioonan voimin tavoitteenaan saavuttaa yhteys Vuoksen Hopeasalmella ylittäneeseen 18. divisioonan joukkoihin. Neuvostojoukot olivat aloittaneet irtautumisen asemistaan jo edellisenä yönä. Suomalaiset etenivät nopeasti Vuoksen suuntaisesti ja divisioonat kohtasivat. Vuoksen ylittäneet 18. divisioonan osat alistettiin IV armeijakunnalle.
Neuvostojoukkojen suunnitelmana oli ollut vetäytyä rajalta uusiin puolustusasemiin Viipurin edustalle noin 15 kilometrin päähän kaupungin keskustasta linjalle Tervajoki–Vahviala–Torikka–Kilpeenjoki–Kavantsaari–Karisalmi. Suomalaisten nopea eteneminen koko IV armeijakunnan rintamanleveydellä kuitenkin esti suunnitelman toteuttamisen. Vuoksen laitaa edennyt armeijakunnan oikea siipi oli edennyt kauas Viipurin itäpuolelle, jossa se kääntyi kohti lounasta aiheuttaen vakavan saarrostusuhan Viipuria puolustaville joukoille.
Neuvostojoukot tekivät 24. elokuuta voimakkaan vastahyökkäyksen Viipurin kaakkoispuolella tavoitteenaan työntää etenevät suomalaisjoukot takaisin Vuoksen taakse. Hyökkäykseen osallistui Neuvostoliiton 115. ja 123. divisioona, 43. divisioonan jäädessä puolustamaan pussin perälle jäänyttä Viipuria. Suomalaisten onnistui vaivoin torjua vastahyökkäys.
Samoihin aikoihin IV armeijakunnan oikealla siivellä edennyt 8. divisioona saavutti Viipurinlahden ja ylitti sen Lihaniemen kohdalla hyökäten neuvostojoukkojen selustaan. Näin oli muodostunut kaksisuuntainen saarrostus, jonka kärjet etenivät uhkaavasti kohti toisiaan. Suomalaisten onnistui nopeasti katkaista Viipurista tulevat maantiet ja junaradat, mutta joukkojen voimat riittivät sulkemaan syntyneen Porlammin motin vasta 30. elokuuta. Siihen asti Viipurin suunnalta pääsi irtautumaan maaston kautta vielä tuhansia neuvostosotilaita suomalaisten rintamassa olleen muutaman kilometrin levyisen aukon kautta. Kiivaat taistelut jatkoivat motissa aina 1. syyskuuta asti.
Suomalaisjoukot saapuivat eri suunnista Viipuriin 29. elokuuta. Viipurin torniin vedettiin Suomen lippu klo 17.35. Elokuun 31. Viipurissa järjestettiin suuri voitonparaati taisteluiden yhä jatkuessa kaupungin lähistöllä. Viipurin valtauksesta ja paraatista tehtiin myös erillinen Puolustusvoimain katsaus, jota esitettiin kotirintamalla.
Tappiot[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Neuvostoliiton viralliset tappioluvut olivat 10 649 sotilasta, joista 2 176 kaatuneina, 6 014 haavoittuneina ja 2 141 kadonneina.[2] Luvut ovat ristiriidassa suomalaisten omien tietojen kanssa, sillä suomalaiset ottivat noin 9 000 sotavankia, joiden joukossa 43. divisioonan komentaja kenraalimajuri Vladimir Kirpitšnikov. Hän oli ainoa suomalaisten vangitsema kenraali toisessa maailmansodassa. Lisäksi suomalaiset hautasivat alueelle yli 7 500 kaatunutta vihollista[5] ja saivat sotasaaliina muun muassa 306 tykkiä, 246 kranaatinheitintä, 272 konekivääriä, 434 pikakivääriä, 55 panssarivaunua, 673 autoa, lähes 300 traktoria ja noin 4 500 hevosta. Suomalaisten kokonaistappiot olivat 2 215 sotilasta, sisältäen kaatuneet, haavoittuneet ja kadonneet.[6] Toisen lähteen mukaan suomalaisten kokonaistappiot olivat 3 674, joista kaatuneita 784 ja kadonneita 73.[5]
Seuraukset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Venäläiset antoivat vetäytymiskäskyn Viipurin seudulta liian myöhään, jonka seurauksena he menettivät paljon sotilaita ja isot määrät raskasta kalustoa. Neuvostojoukkojen vetäytyminen muuttui paoksi, eivätkä he kyenneet vakaannuttamaan rintamalinjaa käsketylle Muolaan tasalle Karjalankannaksella. Suomalaisjoukkojen onnistui painaa Neuvostojoukot aina vanhan rajan taakse. Osan neuvostojoukoista onnistui paeta Koiviston edustan saarille, joista heidät evakuoitiin meritse syys–lokakuun aikana. Kannaksella siirryttiin asemasotaan syyskuun puolivälissä.
Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- Halsti, Wolf: Kesäsota 1941. Suomen sota 1939–1945 (Toinen osa). Helsinki: Otava, 1956.
- Kuussaari, Eero & Juutilainen, Antti: Länsi-Kannaksen valtaus. Sotatieteen Laitoksen Sotahistorian toimisto (toim.), Jatkosodan historia 2, s. 193–238, Sotatieteen laitoksen julkaisuja XXV:2. Porvoo: WSOY, 1989. ISBN 951-0-15329-X.
- Puolustusvoimain katsaus 9: Viipuri Karjalan lukko KAVI. Viitattu 31.5.2015.
- Raunio, Ari & Kilin, Juri: Jatkosodan hyökkäystaisteluja 1941. Helsinki: Karttakeskus, 2007. ISBN 978-951-593-069-9.