Siirry sisältöön

Trofim Lysenko

Wikipediasta
Trofim Lysenko
Henkilötiedot
Syntynyt29. syyskuuta 1898
Karlivka, Venäjän keisarikunta
Kuollut20. marraskuuta 1976 (78 vuotta)
Moskova, Venäjän SFNT, Neuvostoliitto
Koulutus ja ura
Oppilaat Pyotr Kononkov (käännä suomeksi)
Tutkimusalue biologia, agronomia, näennäistiede
Tunnetut työt lysenkolaisuus
Nimikirjoitus
Nimikirjoitus

Trofim Denisovitš Lysenko (ven. Трофи́м Дени́сович Лысе́нко; 29. syyskuuta (J: 17. syyskuuta) 1898 Karlivka, Ukraina – 20. marraskuuta 1976 Moskova) oli neuvostoliittolainen biologi, joka johti 1930-luvulla lysenkolaisuutena tunnettua kampanjaa.[1] Vaikka Lysenko oli virallisesti biologi ja agronomi, hän harjoitti käytännössä vain pseudotiedettä.[2] Hän hyökkäsi perinnöllisyystiedettä vastaan, ja hänen toimintansa jatkui 1960-luvulle asti.

Lysenkon menestyksiä julkistettiin tiedotusvälineissä vuosina 1927–1964 ja raportoitiin loistavista läpimurroista, jotka todellisuudessa yleensä epäonnistuivat. Viralliselle medialle riitti, että Lysenko oli lähtöisin köyhistä oloista ja oli siten neuvostoliittolaisen talonpoikaisneron muotokuva. Lisäksi Lysenkon uran nopeaa nousua ja suosiota puoluejohdon keskuudessa selitti se, että hän lupasi nopeita ratkaisuja Neuvostoliiton ruuantuotanto-ongelmiin.[3]

Varhaiset vuodet ja teorian muodostuminen

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lysenko oli syntyisin ukrainalaisesta talonpoikaissuvusta ja oppi lukemaan väitetysti vasta ollessaan 13-vuotias.[4] Hän päätyi kuitenkin opiskelemaan hortonomiaa ensin Pultavassa ja sitten Umanissa. Kiovan maatalousinstituutissa, josta hän valmistui maataloustieteen tohtoriksi vuonna 1925.[1][5][6] Tämän jälkeen hänet lähetettiin Gəncən tutkimusasemalle 1929 asti, jossa hän tutki vehnän viljelyä idättämällä jyviä lumessa. Lysenkon mukaan tämä johti isompaan satoon. Tämän jälkeen hän sai oman laboratorion Odessassa, jossa hän jatkoi tutkimuksen tekoa.[1][6] Lysenko sai tutkimuksilleen oman julkaisun vuonna 1935.[7]

Pravda antoi Lysenkolle arvonimen "Paljasjalkatieteilijä" ja artikkeli oli ponnahduslauta hänen urallaan. Sadot kuitenkin menetettiin seuraavina vuosina.[8] On myös väitetty, että Lysenko olisi tahallaan vääristänyt tutkimustuloksiaan.[9][10] Lysenko väitti muun muassa keksineensä idunvirityksen huolimatta siitä, että se tunnettiin jo vuosikymmeniä ennen hänen syntymäänsä.[3]

Lysenkolaisuus

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lysenkolaisuuden tieteellinen pohja oli lähes olematon. Kun hän kehitteli uusia teorioita, hän sekoitteli lamarckismia ja väärin ymmärrettyä darwinismia. Hän ei esimerkiksi hyväksynyt Gregor Mendelin tutkimustuloksia perinnöllisyystieteen alalla vaan väitti hankittujen ominaisuuksien periytyvän. Suurin osa Lysenkon työstä oli käytännön ohjeita maanviljelyyn, kuten viljan jäähdyttäminen ennen sen kylvämistä. Lysenkon tavoitteita olivat muun muassa vernalisaatio ja hybridisaatio.

Lysenkon mukaan eliö kykenee lisääntyessään siirtämään seuraavalle sukupolvelle sellaisia piirteitä, joita ei oli "oppinut" elinaikanaan. Kasvitietelijä Nikolai Vavilov, joka toimi myös Lysenkon mentorina, tuki varhaisina vuosina Lysenkoa, joka tutki tuolloin vehnän viljelyä. Lysenko uskoi muun muassa, että kasvit pystyivät valitsemaan parittelukumppaninsa ja oma-aloitteisesti uhraamaan itsensä kasvien hyväksi. Sen sijaan Lysenko kiisti DNA:n ja geenien olemassaolon.[5][11][3]

Uran huippuvuodet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Neuvostoliiton johtoon noussut Josif Stalin piti vuonna 1929 puheen, jossa hän nosti "käytännön" tärkeämmäksi kuin "teorian" ja korotti poliittisen arvostelukyvyn tärkeämmäksi kuin tieteellisen. Vaikka oikeaakin tutkimusta tuettiin, vuoden 1935 jälkeen huomio siirtyi tieteen käyttämiseen politiikan apuna, kuten Lysenkoon ja hänen kannattajiinsa.lähde?

Lysenko lupasi Stalinille, että saisi viidessä vuodessa luotua ankarissa olosuhteissa kasvavia viljelykasveja, minkä johdosta hänet nostettiin Neuvostoliiton tiedeakatemian johtoon, jossa hän alkoi vainota sellaisia tiedemiehiä, jotka eivät hyväksyneet hänen teorioitaan. Satoja tiedemiehiä karkotettiin, vangittiin ja teloitettiin.[5] Stalin tuella Lysenko pystyi käytännössä monopolisoimaan biologian Neuvostoliitossa: kaikki häneen kohdistuva kritiikki leimattiin sabotaasiksi ja genetiikka tieteenalana hävitettiin maasta.[10] Lysenko on vastuussa myös Vavilovin kuolemasta NKVD:n käsissä. Lysenko oli pitänyt tilaisuudessa, jossa Stalin oli ollut läsnä, puheen että "luokkavihollinen on aina luokkavihollinen, oli tämä tiedemies tai ei" ja Stalin osoitti puheelle voimakkaasti suosiotaan.[8] Vuonna 1948 Lysenko piti puheen, jossa hän irtisanoutui Mendelin teorioista ja julisti niitä tukevien tutkijoiden olevan kansan vihollisia.[12]

Stalinin kuoltua vuonna 1953 Lysenko säilytti asemansa ja nautti myös tämän seuraajan Nikita Hruštšovin tukea. Hruštšov oli vuonna 1939 täysin vakuuttunut Lysenkon suunnitelmasta lähettää kanoja Ukrainaan hävittämään sokerijuurikkaita turmelevia kärsäkkäitä. Kun asiantuntijat esittivät varovaista epäilyä, puuttui Hruštšov asiaan. Hän totesi että "Lysenko on ensiluokkainen ja johtaa ensiluokkaisten ihmisten koulukuntaa".[13]

Neuvostoliiton lehdistö raportoi Lysenkon suurista menestyksistä, vaikka ne usein päättyivätkin epäonnistumiseen. Hallituksen silmissä Lysenkon ansiona oli talonpoikien motivointi. Pakkokollektivisointi 1930-luvun alussa oli vahingoittanut maataloutta, ja monet talonpojat mieluummin tuhosivat satonsa kuin luovuttivat sen hallitukselle. Lysenko sai talonpojat sitoutettua suureen vallankumoukselliseen kokeeseen.lähde?

Lysenko tuomitsi mielellään akateemiset tiedemiehet ja geneetikot ja väitti, että heidän eristetty laboratoriotyönsä ei auttanut neuvostokansaa. Hän ei yleensä vaivautunut puolustamaan teorioitaan tieteellisin argumentein, vaan saattoi syyttää kritisoijiaan sabotaasista.[14] Koska Lysenko oli päässyt Stalinin suosioon, tällainen syytös johti helposti virasta erottamiseen, vangitsemiseen tai jopa teloittamiseen. Vuoden 1930 puhdistuksissa tuhansia maataloustieteen tutkijoita vangittiin. Lysenko ei täysin onnistunut tukahduttamaan arvostelua, vaan sitä esiintyi jopa Stalinin valtakaudella.[14]

Suosion lasku ja viimeiset vuodet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuonna 1962 kolme merkittävää neuvostofyysikkoa, Jakov Zeldovitš, Vitali Ginzburg ja Pjotr Kapitsa syyttivät Lysenkoa valetieteellisyydestä ja tieteellisten vastustajiensa tuhoamisesta. Tämä liittyi suurempaan kampanjaan, jossa taisteltiin neuvostoyhteiskunnan ja -tieteen ideologisia vaikutteita vastaan.

Myös ydinfyysikko Andrei Saharov hyökkäsi Lysenkoa vastaan. Hän totesi Lysenkon aiheuttaneen neuvostotieteelle vahinkoa ja että hänen teorioitaan ei yhdistänyt mikään biologinen näkemys vaan ainoastaan Stalinin henkilöpalvonta. Saharovin mukaan tiede kehittyy ainoastaan ristiriitojen ja kritiikin kautta, mutta lysenkolaisuudessa kaikkien oli tuettava yksimielisesti Lysenkon oppia.[14]

Vuoteen 1964 mennessä lehdistö täyttyi lysenkolaisuuden vastaisista artikkeleista, ja tieteellistä metodia vaadittiin palautettavaksi biologiaan ja maanviljelyyn. Lysenko erotettiin tiedeakatemian johdosta ja asetettiin arestiin koetilalle lähelle Moskovaa. Akatemia lakkautettiin pian. Hruštšovin erottamisen jälkeen vuonna 1965 Lysenko menetti paikkansa akatemian johdossa ja sittemmin se lakkautettiin.[6] Lysenko sai pitää tutkimusyksikkönsä Gorki Leninskijen kaupunginosassa Moskovassa, jossa hän työskenteli elämänsä loppuun asti. Hän kuoli Moskovassa vuonna 1976. Hänet on haudattu Kuntsevon hautausmaalle.[15] Neuvostohallitus ei aluksi sallinut Lysenkon kuolinilmoituksen julkaisemista[16], ja se kuitenkin julkaistiin kaksi päivää myöhemmin Izvestiassa vain pienikokoisena ilmoituksena[17].

Huolimatta siitä, että lysenkolaisuudesta luovuttiin Neuvostoliitossa Stalinin kuoleman jälkeen, sitä sovellettiin Kiinassa Mao Zedongin myötävaikutuksesta. Myöhemmin suuren harppauksen yhteydessä sattuneessa nälänhädässä kuoli arviolta 55 miljoonaa ihmistä.[5]

Kunnianosoituksia ja muistaminen

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähde:[15]

Ranskalainen Carrefour de l'horloge -ajatushautomo on vuodesta 1990 lähtien myöntänyt Lysenkon nimeä kantavaa palkintoa, joka on tarkoitettu näennäistiedettä (erityisesti ideologista) levittäville henkilöille tai organisaatioille.[18]

Katso myös

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  • Taubman, William: Hruštšov, mies ja hänen aikakautensa. Art House, 2007.

Viitteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  1. 1 2 3 Trofim Lysenko 2026. Encyclopædia Britannica. Viitattu 1.5.2026. (englanniksi)
  2. ↑ Historia: Leipää kansalle – tutkija, valekeksijä ja Stalin Yle Uutiset. Viitattu 1.5.2026.
  3. 1 2 3 Stalin’s war on genetic science. Nature, 2008, 454. vsk, s. 578–579. Artikkelin verkkoversio. (englanniksi)
  4. ↑ Kean, Sam: The Soviet Era's Deadliest Scientist Is Regaining Popularity in Russia The Atlantic. 19.12.2017. Viitattu 1.5.2026. (englanniksi)
  5. 1 2 3 4 Collapse of Reason 2.11.2021. Cornell University Library. Viitattu 1.5.2026. (englanniksi)
  6. 1 2 3 Lysenko, Trokhym 2026. Encyclopedia of Ukraine. Viitattu 1.5.2026. (englanniksi)
  7. ↑ (suomalaisen laitoksen päätoim.) Seppo Zetterberg: Muutosten vuosisata 3. s. 150-1. (Alkuteos Power, Wealth & Powerty, The Family, Science, The Arts, Passing Parade.) Suomentanut Jukka Forslund. Porvoo, Helsinki: WSOY, 1993. ISBN 951-0-18420-9
  8. 1 2 Taubman (2007): s. 142
  9. ↑ Dugatkin, Lee Alan & Trut, Lyudmila: How to Tame a Fox (and Build a Dog): Visionary Scientists and a Siberian Tale of Jump-Started Evolution, s. 19. University of Chicago Press, 2017. ISBN 978-0-226-44421-5 Teoksen verkkoversio Viitattu 1.5.2026. (englanniksi)
  10. 1 2 Лысенко Трофим Денисович Хронос: Всемирная История В Интернете. Viitattu 1.5.2026. (venäjäksi)
  11. ↑ Godwin, Ian & Trusov, Yuri: The tragic story of Soviet genetics shows the folly of political meddling in science The Conversation. 8.2.2017. Viitattu 1.5.2026. (englanniksi)
  12. ↑ Zielinski, Sarah: When the Soviet Union Chose the Wrong Side on Genetics and Evolution Smithsonian Magazine. Viitattu 1.5.2026. (englanniksi)
  13. ↑ Taubman (2007): s. 143
  14. 1 2 3 Puolimatka, Tapio: Kasvatus, arvot ja tunteet, s. 192. Helsinki: Suunta-kirjat, 2011. ISBN 978-951-619-553-0
  15. 1 2 Животовский, Л.А.: Неизвестный Лысенко, s. 102–103. Т-во научных изданий КМК, 2014. ISBN 9785990583221 Teoksen verkkoversio. (venäjäksi)
  16. ↑ Russian Biologist Dead at 78. Beaver County Times, 24.11.1976, s. A4. (englanniksi)
  17. ↑ Soviet Biologist Lysenko Dies in Obscurity: Pittsburgh Post-Gazette, 24.11.1976, s. 8. (englanniksi)
  18. ↑ Prix Lyssenko 13.6.2021. Carrefour de l'Horloge. Viitattu 1.5.2026. (ranskaksi)

Aiheesta muualla

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Trofim_Lysenko&oldid=23978122”