Vehkajärven taistelu

Kohteesta Wikipedia
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Vehkajärven taistelut
Osa Suomen sisällissotaa
Päivämäärä:

26. helmikuuta 1918

Paikka:

Vehkajärvi, Kuhmalahti

Lopputulos:

valkoisten voitto

Osapuolet

valkoiset

punaiset

Komentajat

Hans Kalm

Kustaa Estlin

Vahvuudet

n. 200

n. 500

Tappiot

4 kaatunutta

n. 50 kaatunutta ja teloitettua

Vehkajärven taistelu käytiin Suomen sisällissodan aikana 26. helmikuuta 1918 Kuhmalahden pitäjän Vehkajärvellä. Kylässä oli noin 500 punakaartilaista, joita vastaan valkoiset hyökkäsivät pelätessään heidän iskuaan Kuhmoisten kirkonkylään. Punaiset karkotettiin yllätyshyökkäyksen jälkeen, mutta valkoiset eivät kuitenkaan jääneet Vehkajärvelle pysyvästi. Tämän jälkeen punaiset keskittivät kylään uudelleen joukkojaan ja iskivät Kuhmoisiin 10. maaliskuuta, tarkoituksenaan edetä myöhemmin Jämsän kautta strategisesti tärkeällä Haapamäen radalle.

Taustaa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vehkajärven ja Kuhmoisten miehitys[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Työväenliikkeen kannatus oli Kuhmalahdella suurinta juuri Vehkajärvellä, jonka punaiset miehittivät heti sodan alkupäivinä. Lähipitäjistä oli saapunut muun muassa Valkeakosken punakaartin komppania sekä kauempaa Hyvinkäällä koottu Uudenmaan punakaartilaisten osasto. Vehkajärvelle asettuneiden noin 500 punakaartilaisten ruokahuolto tuotti ongelmia, minkä vuoksi erityisesti muualta tulleet syyllistyivät ryöstelyyn. Vehkajärven punaisten päällikkönä toimi vanhassa väessä tarkka-ampujana palvellut Kustaa Estlin.[1][2]

Valkoiset puolestaan ottivat haltuunsa parikymmentä kilometriä Vehkajärven koillispuolella sijaitsevan Kuhmoisten kirkonkylän. Etelästä Padasjoen suunnalta hyökänneet punaiset yrittivät vallata kylän jääkärikapteeni Mauri Rantasalon joukoilta 20.–21. helmikuuta, mutta joutuivat vetäytymään takaisin.[3] Seuraavana päivänä Kuhmoisiin saapui virolaisen upseerin Hans Kalmin johtama 80 miehen vahvuinen osasto, jonka hän oli hieman aikaisemmin muodostanut Lauri Pihkalan ja Niilo Sigellin kanssa Ähtärissä toimivan Tuomarniemen metsäkoulun oppilaista. Muutamaa päivää myöhemmin Kalmin komentoon annettiin everstiluutnantti Leonard Bergströmin alaiseen Pohjois-Hämeen rykmenttiin kuulunut Pohjois-Hämeen I pataljoona, johon hänen oma osastonsa yhdistettiin. Pataljoonan vahvuus oli aluksi noin 300–350 miestä.[4]

Kalmin hyökkäyssuunnitelma[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vaikka punaisilla ei välittömästi epäonnistuneen hyökkäyksen jälkeen ollut uusia määräyksiä Kuhmoisiin suuntautuvasta iskusta, päätti Kalm sen estääkseen hyökätä Vehkajärvelle. Suunnitelman mukaan punaiset harhautetaan Kuhmoisten suunnasta etenevillä joukoilla, mutta varsinainen hyökkäys tehdään heidän selustaansa lännestä käsin. Kalm sitoi operaatioon kaksi komppaniaa, joista hän johti itse Vehkajärven eteläpuolitse koukannutta osastoa.[5]

Hyökkäystä valmisteltiin edeltävänä päivänä tehdyllä tiedusteluretkellä, jota Kalm johti henkilökohtaisesti. Paikallisille asukkaille kerrottiin valkoisten aikovan pian hyökätä Kuhmoisten suunnasta. Tarkoituksena oli, että tieto menisi myös punaisille.[5] Vehkajärven ja Kuhmoisten välisellä maantiellä osasto sai vangikseen punaisten partion. Kalm ampui itse kaksi punakaartilaista ja lähetti kolmannen Vehkajärvelle kertomaan, kuinka hän aikoo joukkoineen hyökätä seuraavana päivänä ja tappaa myös loput punaiset.[1]

Valkoisten sotasaaliikseen saamia punaisten elintarvikkeita.

Taistelu[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Valkoisten hyökkäys käynnistyi varhain aamulla 26. helmikuuta, jolloin idästä ja pohjoisesta edennyt harhautusosasto veti punaisten huomion puoleensa. Kustaa Estlin määräsi kylässä olleen suuren kuormaston siirtymään turvaan kylän länsipuolelle tietämättä, että Kalmin johtama komppania oli juuri päässyt asemiin Vehkajärven kirkon tuntumaan Kangasalle johtavan maantien varrelle. Kalmin kertomuksen mukaan kuormaston etummaiset hevoset ammuttiin heti kirkonmäen jälkeen, jolloin tie sulkeutui ja perässä tulevat liukuivat mäkeä alas sulloutuen yhdeksi rykelmäksi.[5]

Kuvaukset ainakin kolme tuntia kestäneestä taistelusta vaihtelevat suuresti. Punaisten kansanvaltuuskunnan pari päivää myöhemmin antamien tietojen mukaan yhteenotto päättyi valkoisten täydelliseen tappioon. Heidän mukaansa punaiset menettivät vain muutamia miehiä, kun taas valkoiset perääntyivät ja kuljettivat kaatuneitaan pois kolmellatoista hevosella. Kalmin mukaan punaiset lähtivät heti hurjaan pakoon ja myös Lauri Pihkala kirjoitti jälkeenpäin pakokauhuun joutuneiden punaisten hillittömästä paosta. Taisteluun niin ikään osallistunut Niilo Sigell sen sijaan kertoi punaisten taistelleen sitkeästi ja mainitsee kuinka ”urhoja tavattiin molemmin puolin”.[5]

Myös kirkonkylän suunnasta hyökännyt valkoisten harhautusosasto onnistui useassa paikassa yllättämään punaiset lähes täydellisesti, vaikka heillä oli tieto vihollisen saapumisesta. Pitäjäntalolle majoittuneet punaiset Kalm komensi ulos ja määräsi heidät teloitettavaksi. Saarroksissa olleet punaiset onnistuivat kuitenkin lopulta vetäytymään Vehkajärveltä Padasjoen, Kangasalan ja Oriveden suuntaan.[1] Vuonna 1923 julkaistun Valkeakosken työväenyhdistyksen muistojulkaisun mukaan valkoiset hyökkäsivät Vehkajärvelle idästa kolmen aikaan aamuyöllä, jolloin he yllättivät noin kilometrin päässä kylästä olleen punaisten etuvartion. Taistelussa itsekin mukana ollut Edvard Nieminen kertoo, että noin 100 pääosin Valkeakoskelta tullutta punaista jäi saarroksiin, josta he 12 tunnin taistelun jälkeen onnistuivat murtautumaan ulos Vehkajärven jään kautta.[6]

Taistelun yhteydessä katosi viisi Punaisen Ristin sairaanhoitajina toiminutta Valkeakosken työväenyhdistyksen naista. Myöhemmin selvisi, että he olivat joutuneet vangeiksi heti taistelun alettua, jonka jälkeen valkoiset kuljettivat naiset Seinäjoen kautta Kemiin.[7]

Punaisten paetessa heidän kuormastonsa jäi valkoisten käsiin. Kärryihin oli lastattu muun muassa suuri määrä elintarvikkeita, joilla valkoiset pärjäsivät pitkälle maaliskuuhun saakka.[5] Taistelun jälkiä on edelleen nähtävissä ainakin kirkonmäellä sijaitsevan entisen pitäjänmakasiinin seinässä, jossa on lukuisia luodinreikiä.[8]

Tappiot, haudat ja muistomerkit[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vehkajärven taistelussa kaatui ainoastaan neljä valkoista. Punaisia kuoli arvioiden mukaan 40–50, joista suurin osa oli valkoisten teloittamia antautuneita tai haavoittuneita.[1][5] Joukossa oli 18 Valkeakosken punakaartin miestä, joiden ruumiit kuljetettiin puolentoista viikon kuluttua Valkeakoskelle ja haudattiin Paviljonginmäelle 17. maaliskuuta järjestetyissä suurissa sankarihautajaisissa.[7] Vuonna 1946 vainajat siirrettiin Valkeakosken hautausmaalla sijaitsevaan joukkohautaan.[9] Vehkajärven hautausmaalla on 13 taistelussa kaatuneen tuntemattoman punaisen joukkohauta muistomerkkeineen.[10]

Taistelun jälkeen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Valkoiset eivät miehittäneet Vehkajärveä, vaan vetäytyivät taistelun päätyttyä takaisin Kuhmoisten kirkonkylään. Punaiset puolestaan ryhtyivät keskittämään Vehkajärvelle joukkoja parin viikon kuluttua Kuhmoisiin tehtävää hyökkäystä varten.[5] 10. maaliskuuta käydyn Kuhmoisten taistelun jälkeen valkoiset käynnistivät viikko myöhemmin oman suurhyökkäyksensä ja punaisten peräännyttyä miehittivät Kuhmalahden 21. maaliskuuta.[1]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b c d e Ylikangas, Heikki: Tie Tampereelle, s. 55–63. Porvoo–Helsinki: WSOY, 1993. ISBN 951-01889-7-2.
  2. Kuhmalahden historiaa Kuhmalahden kotiseutumuseo. Viitattu 14.8.2017.
  3. Muranen, Lauri: Punainen ja valkoinen Asikkala, s. 30. Asikkala: Päijät-Häme Oy, 1998. Teoksen verkkoversio.
  4. Heinämäki, Jaakko: Hans Kalm. Vapaussoturi ja vaihtoehtolääkäri, s. 33–38, 50–51, 61. Helsinki: Minerva, 2007. ISBN 978-952-49200-3-2.
  5. a b c d e f g Ahto, Sampo: ”Sotaretkillä: Väärinmaja ja Kuhmoinen”, Itsenäistymisen vuodet 1917–1920, s. 281–282. Helsinki: Valtionarkisto, 1992. ISBN 951-37073-0-X.
  6. Nieminen, Edvard: Muistojulkaisu luokkasodan uhreista Sääksmäellä 1918, s. 6–8. Valkeakoski: Valkeakosken työväen kirjakauppa, 1923. Teoksen verkkoversio.
  7. a b Anttonen, Varpu: Valkeakosken naiskaarti Suomen sisällissodassa 1918, s. 29, 71. Pro gradu -tutkielma. Tampere: Tampereen yliopisto, 2009. Teoksen verkkoversio.
  8. Kauppinen, Pekka: Lainajyvästö paljastaa salansa vierailijoille pyöräilypäivänä 8.6. 6.6.2014. Vehkajärven Sanomat. Viitattu 14.8.2017.
  9. Punaisten muistomerkit. Valkeakoski 2006. Työväenmuseo Werstas. Viitattu 14.8.2017.
  10. Laakso, Jarmo: Sotamuistomerkit Pirkanmaalla. Kangasala Pirkanmaan Reserviläispiiri ry. Viitattu 14.8.2017.