Suomen sotakorvaukset

Suomen sotakorvaukset olivat sotakorvauksia, joita Suomen piti toisen maailmansodan jälkeen maksaa Neuvostoliitolle. Joulukuussa 1944 vahvistetun välirauhansopimuksen mukaisesti Suomen oli maksettava Neuvostoliitolle kuuden vuoden aikana sotakorvauksia 300 miljoonan kultadollarin (ns. sotakorvausdollari) arvosta. Sotakorvaussopimuksen allekirjoittivat valtioneuvoston juhlahuoneistossa Smolnassa Helsingissä valvontakomission puheenjohtaja Andrei Ždanov ja pääministeri J. K. Paasikivi. Maksuaika pidennettiin vuoden 1945 lopussa kahdeksaan vuoteen ja kesällä 1948 korvausten nimellisarvo alennettiin 226,5 miljoonaan kultadollariin. Viimeinen sotakorvausjuna ohitti Vainikkalan raja-aseman 18. syyskuuta 1952. Suomi oli ainoa maa maailmassa, joka suoritti sille määrätyt sotakorvaukset.Sotakorvausjärjestelmä perustui tavarantoimituksiin, ei käteismaksuun. Poikkeuksena olivat kauppalaivaston alusten luovuttaminen, joiden vaikutus oli kansantalouden pääomavaroja kaventava.

Sotakorvauksia koskeneet neuvottelut syksyllä 1944 kuuluivat ulkoministeriön vastuulle. Neuvotteluihin osallistui myös valtioneuvoston asettama asiantuntijakomitea, jonka puheenjohtajana oli Suomen Selluloosayhdistyksen toimitusjohtaja, vuorineuvos Walter Gräsbeck ja jäseninä Suomen Puunvienti Oy:n toimitusjohtaja Gunnar Jaatinen, MTK:n hallituksen puheenjohtaja Juho Jännes, Tampellan toimitusjohtaja Arno Solin, ulkoministeriön lähetystöneuvos Johan Nykopp ja Wärtsilä-yhtymän pääjohtaja, vuorineuvos Wilhelm Wahlforss.

Sotakorvausten arvoa ei laskettu käyvin dollarihinnoin vaan kultadollareina vuoden 1938 arvon pohjalta. Kultadollarin arvon on arvioitu olevan noin 15 % normaalia dollaria korkeampi. Suomen markan arvon muuttuminen 1938 ja 1944 välillä oli −50,8 %. Tällöin päädytään sotakorvausten 400 miljoonan dollarin kokoluokkaan Suomen markan arvon pohjalta vuonna 1944. Raskaimmillaan 1945–1949, sotakorvaukset sitoivat 15–16 % valtion menoista, jotka 1945 olivat noin 43 000 miljoonaa vanhaa markkaa ja 1946 noin 52 000 miljoonaa vanhaa markkaa. Vuosina 1950–1952 sotakorvauksia olivat vielä 7–5 % valtion menoista.

Vaikka sotakorvaussopimus allekirjoitettiin joulukuussa, sotakorvausvuosi alkoi ja päättyi sen mukaan aina Moskovan välirauhan allekirjoittamisen vuosipäivänä 19. syyskuuta.

Sotakorvaustuotteita

Sotakorvausten käytännön sujumisesta vastasi Sotakorvausteollisuuden valtuuskunta eli Soteva. Ensimmäisenä sotakorvausvuonna jouduttiin luovuttamaan puutavaran sekä metsätalous- ja metalliteollisuuden tuotteiden lisäksi 119 alusta, mikä oli neljäsosa Suomen jo sodan johdosta puoleen supistuneesta kauppalaivastosta. Toisesta korvausvuodesta lähtien luovutukset olivat uustuotantoa, pääasiassa metalliteollisuuden tuotteita. Tämä vaati metalliteollisuuden olennaista laajentamista, sillä ennen sotia sen osuus tuotannosta oli vain 3,7 %. Teollisuustuotteiden toimittaminen vaati suuria ponnistuksia. Yhdysvalloista ja Ruotsista saatujen raaka-aineiden ja laitteiden sekä lainarahoituksen avulla se kuitenkin onnistui. Sotavuosina Suomen kauppavaihto oli alentunut 57 %. Menojen kattamiseksi oli myös säädettävä uusia veroja. Toimitetut määrät olivat niin suuria, että esimerkiksi 15 telakalla rakennetuista yli 500 laivasta olisi muodostunut yli 30 kilometriä pitkä yhtenäinen laivajono ja rautatiekuljetuksiin tarvittiin yhteensä 345 000 junavaunua. Sotakorvaustavaran tuotantoa valvoivat neuvostoliittolaiset tarkastajat, jotka huolehtivat tavaran laadusta.

Esimerkkeinä sotakorvaustuotteista ovat 535 erilaista alusta, 52 500 sähkömoottoria, 1 140 muuntaja-asemaa ja 30 täydellistä tehdaslaitosta voima-asemineen. Sotakorvauksen piiriin kuuluneita aluksia olivat muun muassa S/S Turso, Kuunari Vega ja täysin antimagneettisista raaka-aineista rakennettu ns. kultakuunari Zarja, jonka kaikki metalliosat olivat Outokummun piipronssia. Näin siksi, että alukselta käsin pystyisi suorittamaan herkimmätkin magneettiset mittaukset. Zarjan rakennustyössä vaativin tehtävä oli piipronssisten vesi- ja polttoainesäiliöiden valmistus; säiliöt olivat aluksen ahtaiden tilojen vuoksi hyvin monimuotoisia, ja lopulta vain helsinkiläinen Työkalu- ja hammaspyörätehdas Oy suostui edes yrittämään. Niittaus ei pitänyt nesteitä, niittausten tinaaminen ei auttanut ja hitsaaminen oli lähes mahdotonta siten ettei saumasta tullut magneettinen. Työ kuitenkin onnistui; Väinö Auerin mukaan pari viimeistä säiliötä oli suomalaisten normien mukaan lähes kelvottomia, mutta ne hyväksyttiin kuitenkin.

Yhtenä sotakorvaustoimitusten tavaraeränä olivat pystytysvalmiit puutalopaketit. Josef Stalin lahjoitti taloja edelleen Puolaan. Niitä on vuonna 2013 vielä jäljellä Varsovassa noin kolmekymmentä.

Sotakorvaustuotteille valittiin toimittajat Sotevan järjestämässä kokouksessa.Esimerkiksi Porin Konepaja toimitti erityisesti hyörykäyttöisiä sähkögeneraattoreita varusteineen, siis pieniä voimalaitoksia. Niiden voimanlähteitä kutsuttiin teollisuuslokomobiileiksi. Lars Holmström selostaa näiden sotakorvaustuotteiden kehittämistä ja toimitusprosessia teoksessaan Maksoimme velkaa: sotakorvauspäiviä ja vähän öitäkin.

Huomattavan erän sotakorvauksista muodosti rautatiekalusto, esimerkiksi yhteensä 728 kapearaiteista veturia, joista suurin osa oli höyryvetureita; merkittävin yksittäinen eli 525 yksilöä käsittänyt tyyppi oli PT-4, joka muodostaakin maailman suurimman yhtenäisen sarjan kapearaiteisia höyryvetureita.

Arvioita sotakorvausten vaikutuksista

Sodan ja sotakorvausten vaikutuksesta yksityinen kulutus laski lähes neljänneksen, investointien volyymi romahti puoleen ja vienti oli vuonna 1945 vajaa viidennes sotaa edeltäneestä. Sotakorvausten hyötypuolelle on usein laskettu metalliteollisuuden pakollinen kehittäminen siten, että jo vuonna 1949 Suomella oli Pohjoismaiden uudenaikaisimmat telakat sekä konepaja- ja valimoteollisuus. Yrityksistä muun muassa Valmet on syntynyt valmistettaessa sotakorvauksina luovutettavia tavaroita.

Toisaalta on esitetty arvioita, että jos nämä varat ja resurssit olisivat olleet käytettävissä vientitoiminnan ja teollisuuden kehittämiseen, Suomi olisi menestynyt erinomaisesti ja varmasti paremmin kuin maksamalla sotakorvauksia. Sodan jälkeen myös Euroopassa varastot olivat tyhjät ja kysyntää tuotteille olisi varmasti ollut myös lännessä. Erityisesti Iso-Britannia olisi kaivannut pikaisia puutavaratoimituksia. Toisaalta suomalaisen teollisuuden tuotantosuunnat ja kapasiteetti olivat suuntautuneet toisin, joten ei ole mitään näyttöä, että länteen suuntautunut tuotanto olisi syntynyt. Juuri tämän sotakorvausten tuoman pakon kehittää ja laajentaa metalliteollisuutta on katsottu olleen hyödyksi Suomen talouselämälle. Toisaalta sotakorvausten merkitystä "Suomen metalliteollisuuden luojana" on liioiteltu, sillä metalliteollisuus oli kehittynyt merkittävästi jo sodan aikana. Valtiojohdon on katsottu korostaneen sotakorvausten positiivisia vaikutuksia myös poliittisista syistä. Oli myös erittäin tärkeää, että sotakorvausten maksulle saatiin kansan tuki. Samalla on jätetty taka-alalle esimerkiksi se, että tavaroiden vastikkeeton vienti Neuvostoliittoon söi jälleenrakennukseen kipeästi kaivattuja varoja ja hidasti elintason nousua. Myös kauppasuhteet itään olisivat monien tuotteiden kohdalla syntyneet ilman sotakorvauksiakin, sillä niille olisi joka tapauksessa ollut kysyntää Neuvostoliitossa.

Sotakorvausten päättyminen

Sotakorvaussuoritusten päättyminen vapautti Suomen suuresta taloudellisesta taakasta, mutta urakan päättyminen oli vähintään yhtä merkityksellinen henkinen kysymys. Suomalaiset tunsivat saaneensa aikaan jotakin hyvin konkreettista, joka oli muutakin kuin käsin kosketeltavaa. Tunnettiin, että osa maan itsenäisyydestä oli voitettu takaisin. Sotakorvausten päättymisen kunniaksi pidettiin Helsingin messuhallissa 23. syyskuuta 1952 juhla, jossa puhuivat pääministeri Urho Kekkonen, kauppa- ja teollisuusministeri Penna Tervo, Sotevan johtaja Svante Sundman ja Neuvostoliiton kauppaministeri Pavel Kumykin.

Messuhallin juhlassa sattui välikohtaus, jolla oli kauaskantoiset vaikutukset Suomen sisäpolitiikassa. Kauppa- ja teollisuusministeri Penna Tervo lähetettiin kotiin lepäämään neuvostoliittolaisten vieraiden kunniaksi aikaisemmin päivällä järjestettyjen juhlapäivällisten jälkeen ja hänen puheensa ilmoitettiin peruuntuneeksi. Tervo saapui kuitenkin pitämään puheensa, mutta tilaisuudessa mukana olleille ja sitä radion välityksellä seuranneille ei jäänyt epäselväksi, ettei ministeri ollut parhaassa kunnossaan. Sosialidemokraattien eduskuntaryhmä antoi Tervolle ankarat nuhteet, ja Tervon ja hänen eroaan hallituksesta vaatineen puoluesihteeri Väinö Leskisen vuosikausia kestänyt ystävyys katkesi lopullisesti. Tervon yhteistyö Urho Kekkosen kanssa tiivistyi sitä mukaa kuin se joutui vaikeuksiin Väinö Leskisen kanssa, mistä seurasi hajaannus sosialidemokraattisessa puolueessa, Työväen Urheiluliitossa ja ammattiyhdistysliikkeessä.

Lähteet

• Auer, Väinö: Suomen sotakorvaustoimitukset Neuvostoliitolle 1944 - 1952. Yleisen historian tohtorinväitöskirja. WSOY, 1956. ISBN puuttuu teoksesta.
• Harki, Ilmari: Sotakorvausten aika. Jyväskylä: Gummerus, 1971. ISBN puuttuu teoksesta.
• Holmström, Lars: Maksoimme velkaa: sotakorvauspäiviä ja vähän öitäkin. Helsinki: Insinööritieto, 1986. ISBN 951-795-061-6.
• ProKarelia, Karjalan palautus -kirja
• Vesterinen, Jukka: Maa, joka maksoi velkansa: Suomen sotakorvaukset 1944-1952. Helsinki: Alfamer, 2012. ISBN 978-952-472-166-0. (suomeksi)

Aiheesta muualla

• Kuunari Vega
• Pateniemi toimitti sotakorvauksena Neuvostoliittoon 522 puutaloa (Oulu: Pateniemiseura ry)
• Sotakorvaukset nostivat Suomen telakkateollisuuden kukoistukseen: Uudessakaupungissa rakennettiin 33 alusta (Sirpa Wahlqvist: Sotakorvauskuunarit ja muita sotakorvausaluksia, Uusikaupunki: Uudenkaupungin merihistoriallinen yhdistys ry)
• Ylen Elävä Arkisto: Suomen sotakorvaukset
• Ylen Elävä arkisto: Suomen sotakorvauksilla rakennettiin Neuvostoliiton tulevaisuutta