Joe Frazier

Wikipediasta
Tämä on arkistoitu versio sivusta sellaisena, kuin se oli 24. joulukuuta 2010 kello 01.42 käyttäjän Bluto (keskustelu | muokkaukset) muokkauksen jälkeen. Sivu saattaa erota merkittävästi tuoreimmasta versiosta.
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Tätä artikkelia on ehdotettu lupaavaksi artikkeliksi.
Lupaava artikkeli -laatumerkinnän on tarkoitus kertoa, että yhteisön mielestä artikkeli sisältää selkeät perustiedot aiheestaan ja on muutenkin kunnossa. Artikkelin keskustelusivulla voit ottaa asiaan kantaa.
Joe Frazier
Tiedosto:Frazier mugfoto.jpg
Henkilötiedot
Koko nimi Joseph William Frazier
Syntynyt12. tammikuuta 1944 (ikä 80)
Beaufort, Etelä-Carolina[1]
Kansalaisuus  Yhdysvallat
Nyrkkeilijä
Lempinimi Smokin' Joe
Pituus 182 cm
Paino 103 kg
Painoluokka Raskassarja
Kätisyys oikeakätinen, eli nyrkkeilytermein orthodox
Ammattilaistilastot
Ottelut 37
Voitot 32
– tyrmäysvoitot 27
Tappiot 4
Ratkaisemattomat 1
Ei tuomiota/
mitätöity		 0
Aiheesta muualla
www.joefrazier.com
Mitalit
Olympiarenkaat Olympialaiset
Kultaa Kultaa Tokio 1960 raskassarja

Joseph William "Joe" Frazier (s. 12. tammikuuta 1944, Beaufort, Etelä-Carolina, Yhdysvallat) on yhdysvaltalainen entinen raskaansarjan nyrkkeilijä, olympiavoittaja Tokion olympialaisista 1964 ja ammattilaisten raskaansarjan maailmanmestari. Hän voitti WBC-nyrkkeilyliiton tunnustaman New Yorkin nyrkkeilykomission maailmanmestaruuden vuonna 1968 tyrmättyään Buster Mathisin ottelussa avoimesta mestaruudesta. Vuonna 1970 hän nousi raskaansarjan kiistattomaksi maailmanmestariksi voitettuaan Jimmy Ellisin ottelussa WBA:n maailmanmestaruudesta. Hän menetti mestaruutensa vuonna 1973 George Foremanille eikä onnistunut saamaan sitä takaisin.

Frazier oli tyyliltään hyökkäävä. Otteluissaan hän pyrki usein painostamaan vastustajaansa ja ajamaan tämän köysiin, minkä jälkeen hän tapasi lyödä vastustajaa vartaloon. Ottelutyylinsä takia hän sai lempinimen Smokin' Joe, koska monien mielestä Frazier "sauhusi" kehässä. Painostaessaan hän otti usein runsaasti iskuja kasvoihinsa, mutta hänellä oli hyvä iskunkestävyys. Häntä on usein verrattu samanlaisella tyylillä otelleeseen raskaansarjan maailmanmestari Rocky Marcianoon.

Joe Frazier muistetaan erityisesti kolmesta ottelustaan Muhammad Alia vastaan vuosina 1970–1975. Vuonna 1970 Fight of the Century -nimellä tunnetussa ottelussa Frazierista tuli ensimmäinen nyrkkeilijä, joka oli koskaan voittanut Alin. He kohtasivat tämän jälkeen vielä kahdesti, Super Fight II ja Thrilla in Manila -otteluissa, mutta Frazier hävisi molemmat.

Elämä ja ura

Lapsuus ja nuoruus: Amatööriura

Joseph William Frazier syntyi 12. tammikuuta 1944 Beaufortin piirikunnassa Etelä-Carolinassa neljätoistalapsiseen perheeseen.[2][3] Perhe oli köyhä ja asui pienessä neljän huoneen mökissä.[4] Vanhemmat ansaitsivat elantonsa pienen maatilan vuokraviljelijöinä.[4][3] Frazier on tosin myöhemmin sanonut, että hänen isänsä elätti perhettään myymällä pontikkaa[5] eikä lapsilla ollut usein muuta syötävää kuin nauriita.[6]

Kun poika syntyi, ennusti hänen isänsä, että Joesta tulisi hänen "kuuluisin poikansa".[4] Nyrkkeilystä Frazier kiinnostui jo pikkupoikana, jolloin hän ihaili Joe Louisia ja halusi itse jonain päivänä tulla samankaltaiseksi.[6] Hän valmisti ensimmäisen nyrkkeilysäkkinsä itse täyttämällä tyhjän rehusäkin räsyillä ja kiinnittämällä sen pihalla kasvavan tammen oksaan. Hän julisti sisaruksilleen olevansa seuraava Joe Louis.[4]

Seitsemänvuotiaasta alkaen Joe teki maatöitä vanhempiensa kanssa.[3] Hän jätti koulun 13-vuotiaana,[1] ja neljätoistavuotiaana hän löi valkoista miestä, joka oli sanonut häntä neekeriksi. Sen jälkeen hänen äitinsä kehotti poikaansa lähtemään muualle. Joe noudatti hänen neuvoaan, liftasi Charlestoniin ja jatkoi sieltä pohjoiseen bussilla.[4]

Frazier asettui Philadelphiaan ja meni 16-vuotiaana naimisiin Florence-nimisen naisen kanssa.[2] Hän pääsi töihin teurastamoon ja ansaitsi 75 dollaria viikossa, mikä takasi perheen toimeentulon.[2][4] Hän aloitti nyrkkeilyharjoitukset poliisien maksuttomalla kuntosalilla, jolloin Yancey Durham -niminen harjoitusten vetäjä huomasi hänen kykynsä. Hän lupasi Frazierille menestystä, jos tämä tekisi työtä ja kuuntelisi hänen neuvojaan.[2] Amatööriurallaan Frazier otteli 40 ottelua ja voitti niistä 38. Hän ei alun perin mahtunut Yhdysvaltojen olympiajoukkueeseen, mutta kun raskaansarjan edustaja Buster Mathis loukkaantui yllättäen juuri ennen kilpailuja, Frazier pääsi hänen tilalleen. Hän voitti raskaansarjan olympiakultaa Tokion olympialaisissa 1960.[2] Loppuottelussa hän kukisti saksalaisen Hans Huberin niukasti pistein 3–2. Myöhemmin paljastui, että Frazier oli loukannut peukalonsa aiemmassa ottelussaan Neuvostoliiton Vadim Jemeljanovia vastaan, josta hän sai tyrmäysvoiton toisessa erässä, eikä voinut siksi otella omalla tasollaan.[2]

Ammatilaiseksi nouseminen ja maailmanmestaruus

Frazierin työpaikka teurastamolla oli annettu toisen miehen hoidettavaksi olympialaisten aikana, eikä hän voinut harjoitellakaan peukalonsa loukkaantumisen takia. Frazier joutui elättämään perhettään tilapäisen vahtimestarin työllä vuoden ajan,[7] ennen ammattilaisuransa aloittamista syyskuussa 1965.[1] Frazieria alusta alkaen tukenut valmentaja Yancey Durham kokosi hänen ympärilleen 40 liikemiehestä koostuvan manageriryhmän, jonka johtajana toimi F. Bruce Baldwin. Jokainen liikemies sijoitti nyrkkeilijäänsä aluksi 250 dollaria, jotka kattoivat Frazierin harjoituskulut ja 100 dollarin viikkorahan. Durham toimi sekä hänen valmentajanaan että managerinaan.[7]

16. elokuuta 1965 Joe Frazier tyrmäsi uransa ensimmäisen ottelun ensimmäisessä erässä Woody Gossin.[7] Hän tyrmäsi 11 ensimmäistä vastustajaansa.[1] Nopeasti edenneen uransa kahdennessatoista ottelussa 21. syyskuuta 1966 hän sai vastaansa ensimmäisen nimekkään nyrkkeilijän, kokeneen Oscar Bonavenan, joka oli otellut maailmanmestaruudestakin. Frazier voitti Bonavenan pistein, vaikka kävikin ottelun ensimmäisessä erässä kahdesti kanveesissa.[7] Tämän jälkeen Frazier kohtasi monia tunnettuja nyrkkeilijöitä: vuonna 1967 hän tyrmäsi Eddie Machenin ja Doug Jonesin, ennen kuin kohtasi maailmanmestarin haastajaksi nimetyn George Chuvalon. Frazier voitti Chuvalon teknisellä tyrmäyksellä neljännessä erässä, kun tämän kasvoista alkoi vuotaa verta. Kyseessä oli ensimmäinen kerta, kun Chuvalo ei kyennyt käymään aloittamaansa ottelua loppuun.[8]

Samaan aikaan maailmanmestari Muhammad Ali menetti mestaruutensa ja nyrkkeilylisenssinsä, koska hän kieltäytyi osallistumasta Vietnamin sotaan. WBA-nyrkkeilyliitto päätti selvittää uuden raskaansarjan mestarinsa turnauksella, johon Frazier ei kuitenkaan osallistunut. New Yorkin nyrkkeilykomissio NYSAC päätti järjestää oman maailmanmestaruusottelunsa, ja ottelussa avoimesta mestaruudesta Frazier kohtasi Buster Mathisin. Ottelu käytiin neljännen Madison Square Gardenin avajaisissa 4. maaliskuuta 1968 ja katsojia kamppailulla oli 18 096. Frazier otti kamppailun hallintaansa kuudennessa erässä ja ottelu päättyi 11. erässä hänen voittoonsa tyrmäyksellä.[8] Suurista nyrkkeilyliitoista maailmanmestaruuden tunnusti WBC, jolla ei vuosien 1967-1970 välillä ollut omaa mestaria.[8]

Frazier puolusti NYSAC:n maailmanmestaruuttaan neljä kertaa otteluissaan Manuel Ramosia, Oscar Bonavenaa, Dave Zyglewiczia ja Jerry Quarrya vastaan, minkä jälkeen hän kohtasi WBA:n maailmanmestari Jimmy Ellisin Madison Square Gardenissa New Yorkissa 16. helmikuuta 1970. Kamppailu keräsi paikan päälle 18 079 katsojaa, jotka näkivät Frazierin yhdistävän vuonna 1967 hajonneen maailmanmestaruuden. Ellis hallitsi ottelua alussa, mutta pian Frazier sai otettua kamppailun käsiinsä, ja kaatoi Ellisin neljännessä erässä kanveesiin vartalolyönnillään. WBA:n mestaria valmentanut Angelo Dundee ei päästänyt ottelijaansa enää viidenteen erään, jolloin Frazierista tuli raskaansarjan kiistaton maailmanmestari: Muhammad Ali luovutti hänelle vuodesta 1967 hallussaan pitäneen WBC:n maailmanmestaruusvyön, jolloin Frazierista tuli sekä WBC:n että WBA:n maailmanmestari.[9]

Fight of the Century

Pääartikkeli: Fight of the Century

Frazierin ja vuonna 1967 Vietnamin sotaan osallistumisesta kieltäydyttyään nyrkkeilylisenssinsä menettäneen Muhammad Alin välisestä ottelusta oli puhuttu jo pitkään julkisuudessa. Frazier oli omalta osaltaan yrittänyt auttaa Alia saamaan lisenssinsä takaisin ja jopa lainannut hänelle rahaa, koska ilman ottelua Alia vastaan monet eivät tunnustaisi Frazieria todelliseksi maailmanmestariksi.[10]

Ennen ottelua Muhammad Ali alkoi pilkkaamaan Frazieria "Setä Tuomoksi" (eng. Uncle Tom), eli valkoisen miehen mestariksi, ja mustamaalasi häntä mediassa. Alia tukenut Frazier ei voinut ymmärtää tätä ja parin välille kehittyi vihanpito.[10] Frazier kertoi kovettaneensa päätään liottamalla sitä vuorisuolassa ja vedessä, tarkoituksenaan välttää Alin jabin aiheuttamat ongelmat.[4]

Frazier lähti Madison Square Gardenissa, New Yorkissa 3. elokuuta 1971 käytyyn kamppailuun ennakkosuosikkina kertoimin 6 : 5.[9] Ali hallitsi ottelun alkua, mutta Frazier onnistui vähitellen nousemaan tasolleen. Hän horjutti Alia yhdennessätoista erässä vasemmalla koukullaan ja kaatoi tämän kanveesiin viidennessätoista ja viimeisessä erässä.[11] Viisi minuuttia kamppailun jälkeen Frazier julistettiin maailmanmestaruusottelun voittajaksi yksimielisesti pistein 8 - 6 - 1, 11 - 4 ja 9 - 6.[12] Voittoa on pidetty Frazierin uran huipentumana.[13]

Mestaruuden menettäminen

Katso myös: Sunshine Showdown ja Super Fight II

Frazier puolusti titteliään vielä kahdesti voittamalla Terry Danielsin 1972 New Orleansissa käydyssä kamppailussa tyrmäyksellä ja Ron Standerin Omahassa teknisellä tyrmäyksellä.[12] Tämän jälkeen hän kohtasi nuoren George Foremanin, joka oli voittanut kultamitalin vuoden 1968 olympialaisissa ja kohonnut ammattilaiseksi. Foreman osasi hyödyntää loistavasti suurta kokoaan (190 cm ja 100 kg[14]), iskuvoimaansa ja kokonsa tuomaa psyykkistä ylivoimaa.[15] Joe Frazier lähti Sunshine Showdown -nimellä tunnettuun kamppailuun 3:1 ennakkosuosikkina.[12][16] Foreman voitti Frazierin tyrmäyksellä toisessa erässä ja vei hänen mestaruutensa.[12]

Ottelun jälkeen Frazierin pitkäaikainen valmentaja Yancey Durham kuoli yllättäen. Menetyksen takia hän piti muutaman kuukauden tauon, ennen kuin päätti palata harjoittelemaan. Ensimmäisessä ottelussaan Foreman-tappion jälkeen Frazier voitti Joe Bugnerin pisteillä. Uudeksi valmentajaksi nousi Eddie Futch.[12]

Foreman-ottelun jälkeen Frazier kohtasi Alin toisen kerran ja kärsi 12-eräisessä ottelussa niukan pistetappion. Ottelu oli parin välisistä kamppailuista tasaisin ja osa katsojista protestoi ääneen päätöstä julistaa Ali voittajaksi yksimielisesti. Tappionsa jälkeen Frazier otteli 17 kuukauden aikana vain kahdesti ottaen tyrmäysvoitot Jerry Quarrysta ja Jimmy Ellisista.[12]

Thrilla in Manila

Pääartikkeli: Thrilla in Manila

Frazier kohtasi viimeiseksi jääneessä maailmanmestaruusottelussaan Muhammad Alin, joka oli noussut maailmanmestariksi vuotta aiemmin voitettuaan George Foremanin Rumble in the Jungle -nimisessä kamppailussa. Ottelu järjestettiin lämpimissä oloissa Filippiinien Manilassa 1. lokakuuta 1975[17] ja se tunnetaan promoottori Don Kingin keksimällä Thrilla in Manila -nimellä. Alille maksettiin kohtaamisesta 4,5 miljoonaa ja Frazierille 3,5 miljoonaa dollaria.[18]

Thrilla in Manila sai runsaasti huomiota ennen ottelun alkamista, kun Ali haukkui Frazieria julkisesti lukutaidottomaksi ja sanoi häntä "gorillaksi". Frazier otti jokaisen loukkauksen henkilökohtaisesti, sillä hänen lapsensa joutuivat niiden takia koulukiusatuiksi, ja näin jo aiemmissa otteluissa kukoistanut viha vastustajien välillä syveni. Ali on myöhemmin puolustanut itseään sanomalla lausuntojensa olleen ainoastaan ottelun markkinointiin kuuluneita korusanoja.[19] Ottelun näkyvyys vain kasvoi, kun Manilan hallitsijaparin luona vieraillessaan Ali toi vastaanotolle mukanaan Veronica Porche-nimisen mallin, jota presidentti Ferdinand Marcos luuli Alin vaimoksi. Ali ei edes yrittänyt korjata virhettä, joka päätyi sanomalehtien otsikoihin ympäri maailmaa. Kohun takia hän joutui järjestämään lehdistötilaisuuden, jossa hän sanoi olevansa vastuussa tyttöystävästään ainoastaan vaimolleen Belindalle, eikä kenellekään muulle. Myöhemmin Belinda matkusti Manilaan tapaamaan aviomiestään ja yhden päivän mittaisen tapaamisen aikana Belinda monien lähteiden mukaan kävi Alin kimppuun.[20] Frazierin seurue toivoi Alin seurueen ajautuneen skandaalin takia sekasorron partaalle ja vetäytyi julkisuudesta askeettisiin harjoitusoloihin Manilan ulkopuolelle vielä viikkoa ennen ottelua.[10]

Ali hallitsi ottelun alkua, vaikkei liikkunutkaan yhtä paljon, kuin aiemmissa otteluissaan. Kamppailun puolivälissä Frazier onnistui saamaan ottelun hallintaansa. Ali pyrki tämän jälkeen iskemään Frazieria jatkuvasti kasvoihin, minkä takia hänen silmänsä alkoivat turvota 11. erässä. Ottelun viimeisissä, 13. ja 14. erissä, hän ei nähnyt enää mitään.[21][22] Ali voitti ottelun teknisellä tyrmäyksellä, kun Frazierin valmentaja Eddie Futch heitti pyyhkeen kehään 14. ja 15. erän välisellä tauolla.[22] Frazier protestoi päätöstä huutamalla ja raivoamalla valmentajalleen[3] ja ottelun jälkeen hän vannoi, ettei enää ikinä puhuisi Eddie Futchille, jota piti vastuullisena tappiostaan.[10] Vuonna 2008 järjestetyssä haastattelussa Frazier sanoi olleensa valmis jopa uhraamaan henkensä, mikäli olisi saanut astua kehään vielä yhden erän ajaksi.[3]

Voittonsa jälkeen Ali nousi tuoliltaan osoittaakseen riemunsa, mutta hän oli ottelupaikan kuumuuden uuvuttama ja kaatui avustajansa käsivarsille.[21] Myöhemmin on käynyt ilmi, että maailmanmestari oli käskenyt valmentajaansa Angelo Dundeeta luovuttamaan ottelun saman erätauon alussa.[10]

Frazierin ja Alin viimeistä kohtaamista pidetään yhtenä kaikkien aikojen kuuluisimmista nyrkkeilyotteluista: aikakausilehti The Ring nimesi ottelun Vuoden otteluksi ja se oli ensimmäisenä Time-lehden listauksessa ”Top 10 Boxing Matches”. Alin ottelun jälkeen antamia kommentteja Frazierista on pidetty sovinnontekona: hän sanoi Frazierin olevan ”maailman paras nyrkkeilijä minun jälkeeni”, kuvaili häntä kovimmaksi vastustajakseen ja kertoi käyneensä ottelun aikana ”lähempänä kuolemaa kuin koskaan”.[21][23][24]

Viimeiset ottelut

Muhammad Alille kärsityn tappion jälkeen Frazier piti kahdeksan kuukauden tauon ennen seuraavaa otteluaan George Foremania vastaan. Hän astui kehään päänsä kaljuksi ajelleena, mutta hävisi Foremanille jälleen tyrmäyksellä, tällä kertaa viidennessä erässä.[25] Tämän jälkeen hän päätti uransa, mutta teki paluun 4 ja puoli vuotta edellisen ottelunsa jälkeen 3. joulukuuta 1981 Jumbo Cummingsia vastaan käydyssä kamppailussa, joka päättyi ratkaisemattomana. Tasapelin jälkeen hän jätti uransa lopullisesti.[25]

Vielä vuonna 1985 Frazier suunnitteli paluuta kehään kohdatakseen kanadalaisen Robert Cleroux'n näytösottelussa, mutta kamppailu ei viranomaisten vastustelun vuoksi koskaan toteutunut.[25]

Elämä nyrkkeilyuran jälkeen

Yksi Joe Frazierin nyrkkeilysaleista.

Joe Frazierin nyrkkeilyuran aikana suuret ottelupalkkiot yleistyivät ja nyrkkeilytoimittaja Ilmo Lounasheimon mukaan pelkät sijoitukset tuottavat Frazierille 70 000 dollaria vuodessa.[25] Frazier omistaa mm. vuonna 1969 perustamansa Joe Frazier Gym-nyrkkeilysalin, jonka tiloissa hän on asunut vuodesta 1961.[5][10][26]

Frazierin viha hänen tunnetuinta vastustajaansa Muhammad Alia kohtaan ei ole vähentynyt vuosien aikana. Vuonna 1996, kun Ali valittiin sytyttämään Atlantan olympiatuli, Frazier sanoi halunneensa työtää Alin liekkeihin.[10] Omaelämänkerrassaan hän sanoi haluavansa otella Alin kanssa vielä kerran, lyödä hänet kappaleiksi ja "postittaa takaisin Jeesukselle".[3] Dokumenttielokuvassa Frazier vastaan Ali (Thrilla in Manila, 2008) näytetään, että Frazierin puhelinvastaajassa on viesti "Liiku kuin perhonen, pistä kuin ampiainen, minä tein sen". Muhammad Ali on uransa jälkeen kärsinyt Parkinsonin taudista, minkä Frazier on tulkinnut Jumalan rangaistukseksi nuoren Alin sanoista ja teoista: "Joskus Jumala tulee alas ja laittaa kätensä päällesi, jos olet liian iso ajatuksinesi".[3]

Lapsia Frazierilla on yksitoista[1] ja lapsenlapsia 27.[5] Hänen poikansa Marvis Frazier nyrkkeili ammattilaisena 1980-luvulla ja auttaa nykyään isäänsä nuorten nyrkkeilijöiden valmentamisessa salillaan.[10] Myös hänen tyttärensä Jackie Frazier-Lyde on nyrkkeillyt ammattilaisena.

Joe Frazier vieraili vuonna 1992 televisiosarjan Simpsonit jaksossa Velipuolen paluu. [27] Vuonna 2007 hän vieraili Suomessa ja osallistui Se on siinä -ohjelman kuvauksiin.[5]

Uransa aikana Frazier esiintyi myös yökerholaulajana. Tämä oli enemmän show'ta kuin vakavaa taiteen tekemistä. Suomalainen kriitikko, nimimerkki GummiSetä (Suosikki 5/75) ilmaisi asian näin:

»Frazier laulaa ja vähät välittää arvosteluista, että hänen laulunsa on yhtä pätevää kuin Tiny Timin nyrkkeily...»

Frazier joutui auto-onnettomuuteen vuonna 2002 ja sai niskavamman.[5]

Joe Frazier pidätettiin helmikuussa 2004, kun poliisi sai perheväkivaltailmoituksen hänen Pohjois-Philadelphian kotoaan. Frazierin pojan äiti kertoi poliisille, että Frazier oli lyönyt häntä ja hänellä oli vammoja kasvoissaan. Syytteet hylättiin myöhemmin, kun nainen kieltäytyi todistamasta Frazieria vastaan oikeudessa.[28]

Nyrkkeilytyyli

” ...Frazier oli luultavasti nykyajan armottomin, hyökkäävin ja kilpailukykyisin ammattilainen. ”

– Muhammad Ali vastustajastaan Joe Frazierista.[29]

Joe Frazier oli hyökkäävä nyrkkeilijä, joka tapasi usein käydä vastustajansa kimppuun etukumaraan nojautuneena heti ottelun alettua, ja jatkaa hyökkäämistään, kunnes vastustaja väsyi.[30][7] Jatkuvan hyökkäämisen mahdollisti iskunkestävyys, jonka ansiosta Frazier pystyi hyökätessään kävelemään suoraan päin vastustajansa iskuja.[30][7] Lähietäisyydelle päästyään Frazierilla oli tapana lyödä vastustajaansa vartaloon hidastaakseen tätä, ja hän pystyi usein lyömään 54-58 iskua ottelun jokaisessa erässä. Hän tyrmäsi vastustajansa usein lyömällä heitä vasemmalla koukulla päähän.[4] Frazierin iskuvoima oli huippuluokkaa ja hänen harjoitusvastustajanaan toiminut alemman raskaansarjan nyrkkeilijä Ray Anderson on verrannut Frazierin iskua bussin yliajamaksi joutumiseen.[4][30]

Ottelutapansa takia Frazier sai lempinimen Smokin' Joe, koska hän monien mielestä "sauhusi" otellessaan.[7] Frazieria on tyyliltään usein verrattu Rocky Marcianoon,[4] joka suomalaisen nyrkkeilytoimittaja Ilmo Lounasheimon arvion mukaan otteli yhtä tehokkaasti.[7] Aggressiivisen tyylinsä takia Frazier oli suosittu nyrkkeilijä katsojien keskuudessa, eikä hänen otteluissaan Lounasheimon mukaan "ollut kuollutta hetkeä eikä katsojien aika tullut niissä tullut pitkäksi".[30]

Muuta

Joe Frazier esiintyi omana itsenään vuoden 1976 menestyselokuvassa Rocky.[31] Elokuvan päähenkilö Rocky Balboa vierailee elokuvassa teurastamolla ja harjoittelee lyömistä hakkaamalla naudanruhoa kuin nyrkkeilysäkkiä. Frazierin mukaan hän oli silloin tällöin hakannut naudanruhoja työskennellessään teurastamolla amatööriuransa alussa ja käsikirjoittaja-pääosannäyttelijä Sylvester Stallone otti idean elokuvaansa häneltä. Myös elokuvan toinen tunnettu kohtaus, jossa Balboa juoksee Philadelphian museon portaita ylös lenkkinsä aikana, oli Frazierin suorittama. Hänelle maksettiin kohtauksen käyttämisestä pieni korvaus.[3]

Ottelut

32 voittoa (27 tyrmäystä/teknistä tyrmäystä, 5 pistevoittoa), 4 tappiota (1 pistetappio, 3 teknisellä tyrmäyksellä), 1 tasapeli
KO = Tyrmäys, TKO = Tekninen tyrmäys, PTS = Pisteillä, DRAW = Tasapeli
Tulos Vastustaja Tuomio Erä Päivä Paikka Huomio
Voitto Woody Goss TKO 1 6 16.8.1965 Yhdysvallat Philadelphia, Pennsylvania Debyyttiottelu ammattilaisena.
Voitto Mike Bruce TKO 3 6 20.9.1965 Yhdysvallat Philadelphia, Pennsylvania
Voitto Ray Staples TKO 2 6 28.9.1965 Yhdysvallat Philadelphia, Pennsylvania
Voitto Ape Davis KO 1 8 11.11.1965 Yhdysvallat Philadelphia, Pennsylvania
Voitto Mel Turnbow KO 1 8 17.1.1966 Yhdysvallat Philadelphia, Pennsylvania
Voitto Dick Wipperman TKO 5 8 4.3.1966 Yhdysvallat New York City, New York
Voitto Charley Polite TKO 2 10 4.4.1966 Yhdysvallat Philadelphia, Pennsylvania
Voitto Don Smith KO 3 10 28.4.1966 Yhdysvallat Pittsburgh, Pennsylvania
Voitto Chuck Leslie KO 3 10 19.5.1966 Yhdysvallat Los Angeles, Kalifornia
Voitto Al Jones KO 1 10 26.5.1966 Yhdysvallat Los Angeles, Kalifornia
Voitto Billy Daniels TKO 6 10 25.7.1966 Yhdysvallat Philadelphia, Pennsylvania
Voitto Oscar Bonavena PTS 10 10 21.9.1966 Yhdysvallat New York City, New York
Voitto Eddie Machen TKO 10 10 21.11.1966 Yhdysvallat Los Angeles, Kalifornia
Voitto Doug Jones KO 6 10 21.2.1967 Yhdysvallat Philadelphia, Pennsylvania
Voitto Jefferson Davis TKO 5 10 11.4.1967 Yhdysvallat Miami Beach, Florida
Voitto George Johnson PTS (jaettu) 10 10 4.5.1967 Yhdysvallat Los Angeles, Kalifornia
Voitto George Chuvalo TKO 4 10 19.7.1967 Yhdysvallat New York City, New York
Voitto Tony Doyle TKO 2 10 17.10.1967 Yhdysvallat Philadelphia, Pennsylvania
Voitto Marion Connor TKO 3 10 18.12.1967 Yhdysvallat Boston, Massachusetts
Voitto Buster Mathis TKO 11 15 4.3.1968 Yhdysvallat New York City, New York Julistetaan NYSAC:n (New York State Athletic Commission) valitsemaksi maailmanmestariksi.
Voitto Manuel Ramos TKO 2 15 24.6.1968 Yhdysvallat New York City, New York Puolusti NYSAC:n maailmanmestaruutta.
Voitto Oscar Bonavena PTS (jaettu) 15 15 10.12.1968 Yhdysvallat Philadelphia, Pennsylvania Puolusti NYSAC:n maailmanmestaruutta.
Voitto Dave Zyglewicz KO 1 15 22.4.1969 Yhdysvallat Houston, Texas Puolusti NYSAC:n maailmanmestaruutta.
Voitto Jerry Quarry TKO 7 15 23.6.1969 Yhdysvallat New York City, New York Puolusti NYSAC:n maailmanmestaruutta.
Voitto Jimmy Ellis TKO 5 15 16.2.1970 Yhdysvallat New York City, New York Voitti vapaana olleen WBC:n maailmanmestaruuden
Voitti WBA:n maailmanmestaruuden
Puolusti NYSAC:n maailmanmestaruutta
Voitto Bob Foster KO 2 15 18.11.1970 Yhdysvallat Detroit, Michigan Puolusti WBC:n/WBA:n maailmanmestaruutta.
Voitto Muhammad Ali PTS (yksimielinen) 15 15 8.3.1971 Yhdysvallat New York City, New York Fight of the Century;
Puolusti WBC:n/WBA:n maailmanmestaruudesta.
Voitto Terry Daniels TKO 4 15 15.1.1972 Yhdysvallat New Orleans, Louisiana Puolusti WBC:n/WBA:n maailmanmestaruutta.
Voitto Ron Stander TKO 5 15 25.5.1972 Yhdysvallat Omaha, Nebraska Puolusti WBC:n/WBA:n maailmanmestaruutta.
Tappio George Foreman TKO 2 15 22.1.1973 Jamaika Kingston, Jamaika Sunshine Showdown;
Ottelu oli WBC:n/WBA:n maailmanmestaruudesta.
Voitto Joe Bugner PTS (jaettu) 12 12 2.7.1973 Yhdistynyt kuningaskunta Lontoo, Englanti
Tappio Muhammad Ali PTS (yksimielinen) 12 12 28.1.1974 Yhdysvallat New York City, New York Super Fight II;
Ottelu oli NABF:n mestaruudesta.
Voitto Jerry Quarry TKO 5 10 17.6.1974 Yhdysvallat New York City, New York
Voitto Jimmy Ellis TKO 9 12 2.3.1975 Australia Melbourne, Victoria, Australia
Tappio Muhammad Ali TKO 14 15 1.10.1975 Filippiinit Quezon City, Filippiinit Thrilla in Manila;
Ottelu oli WBC:n/WBA:n maailmanmestaruudesta.
Tappio George Foreman TKO 5 12 15.6.1976 Yhdysvallat Uniondale, New York Ottelu oli NABF:n mestaruudesta.
Lopetti uransa ensimmäisen kerran.
Tasapeli Floyd Cummings DRAW 10 10 3.12.1981 Yhdysvallat Uniondale, New York Viimeinen ottelu.

Lähteet

  • Goldstein, Alan: Muhammad Ali – legendaarisen nyrkkeilijän tarina. Suomentanut Marianna Kurtto. Jyväskylä: Gummerus, 2007. ISBN 978-951-20-7653-6.

Viitteet

  1. ↑ a b c d e Vincent M. Mallozzi: Fire Still Burns Inside Smokin' Joe Frazier The New York Times. 18.10.2006. Viitattu 2.9.2010. (englanniksi)
  2. ↑ a b c d e f Lounasheimo, s. 388 Viittausvirhe: Virheellinen <ref>-elementti; nimi ”Lounasheimo388” on määritetty usean kerran eri sisällöillä
  3. ↑ a b c d e f g h McRae, Donald: Still smokin' over Ali but there's no time for hatred now Guardian. 11.11.2008. Guardian.co.uk. Viitattu 23.12.2010. (englanniksi)
  4. ↑ a b c d e f g h i j Sport: Bull v. Butterfly: A Clash of Champions Time Magazine. 8.3.1971. Time.com. Viitattu 20.9.2010. (englanniksi)
  5. ↑ a b c d e Holopainen, Pekka: Legenda saapui pyörätuolilla IS.fi. 10.6.2007 kello 12.18. Sanoma News Oy. Viitattu 6.12.2010.
  6. ↑ a b Lounasheimo, s. 387.
  7. ↑ a b c d e f g h Lounasheimo, s. 389 Viittausvirhe: Virheellinen <ref>-elementti; nimi ”Lounasheimo389” on määritetty usean kerran eri sisällöillä
  8. ↑ a b c Lounasheimo, s. 390
  9. ↑ a b Lounasheimo, s. 391
  10. ↑ a b c d e f g h Dokumentti: Frazier vastaan Ali (Thrilla in Manila, 2009), HBO
  11. ↑ The Battered Face Of A Winner Sports Illustrated. 15.3.1971. Viitattu 16.10.2010. (englanniksi)
  12. ↑ a b c d e f Lounasheimo, s. 393
  13. ↑ Lounasheimo, s. 392
  14. ↑ Goldstein, s. 108
  15. ↑ Sport: Violent Coronation in Kinshasa Time Magazine. Viitattu 16.11.2010. (englanniksi)
  16. ↑ Sport: Instant Champion Time Magazine. Viitattu 23.11.2010. (englanniksi)
  17. ↑ Vuosisatamme kronikka, s. 1073.
  18. ↑ Lounasheimo, s.380.
  19. ↑ Goldstein, s. 122.
  20. ↑ Goldstein, s. 122–123.
  21. ↑ a b c Lee Bellfield: Boxing Classics – The Muhammad Ali v Joe Frazier Trilogy – 1971–1975 SaddoBoxing.com. Viitattu 16.9.2010. (englanniksi)
  22. ↑ a b Kram, Mark: 'Lawdy Lawdy He's Great' Sports Illustrated. 13.10.1975. CNN. Viitattu 17.10.2010. (englanniksi)
  23. ↑ Alan Goldstein, sivu 129.
  24. ↑ Levy, Glen: Top 10 Boxing Matches of All Time: Muhammad Ali vs. Joe Frazier III Time Magazine. 17.4.2010. Viitattu 12.9.2010. (englanniksi)
  25. ↑ a b c d Lounasheimo, s. 395
  26. ↑ Wink, Christoph: Joe Frazier's Gym closes for renovations The Temple News. 3.4.2008. Temple-News.com. Viitattu 22.12.2010. (englanniksi)
  27. ↑ "The Simpsons": Brother, Can You Spare Two Dimes? (Cast) The Internet Movie Database. Viitattu 3.12.2010. (englanniksi)
  28. ↑ About.com – Crime/Punishment: Joe Frazier
  29. ↑ Ali, Muhammad; Durham, Richard: Suurin ja kaunein, s. 415. Suomentanut Jussi Nousiainen. Helsinki: Tammi, 1975. ISBN 951-30-3664-2.
  30. ↑ a b c d Lounasheimo, s. 387.
  31. ↑ Full cast and crew for Rocky (1976) The Internet Movie Database. Viitattu 6.12.2010. (englanniksi)

Aiheesta muualla

Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Joe_Frazier&oldid=9555888”