Venäjän federaatio 1999–2008

Kohteesta Wikipedia
Siirry navigaatioon Siirry hakuun


Vladimir Putin.

Venäjän federaatio vuosina 1999–2008 kattaa Vladimir Putinin molemmat presidenttikaudet. Putin pyrki politiikallaan modernisoimaan maan taloutta ja keskittämään valtaa käsiinsä kutsuen rakentamaansa näkyvästi Kreml-johtoista järjestelmää "vallan vertikaaliksi". Putin ajoi oligarkit pois politiikasta[1][2] ja nosti turvallisuuspalvelu FSB:n miehet valtaan[3]. Putinin puolue hallitsee Kremliä, duumaa, suurimpia sanomalehtiä ja TV-asemia sekä monia avainasemassa olevia yrityksiä. Kaudella maan talous oli reippaassa kasvussa, mutta monilta osin yhä uudistusten tarpeessa. Putinin lähipiiri kahmi itselleen maan avainteollisuutta. Taloudellinen ja poliittinen valta kietoutuivatkin yhä enemmän yhteen. Putin voitti kapinoivat tšetšeenit ja lopetti puheet Venäjää ehkä uhanneesta hajoamisesta. Korruptio paheni Putinin kaudella, ja rikollisuus jatkoi laajana vaikka Moskova oli turvallisempi Putinin kuin Jeltsinin kaudella. Ulkopoliittisesti Putinin Venäjä etääntyi lännestä, vaikka terrorisminvastainen sota ja ulkomaankauppa loivatkin siltoja Idän ja lännen välille.

Silovikien nousu valtaan[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuonna 2000 nousi Venäjällä valtaan Vladimir Putin, joka toisin kuin Jeltsin pyrki keskittämään Venäjää. Vladimir Putinilla oli takana ura KGB-vakoojana ja Pietarin pormestarin Anatoli Sobtshakin apulaisena. Koska Sobtshak oli Jeltsinin liittolainen, Putin pääsi lopulta presidenttiehdokkaaksi.

Putinin valtaannousua pidetään monesti lännessä ja Venäjälläkin turvallisuuspalvelun suorittamana silovikien vallankaappauksena[4][5][6], jollainen uhkasi presidentti Jeltsiniä jo 1990-luvulla. Näin, koska Putin toi runsaasti turvallisuuspalvelutaustaisia miehiä valtion hallintoon[7]. Silovikien asema alkoi vahvistua vuonna 1996, jolloin heitä nimitettiin korkeisiin virkoihin. Silovikit, "voimamiehet" ovat lähtöisin Venäjän "voimaministeriöistä", turvallisuuspalvelusta, poliisista ja armeijasta. Silovikit ovat konservatiivisia kansallismielisiä, jotka uskovat valtion ohjaukseen taloudessa ja vastustavat ulkomaista poliittista ja taloudellista vaikutusta Venäjän asioihin. Silovikien mielestä Neuvostoliiton hajoaminen oli paha asia. Rahansa silovikit saavat nykyään energiasektorilta[8].

Vuosina 1998–1999 puhuttiin yleisesti Venäjän hajoamisen uhasta, ja oligarkit kilpailivat yhä keskenään. Jeltsinin kansansuosio oli mitätön, ja duuma hätyytteli Jeltsiniä syytellen häntä muun muassa korruptiosta. Jeltsin joutui elokuussa 1999 pahaan pulaan Juri Skuratovin harjoittamissa Mabetex-tutkimuksissa ja samana vuonna myös duumassa syytettiin Jeltsiniä korruptiosta. Jeltsin oli nimittänyt Sergei Stepashinin seuraajaksi Vladimir Putinin pääministeriksi, ja erottanut kokeneen, kyvykkään Jevgeni Primakovin, mikä oli monen idänpolitiikan tuntijan mielestä yllätys.

Jeltsinin vallan loppuaikoina tulevasta presidentin virasta kilpailivat kulissien Jeltsinin hallitus, Jevgeni Primakov, Juri Lužkov, oligarkit keskenään ja turvallisuuspalvelu[9]. Pitkän linjan poliitikko Jevgeni Primakov liittoutui Moskovan pormestari Juri Lužkovin kanssa Jeltsin-vastaiseen oppositioon duuman vaaleihin 1999. Tätä tuki eräs oligarkeista, mediakeisari Vladimir Gusinski. Primakov aikoi presidenttiehdokkaaksi, mutta Jeltsinin ja Putinin liittolaisena silloin olleen Berezovkin mediakoneisto luhisti jo kesällä 1999 Primakovin suunnitelmat. Primakov oli juutalainen, Moskovan pormestari Lužkov taas yltiörikas kansallismielinen populisti[10]. Zjuganov oli myös suosittu, mutta kaikki eivät halunneet takaisin kommunismiin. Länsimielisellä sosiaalidemokraatti Javlisnkilla ja äärikansallisella Vladimir Žirinovskilla oli omat kannattajansa[11], mutta nämä ryhmät olivat melko pieniä.

Turvallisuuspalvelusta peräisin olevan pietarilaisen Vladimir Putinin valtaannousu liittyi toiseen Tšetšenian sotaan. Toinen Tšetšenian sota oli reaktio tšetšenialaisten ääri-islamistien hyökkäykseen Venäjän puolella olevaan Dagestaniin ja tšetšeenien tekemiksi epäiltyihin Venäjällä sattuneisiin kerrostaloräjäytyksiin. Ennen toista Tšetšenian sotaa pääministeri Putin oli poliittisten kommentaattorien mukaan kasvoton, väritön byrokraatti, jolla ei olisi ollut mahdollisuuksia voittaa presidentinvaaleja kokeneita ammattipoliitikkoja vastaan. Putin olisi silloin ollut yksi niistä Jeltsinin pääministeristä, jotka tulevat ja menevät puolen vuoden jaksoissa.

Boris Jeltsin erosi Venäjän presidentin virasta aivan 31. joulukuuta 1999, ja suositteli seuraajakseen Putinia, josta tuli jo ennen vaaleja virkaa tekevä presidentti. Putin saikin hieman yli 50 % äänistä presidentin vaaleissa, ja voitti vaalit. Päästyään valtaan Putin alkoi laatia lakeja ja asetuksia, jotka keskittivät valtaa Kremlin käsiin ja vakauttivat markkinataloutta. Putin näytti suosivan virkanimityksissään Pietarista kotoisin olevia turvallisuusvirkamiehiä, upseereita ja lakimiehiä. Monet olivat Putinin ja hänen liittolaistensa koulu- ja työtovereita. Virkanimitykset olivat venäläisille kulttuurille tyypillistä ystävien auttamista[12]. Hän on nimittänyt tärkeille paikoille merkkihenkilöiden sukulaisia. Akateemikot ovat valtion virassa harvinaistuneet, ja turvallisuusviranomaiset yleisempiä kuin kommunistien aikaan.

Pian Putinin noustua valtaan upposi venäläinen sukellusvene Kursk elokuussa 2000[13]. Venäjä ei pyytänyt ajoissa länsimailta apua, jonka avulla monia olisi voinut pelastaa uponneesta sukellusveneestä. Se ettei Putin ollut ajoissa vastailemassa kansan esittämiin kysymyksiin, toi Putinin äkkiä kielteiseen valoon[14]. Vapaissa TV-kanavissa esiintynyt arvostelu ajoi Putinin toimimaan näitä vastaan[15].

Putin ja demokratia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Putinin valtaannousun on lännessä katsottu kuvastavan turvallisuuspalvelun kasvavaa valtaa Venäjällä. Hän loi valtiojohtoisen puoliautoritaarisen järjestelmän, jossa Kreml hallitsee duuman puoluekenttää, ja alueilta on otettu valtaa pois. Tätä sanotaan ohjatuksi tai suvereeniksi demokratiaksi. Suvereeni tarkoittaa sitä, että ulkomaat eivät saa puuttua Venäjän sisäisiin asioihin. Venäjän johtoeliitti pelkää Ukrainan valtaeliitin kaatanutta oranssin vallankumouksen tyyppistä tapahtumasarjaa, joka oli Putinin mielestä ulkomailta johdettu. Venäjällä vastustetaan myös maan teollisuuden siirtymistä ulkomaisten omistajien haltuun. Putinin puoliautoritaarista tapaa hallita maata sanotaan monesti putinismiksi tai sekurokratiaksi. Venäjän parlamentin eli duuman puoluekenttä on merkittävästi kaventunut Putinin aikana. Kreml on muuttelemalla äänikynnyksiä saanut aikaan tilanteen, jossa vain suuret puolueet pääsevät duumaan. Länsimieliset Jabloko ja SPS ovat poissa duumasta. Putinin valtapuolueella on nykyään eniten paikkoja duumassa. Putinia tukeva oikeistokonservatiivinen Yhtenäinen Venäjä syntyi, kun kaksi suurta puoluetta yhdistyivät vuonna 2001. Jopa puoluetta luomassa olleen Vladislav Surkovin mukaan puolue luotiin samoilla hallinnollisilla resursseilla kuin NKP, vaikka se ei olekaan samassa asemassa kuin NKP. [16]. Muut duuman puolueet, kuten kommunistit ja Vladimir Žirinovskin äärikansallinen puolue, ovat marginaalisia. Puolueilla ei hallitus- ja paikallistasolla katsota olevan Venäjän poliittisessa kamppailussa niin suurta merkitystä kuin erilaisilla henkilöverkostoilla, "[[Kremlin klaanit<klaaneilla]]", joihin kuuluu viranomaisia, liikemiehiä ja joskus jopa rikollisiakin. Kuvaavaa on, errä erään kyselyn mukaan kolmannes kansalaisista uskoi mafian hallitsevan heitä, ei keskus- tai paikallishallinnon. Kansalaisyhteiskunta oli Putinin kauden alussa muotoutumaton.

Vuoden 2003 vaaleissa Yhtenäinen Venäjä sai eniten ääniä. Tällä Boris Gryzlovin johtamalla oikeistopuolueella oli tammikuussa 2005 duumassa 305 paikkaa 450:stä, sekä 88:n 178:sta federaationeuvostossa. Joulukuussa 2007 valtapuolue Yhtenäinen Venäjä voitti ylivoimaisesti parlamenttivaalit. Valtion viroista on erotettu Jeltsinin "perheen" jäseniä, muun muassa vuonna 2004 pääministeri Mihali Kasjanov. Näin ollen Putinin on katsottu luoneen uutta itsevaltaisuutta Venäjälle. Turvallisuuspalvelu FSB ohjaa Venäjää[17] byrokratian avulla. Tosin Jeltsinin Kremlin sisäpiiri johti maata melko itsenäisesti duuman ohi, mutta hän antoi alueille maksimaalisen määrän valtaa, ja duumassa näkyi demokratia ainakin nimellisesti.

Putinia on verrattu muun muassa vahvaan, kyvykkääseen, poliisivaltiota kannattaneeseen tsaariin Aleksanteri III:een[18]. Toisaalta Putin ei ole niin voimakas hallitsija kuin miltä näyttää. Byrokratia on jarruttanut Putinin uudistuksia, alueilla on ollut yhä valtaa, Venäjällä on erilaisia yritys- ja muita klaaneja ja niin edelleen[19]. Joidenkin näkemysten mukaan Putin olisi ajanut Venäjän vuoden 1905 ja 1914 jälkeiseen tilaan, jossa itsevallan keskellä ministeriöt ajoivat maan taloutta nopeaan ohjattuun kasvuun.[20] Toisetkenen mukaan? ovat verranneet Putinin Venäjää vallankumouksen jälkeiseen Meksikoon, jossa muun muassa öljy loi nopean talouskasvun, ja maa pysyi yhden ideologialtaan häilyvän puolueen johdossa.

Valta ja raha keskittyy Venäjällä pienen, toistensa hyvin tuntevien mahtimiesten verkoston piiriin. Kremliä hallitsee eräänlainen "hyvä veli" -verkosto. Silovikiryhmän sisällä piilee valtataistelujen oireita, huumekauppaa tutkiva FSKN ja sisäinen turvallisuuspalvelu FSB ovat toistensa kimpussa. Korruptio on Putinin aikana yhä vakava ongelma Venäjällä. Putin pidätytti vuoden 2008 vaalien alla monia pormestareita, jotka olivat viimeiset korkeassa asemassa olleet kansan valitsemat ehdokkaat[21]. Venäjän hallinto vastustaa "ekstremistejä" ja "erimielisten marsseja"[22].selvennä

Tiedonvälityksen kaventuminen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ennen oligarkkien hallussa olleita TV-asemia on joutunut hallituksen valvontaan. Huhtikuussa 2001 valtion jättimäinen kaasuyhtiö Gazprom kaappasi NTV:n[23], joka oli lähettänyt Putinin vastaista ohjelmaa. NTV:n omistanut Media-Mostin Vladimir Gusinski pakeni turvallisuuspalvelu FSB:n miehiä ulkomaille[24]. Myös Berezovski joutui luopumaan osuudestaan ORT-kanavaan ja myymään sen kremlin kanssa väleissä olevalle Roman Abramovitšille[15].

Viimeinen riippumaton TV-yhtiö, Boris Berezovskin pääosin omistama TV-6 suljettiin tammikuussa 2002 ja sen seuraaja. Kremlin valvoma TVS:kin suljettiin kesäkuussa 2003. Lokakuussa 2005 viimeinen kriittinen TV-kanava Ren TV joutui Kremliä tukevien tahojen käsiin.

Putin ja kansalaisyhteiskunta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Putinia on arvosteltu lännessä ja Venäjällä eniten Tšetšenian sodasta, jota Venäjä piti/pitää virallisesti sotana kansainvälistä terrorismia vastaan. Tšetšeenit kaappasivat Dubrovka-teatterissa Moskovassa lähes 1000 panttivangikseen. Kaappaus päättyi turvajoukkojen hyökkäykseen, jossa kuoli 129 panttivankia ja 44 tšetšeeniterroristia. Turvajoukkojen uskotaan toimineen liian kovakouraisesti, kun he muun muassa käyttivät hyvin voimakasta kaasua, joka tappoi panttivankeja. Terrorismin on väitetty mahdollistavan kansalaisvapauksia rajoittavan poliisivaltion luomisen. Huhtikuussa 2006 Venäjällä astuikin valtaan kansalaisjärjestöjen toimintaa rajoittava laki.

Putinin silovikien sanotaan käyttäneen valtataistelussa muiden ryhmien kanssa ainakin laillisuuden rajoja hipovia keinoja[25]. Anna Politkovskaja mainitsee presidenttiehdokas Ivan Rybkinin muutaman päivän kestäneen oudon katoamisen, jolloin Rybkin luultavasti huumattiin[26].

Putinin aikana on sattunut Venäjällä ja ulkomailla joitain poliittisia murhia, joiden uskotaan olevan joidenkin venäläisten isänmaallisten tahojen tekemiä. Murhien ilmeisenä syynä on ollut Tšetšenian sodan ja hallituksen arvostelu. Poliittisten "toisinajattelijoiden" kirjoitukset raivostuttavat luonnostaan monia isänmaallisia. Vuonna 2000 loikannut Putinia ja Tšetšenian sotaa kovasti arvostellut entinen turvallisuuspalvelun työntekijä Alexandr Litvinenko kuoli maanpaossa Lontoossa vuonna 2006 myrkytykseen, joka johtui radioaktiivisesta poloniumista[27]. Noin kuukautta ennen tätä Tšetšenia sotaa arvostellut Anna Politkovskaja ammuttiin kotirappuunsa. Venäjän valtio ei ainakaan vielä vuonna 2007 luovuttanut Litvinenkon murhasta epäiltyä Isoon-Britanniaan oikeudenkäyntiin.

Putin, oligarkit ja rahavallan kansallistaminen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vladimir Putin ja Mihail Hodorkovski.

Ennen Putinin valtaannousua muutamat Venäjän suurliikemiehet, oligarkit havittelivat poliittista valtaa itselleen. Oligarkit myös kiersivät veroja siirtelemällä rahojaan tileiltä toiselle. Oligarkit eivät kyenneetkään saamaan valtaa käsiinsä Venäjällä, vaikka Berezovski nousi korkeaan valtion virkaan. Kun Putin nousi valtaan, hän pelotteli oligarkit tottelevaisiksi[28] ja käytti muitakin keinoja. Jotkut oligarkit joutuivat jättämään Venäjän. Näitä olivat Smolenski, Gusinski ja Berezovski[29]. Vaikka Putin esti oligarkkien sekaantumisen politiikkaan, monia heistä jäi silti jäljelle. Liikkeellä olevien arvailujen mukaan Putin olisi solminut suurliikemiesten, oligarkkien kanssa sopimuksen, jonka mukaan oligarkit saavat jatkaa liiketoimiaan, mutteivat puuttua politiikkaan[30][31].

Lännessä tunnetuin oligarkki Boris Berezovski pakeni talousrikostutkimuksia Venäjältä marraskuussa 2000. Vuonna medioita 2001 Gusinski muutti ulkomaille, ja kun hänet pidätettiin 2003 epäiltynä talousrikoksista, hänet vapautettiin melko pian. Suurliikemies Mihail Hodorkovski yritti kaupoilla yhdistää omaan Jukos-yhtiöönsä Abramovitšin Sibneftin sekä myydä puolet Jukosin osakkeista amerikkalaisille yhtiöille. Tällöin olisi syntynyt muiden venäläisten öljy-yhtiöiden kanssa tehokkaasti kilpaileva valtava öljyjätti, joka olisi ollut osin ulkomaisessa omistuksessa. Kremlissä valtaan päässeet silovikit eivät pitäneet tästä kahdesta syystä: he eivät halunneet antaa Venäjän öljyä ulkomaisille yhtiöille eivätkä myöskään voimakasta kilpailijaa omille yhtiöilleen. Kremlissä ei pidetty Hodorkovskista siitäkään syystä, että tämä harjoitti duumassa aktiivista Putinin vastaista oppositiopolitiikkaa. Venäjän hallinnon kannalta hankalaa oligarkkia syytettiin vuonna 2003 veronkierrosta, jota harrastivat useimmat yritykset 1990-luvulla. Jukos-yhtiön johtaja Mihail Hodorkovski istui edelleen vuonna 2010 tuomiotaan siperialaisessa työleirissä.

Myönteisesti on sanottukenen mukaan? tahdoton raaka-aineita lännelle tuottava sätkynukkevaltio. Mutta vaikka Putin on puhunut oligarkkeja vastaan, hän on suosinut niitä oligarkkeja, jotka eivät asetu häntä vastaan. Putin on onnistunut taivuttelemaan jäljelle jääneet oligarkit hallitukselle ainakin jossain määrin kuuliaisiksi. Mutta samalla Putin ja hänen johtoryhmänsä on hankkinut itselleen omaisuuksia ja näin silovikeistä on tullut uusia oligarkkeja.

Putinin lähipiirin epäillään hankkineen sisäpiirikaupoilla itselleen valtavia omaisuuksia, esimerkiksi suuren osan öljy-yhtiö Sibneftistä vuonna 2007[32]. Monilla suurilla yhtiöillä on ulkomainen omistus, joka lienee venäläisen omistuksen peite[33]. Putinin hallinto on arvostelijoiden mukaan kätkenyt laittomasti Gazpromin omaisuutta ulkomaisille tileille[34]. Putinin silovikejä kiinnostaa eniten raha[35]. He myös pelkäävät Venäjän yhtiöiden myyntiä ulkomaille. Putin on pyrkinyt toimimaan siten, että mahdollisimman suuri osa valtiolle tärkeistä yhtiöistä olisi venäläisten ja nimenomaan valtion omistuksessa. Samalla Putinin sisäpiiri on pyrkinyt hankkimaan turvallisuuspoliittisen vallan lisäksi myös rahavaltaa. Putinilla itsellään oli vuonna 2007 40 miljardin dollarin edestä öljy- ja kaasuyhtiöiden osuuksia.

Presidentti Putinin johtamat silovikit[36] ovat vuoteen 2008 mennessä kaapanneet silovikkien haltuun merkittävän osan valtion energiatuotannosta[37] ja muustakin yritystoiminnasta. Silovikkien "alfaryhmän" lisäksi muitakin "yritysklaaneja", mutta näilläkin on läheiset suhteet hallintoon, kuten Abramovitšin ja Tshubaisin klaaneilla[38]. Suurin osa omistuksesta Venäjällä keskittyy viiden suuren tahon käsiin[39]. Wall Street Journalissa oli vuonna 2007 kirjoitus, jonka mukaan Putinin hallussa on välillisesti 80% Venäjän arvopaperiyhtiöistä[40]. Putinia pidetään Euroopan rikkaimpana miehenä. Näin silovikeilla ei ole ainoastaan poliittista, vaan myös rahavaltaa. Putinin luomassa byrokraattisessa valtionkapitalismissa kasvaa korruptio[41].

Putin ja maan talousongelmat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Putinilla on ollut ohjelma, jolla hän pyrkii luomaan kansalle hyviä oloja Venäjälle, mutta helppoa tämä ei ole. Putin ei ole onnistunut kohentamaan tarpeeksi eläkkeitä, asuntotuotantoa ja terveyspalveluita eikä myöskään maan tiestöä. Putinin aikana palkat on maksettu useimmiten suunnilleen ajallaan, mutta monet muut ongelmat kuten korruptio ja rikollisuus rehottavat. Köyhyys on yhä laajaa, ja maan keskimääräinen elintaso jossain Meksikon ja Argentiinan välimaastossa. Putin on onnistunut luomaan vakautta ja järjestystä Venäjälle, mikä näkyy selvästi muun muassa pääkaupungissa Moskovassa. Putin on parantanut sosiaaliturvaa ja ainakin Moskova on rauhoittunut Jeltsinin ajoista. Tavallista venäläistä kiinnostaakin demokratian sijasta enemmän taloudellinen turvallisuus ja vakaus.

Vuoden 2005 alussa eläkeläiset osoittivat mieltään niin sanotuissa babushka-kapinoissa Putinin uudistuksia vastaan. Joillain alueilla miliisit eivät halunneet enää estää mielenosoittajia, jotka kapinoivat sosiaalietuuksien menettämistä vastaan. Putin joutui antamaan babushkoille periksi ja jättämään heille etuutensa.[42]. Putinin aikana on säädetty monia kapitalistisen maan tarvitsemia lakeja. Venäjän talous on jossain määrin kohentunut Putinin aikana, muun muassa sen takia, että vientiöljyn hinta on pysynyt korkeana ja kasvaa. Se on nyt nopeassa kasvussa, mutta kasvun hedelmät jakaantuvat epätasaisesti. Ainakin Moskovassa, Pietarissa ja muuallakin niin sanottujen keskiluokkaisten ihmisten kasvanut varallisuus näkyy selvästi, ja pienehkö keskiluokka laajenee hitaasti. Monilla alueilla vallitsee Venäjällä omavaraistalous.

Arvostelijoiden mukaan Venäjä hankkii rahaa pääosin öljyä, kaasua ja muita jalostamattomia tuotteita sekä aseita myymällä.lähde? Öljyn hinnan nousu on pitänyt talouskasvua vauhdissa. Teollisuustuotannon ja investointien määrä on ollut 2000-luvulla nopeassa kasvussa. Investointeja tarvitaankin, sillä Venäjän öljy- ja kaasuteollisuuskin toimii pääosin vanhoilla laitteilla. Jotta Venäjän talouden kasvu pysyisi, maan olisi kyettävä luomaan länsimaiden kanssa kilpailukykyisiä autoja, elektroniikkaa ja vastaavia korkeasti jalostettuja tuotteita.

Putin ja ulkopolitiikka[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Putinin ulkopolitiikka oli ollut melko aggressiivista lähiulkomaita kohtaan. Putinin Venäjä sekaantui Ukrainan presidentinvaaleihin. Venäjä uhkasi myös Baltian maita, Valko-Venäjää ja Ukrainaan kaasutoimitusten lopettamisella. Ukrainaa vastaan käytettiin "energia-asetta" 2006, ja Valko-Venäjää vastaan vuonna 2007. Valko-Venäjän johtajan Lukašenkan mielestä Venäjä kohteli hänen maataan röyhkeästi[43]. Toisaalta jotkut entiset IVY-maat lähentyivät länttä ja Azerbaidžan kieltäytyi ostamasta venäläistä kaasua. Venäjä koki Naton ja muiden läntisten kansainvälisten järjestöjen levittäytymisen entisen Neuvostoliiton alueelle uhkaavana[44].

Putin vastusti Naton ohjustorjuntaohjusten tuomista Itä-Eurooppaan. Hän myös vastusti lännen tukemaa Kosovon itsenäistymistä. Putin näyttää palauttaneen Venäjälle sen aseman kansainvälisen politiikan vakavasti otettavana, itsenäisenä toimijana, joka ei myötäile länttä. Toisaalta Putin on korostanut haluaan tehdä yhteistyötä lännen kanssa. Kun WTC-tornit romahtivat vuonna 2001, Putin liittyi Yhdysvaltain aloitteesta terrorismin vastaiseen rintamaan, hakien samalla oikeutusta Venäjän sodalle Tšetšeniassa. Yhdysvallat irtisanoutui vuonna 2002 Venäjän kanssa voimassa olevasta torjuntaohjuksia rajoittavasta ABM-sopimuksesta. Idän ja lännen välit alkoivat viiletä vuonna 2004 ja ovat viilenneet edelleen tuntuvasti vuonna 2007 Putinin länsivastaisen ulkopolitiikan takia. Toisaalta Putin veljeili Kiinan kanssa ja vei aseita sinne. Vuonna 2007 tuli esille diplomaattinen kiista Britannian kanssa. Viron kanssa käyty Pronssisoturi-patsaskiista huononsi Viron ja Venäjän välejä. Varsinkaan liberaalit liikemiehet eivät Venäjällä Putinin ajamaa lännestä pois kääntymistä kannata, koska uskovat sen haittaavan venäläisten yritysten liiketoimia. Vuoden 2009 kesällä Putinin hallinnon virkamiehet käytännössä uhittelivat Georgiaa sodalla.

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Venäjän historia suomalaiselle yritysjohtajalle, Keuruu Otava 2008, ISBN 978-952-92-4656-4, sivu 170
  2. Projekti Putin - uuden Venäjän historiaa 1996-2008, Arto Luukkanen, WSOY 2008, ISBN 978-951-0-33079-1, sivu 92-
  3. Kuorsalo, Anne; Susiluoto, Ilmari; Valkonen, Martti: Venäjä - kovan linjan energiajätti, s. 201. , 2008.
  4. Arto Luukkanen: Muutosten Venäjä : Venäjän historia 862-2009, s. 449. 1.painos. Edita, 2009. 978-951-37-5438-9.
  5. Luukkanen 2008, s. 203.
  6. COLUMN ONE; The KGB Rises Again in Russia; Putin's spy past raises fears of return to repression. To some, he typifies leadership qualities agency instills. RICHARD C. PADDOCK 12.1.2000
  7. Federal Security Service (FSB) Federal'naya Sluzhba Bezopasnosti FSB History
  8. Luukkanen 2009, s. 448.
  9. Arto Luukkanen: Projekti Putin. WSOY 2008, s. 56-57.
  10. Kuorsalo 1999, s. 111.
  11. Kuorsalo 1996, s. 113-114.
  12. Pieni Pietarikirja, Ilmari Susiluoto
  13. Hakala 2008, s. 181.
  14. Luukkanen 2008, s. 129.
  15. a b Luukkanne 2008, s. 134.
  16. Antti Karppinen: Minne troikka rientää? s. 266.
  17. Kuosalo 2008, s. 201.
  18. VENÄJÄ SYYSKUUN 11. PÄIVÄN 2001 JÄLKEEN, 25.06.2002, Ilmari Susiluoto
  19. Luukkanen 2008, s. 196
  20. Nordberg 2004, Erkki Nordberg, Suomi.
  21. Aika avata silmät, Venäjällä ei kaikki ole miltä näyttää, Marja Rantanen, 2007. s. 149
  22. Venäjä-teesit, Vakaus vai vapaus, Heidi Hautala, 2008, 3. teesi, s. 67.
  23. Hakala 2008, s. 199.
  24. Hakala 2008, s. 199, 205.
  25. Kuorsalo 2008
  26. Anna Politkovskaja: Venäläinen päiväkirja. Like 2007, ISBN 978-952-471-958-2, s. 94, 99.
  27. Hakala 2008, Luku: 2006, Murhien syksy, s. 301-
  28. Kuorsalo 2008, s. 208.
  29. Kuorsalo 2008, s. 224, 226.
  30. Arvopaperi, Jaanika Merilo 16.11.2008, Kremlin kosto I
  31. Luukkanen 2008
  32. Boris Nemtsov, Putinismi ja Venäjän rappio, sivu 19
  33. Nemtsov, s. 17.
  34. Nemtsov, s. 14.
  35. Sirppi, vasara ja tähti, Antti Karppinen, 2006, s. 57.
  36. Kuorsalo 2008, sivu 189
  37. Luukkanen 200k, s 162, s 174
  38. Kuka omistaa Venäjän, Arto Luukkanen, 2009, Luku Sekurokraattien Venäjä, s. 174.
  39. Luukkanen 2009k, s. 164-168.
  40. Kuorsalo 2008, s. 208.
  41. Kuorsalo 2008, s. 208.
  42. Luukkanen 2008, s. 159.
  43. Luukkanen 2008, s. 162.
  44. Nemtsov, s. 50.

Kirjallisuutta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Hakala Pekka: Suuri ja sekava Venäjä. , 2008.
  • Kuorsalo, Anne; Susiluoto, Ilmari; Valkonen, Martti: Venäjä - kovan linjan energiajätti. Edita, 2008.
  • Arto Luukkanen: Projekti Putin. Uuden Venäjän historiaa 1996-2008. WSOY, 2008. ISBN 978-951-0-33079-1.
  • Arto Luukkanen: Muutosten Venäjä : Venäjän historia 862-2009. Edita, 2009. ISBN 978-951-37-5438-9.
  • Karppinen, Antti: Sirppi vasara ja tähti. Helsinki: WSOY, 2006. ISBN 978-951-0-32354-0 ISBN 951-0-32354-3.
  • Nordberg, Erkki: Suomi, NATO, EU ja Venäjä. , 2004.
  • Veikko Saksi: Venäjä kriisissä. Pro Karelia ry, 2008. ISBN 978-951-98494-4-0.
  • Boris Nemtsov: Putinismi ja venäjän rappio. Helsinki: Like, 2009. ISBN 978-952-01-0367-5 (nid.).
  • Ketola, Kari ja Vihavainen Timo: Venäjän historia suomalaiselle yritysjohtajalle. Finemor, 2008. ISBN 978-952-92-4656-4.