Kursk (sukellusvene)
| K-141 Kursk | |
|---|---|
 Kurskin sisaralus K-186 Omsk |
|
| Aluksen vaiheet | |
| Rakentaja | Severodvinskin telakka |
| Kölinlasku | 22. maaliskuuta 1990 |
| Laskettu vesille | 16. toukokuuta 1994 |
| Palveluskäyttöön | 30. joulukuuta 1994 |
| Poistui palveluskäytöstä | elokuu 2000 |
| Tekniset tiedot | |
| Uppouma | 14 300 t (pinta-ajossa) |
| Pituus | 154,0 m |
| Leveys | 18,2 m |
| Syväys | 9,0 m |
| Propulsio |
2 × OK-650b-ydinrektoria 2 × höyryturbiinia |
| Nopeus |
16 solmua (pinnalla) 32 solmua (sukellus) |
| Miehistöä | 44 upseeria, 68 matruusia |
| Maksimisyvyys | 300–500 m |
| Aseistus | |
| Torpedot |
4 × 533 mm torpedoputkea keulassa 2 × 650 mm torpedoputkea perässä |
| Ohjukset | 24 × P-700 Granit |
K-141 Kursk oli Venäjän pohjoisen laivaston Oscar II -luokan ydinsukellusvene, joka upposi 12. elokuuta 2000 Barentsinmerellä torpedo-osaston räjähdyksen vuoksi. Pelastusyrityksistä huolimatta aluksen kaikki 118 miehistönjäsentä kuolivat onnettomuudessa. Kurskin menetys on Venäjän laivaston historian pahin sukellusveneonnettomuus.
Valmistus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- Pääartikkeli: Projekti 949
Alus tilattiin Severodvinskin telakalta, missä köli laskettiin 22. maaliskuuta 1990 nimellä K-141. Alus nimettiin uudelleen 13. huhtikuuta 1993 Kurskiksi[1]. Se laskettiin vesille 16. toukokuuta 1994 ja otettiin palvelukseen 30. joulukuuta.[2]
Palvelus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Palvelukseen otettaessa alus sijoitettiin Venäjän pohjoiseen laivastoon, jonka ankkuripaikkana oli Andreajevan lahti noin sadan kilometrin päässä Murmanskista,[3]. Alus lähetettiin 1999 Välimerelle, jossa se jäljitti Kosovon sotaan osallistuneita Yhdysvaltain laivaston aluksia.
Uppoaminen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Elokuussa 2000 Venäjän pohjoinen laivasto aloitti historiansa laajamittaisimman ja pisimmän merisotaharjoituksen Barentsinmerellä, 135 kilometriä Severomorskista pohjoiseen. Myös Kursk osallistui harjoitukseen, jossa sen miehistöä koulutettiin vihollislaivojen torpedoinnissa. Sukellusvene laukaisi harjoitustorpedoja Orlan-luokan taisteluristeilijä Pjotr Velikiä kohti.
Kurskissa tapahtui voimakas räjähdys 12. elokuuta 2000 kello 11.28 paikallista aikaa aluksen ollessa veden alla harjoitustorpedoja ampumassa. Räjähdysvoima vastasi noin sataa kilogrammaa TNT:tä. Räjähdys tapahtui keulan torpedo-osastossa, ja sen olisi pitänyt pysähtyä luukkuun, joka erottaa torpedo-osaston muusta sukellusveneestä. Räjähdyshetkellä luukku oli kuitenkin auki, koska miehistön jäsenet olivat yrittäneet päästää paineistettua ilmaa pois torpedo-osastosta. Räjähdys eteni avoimen luukun kautta kahteen seuraavaan osastoon, joissa seitsemän miehistön jäsentä kuoli ja 38 loukkaantui.
Räjähdys sytytti sukellusveneen sisätiloissa tulipaloja, joiden aiheuttama savupilvi pääsi ilmastointijärjestelmän kautta muihin osastoihin, joissa miehistön jäseniä tukehtui joko myrkylliseen häkään tai hapen puutteeseen. Räjähdyksen jälkeen aluksen päällikkö yritti laukaista sukellusveneen hätäpoijun ilmoittaakseen onnettomuudesta. Poiju oli kuitenkin poistettu vuonna 1999 Välimeren tehtävän aikana, koska venäläiset pelkäsivät poijun saattavan paljastaa Kurskin sijainnin yhdysvaltalaisille aluksille.
Kahden minuutin ja viidentoista sekunnin kuluttua ensimmäisestä Kurskissa tapahtui toinen räjähdys, jonka voimakkuus vastasi 3–7 tonnin TNT-latausta. Mittalaitteiden mukaan sen synnyttämä vedenalainen värähtely oli Richterin asteikolla 3,5:n ja 4,6:n välillä, eli se vastasi heikkoa maanjäristystä.[4] Ensimmäisen räjähdyksen tavoin toinenkin räjähdys eteni sukellusveneen halki surmaten neljässä ensimmäisessä osastossa olleet. Räjähdyksen paineaalto pysähtyi kuitenkin neljännen ja viidennen osaston väliseen laipioon, jonka takana olivat Kurskin ydinreaktorit.
Räjähdyksen voima repi Kurskin keulan kappaleiksi ja aiheutti kaksimetrisen repeämän, josta vettä tulvi sisätiloihin 90 000 litraa sekunnissa. Veden painosta Kursk vajosi Barentsinmeren pohjaan (uppoamispaikan koordinaatit: ). 23 miehistön jäsentä kuudennesta osastosta eteenpäin selviytyi hengissä, mutta he eivät päässeet sukellusveneestä ulos, vaan ryhmittyivät viimeiseen, yhdeksänteen osastoon odottamaan, kunnes pelastusryhmä saattaisi heidät turvallisesti pinnalle. Kun ydinreaktorit sammuivat automaattisesti ja varareaktorien virta loppui, miehet joutuivat odottamaan pelastusta umpipimeässä ja ahtaassa tilassa. Kun Kursk paikallistettiin, kaikki 23 räjähdyksestä selviytynyttä miehistönjäsentä olivat tukehtuneet hapenpuutteeseen.
Hylyn löytyminen ja nosto[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Pelastusalus Rudnitski ja kaksi Priz-luokan sukellusvenettä AS-32 ja AS-34 saatiin paikalle seuraavana aamuna, mutta pelastusyritykset jäivät tuloksettomiksi. Norjalaiset sukeltajat saavuttivat aluksen 20. elokuuta, jolloin koko aluksen todettiin täyttyneen vedellä ja enemmistä pelastusyrityksistä luovuttiin.
Hylky nostettiin syksyllä 2001 ja hinattiin Rosljakovon telakalle. Aluksen mukana nostettiin 115 ruumista. Kolmea ruumista ei löydetty.
Onnettomuuden aikana Venäjän presidentti Vladimir Putin oli lomalla Sotšissa ja ehti onnettomuuspaikalle vasta viiden päivän kuluttua. Omaiset eivät saaneet onnettomuudesta tietoa muuten kuin viestimien kautta, mutta onnettomuuden jälkeen viestimet pantiin kuriin sillä perusteella, että kontrolloimaton tieto on rahoitettu ulkomailta.[5]
Noston jälkeen räjähdyksen ja koko onnettomuuden syy paljastui tutkijoille. Torpedojen polttoaineessa oli vetyperoksidia, joka muuttuu syttymisherkäksi kosketuksissa esimerkiksi ruosteen kanssa. Virallisen selityksen mukaan erään torpedon pohjassa oli pienehkö halkeama, jonka kautta vetyperoksidi valui ulos ja muodosti lattialle lammikon, joka joutui kosketuksiin ruosteen kanssa ja räjähti valtavalla voimalla, mistä johtui ensimmäinen räjähdys. Ensimmäisen räjähdyksen kuumuus räjäytti muutkin torpedot, mistä johtui toinen räjähdys.
Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- Hampshire, Edward: Soviet Cruise Missile Submarines of the Cold War. New Vanguard 260. Osprey Publishing, 2018. ISBN 978-1-4728-2499-8. (englanniksi)
Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- ↑ Hampshire 2018 s. 47
- ↑ Hampshire 2018 s. 38
- ↑ bellona.org Viitattu 3.1.2016
- ↑ webimst.edu[vanhentunut linkki] Viitattu 6.3.2009
- ↑ René Nyberg: Patriarkkoja ja oligarkkeja, s. 43–43. Siltala, 2019. ISBN 978-952-234-569-1.
Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- Viktor Krivulin: Räjähdys Kurskilla (Arkistoitu – Internet Archive)